Yritä tässä nyt sitten keskustella

En jaksa enää yhteiskunnallista keskustelua, puuskahdin ties monennenko kerran vaimolle aamukahvipöydän ääressä. Ennen olin mielelläni mieltä monistakin asioista, mutta enää en halunnut.
Tai paremminkin: enää en uskalla.
Se johtuu siitä, että jopa oman kuplani sisällä ovat alkaneet äänenpainot koventua. Jos ennen vaadittiin, että ihmisten pitäisi puhua heikompiosaisten puolesta, niin nykyään vaaditaan, että heidän puolestaan puhutaan oikein. Joku erehtyi muutama viikko sitten kaipaamaan julkiseen keskusteluun tolkun ihmisten ääntä. Sellaista sovittelevaa otetta.
Sitä paheksuttiin, koska rasismin vastustamisessa ei saa olla tolkkua, vaan luja ääni.
Aiemmin luulin olevani ainoa pelokkaaksi muuttunut keskustelija, mutta sitten tajusin, että samanlaisia ääniä kuulevat – ja päästävät – muutkin. Enemmistö on hiljenemässä.

Käy siinä sitten dialogia, kun keskustelukumppani määrää sallitun tyylilajin. Faktoilla ei tietenkään ole väliä. Esimerkiksi Helsingin Diakonissalaitos on kymmeniä vuosia majoittanut niitäkin suomalaisia asunnottomia, joita kukaan muu ei enää suostu majoittamaan. Hankalia, väkivaltaisia – toivottomia tapauksia.
Mutta arvatkaa, estääkö se turvapaikanhakijoiden auttamistyötä vihaavia lähettämästä meille viestejä: Miksi ette tee suomalaisten hyväksi mitään?
Tiedoksi: me autamme niitäkin suomalaisia, joita sinä, hyvä maahanmuuttokriitikkomme, et edes halua nähdä arjessasi.

Kaiken korjaavia hopealuotiratkaisuja ei ole. Siksi niin minun kuin muidenkin keskustelijoiden on lopulta hyväksyttävä, että maailma on täynnä pieniä valintoja, päätöksiä, kamppailuja ja hetkiä, joissa harvoin on kannaltamme pelkkiä hyviä puolia. Silti ne eivät välttämättä ole pahasta.
Kun joku perää tolkkua, hän ei ehkä ole salaa rasisti. Kun joku auttaa turvapaikanhakijoita, hän saattaa samalla auttaa myös suomalaisia.

Riku Siivonen
Päätoimittaja