Ylilyönti asiantuntijapäivillä

Saavuin sosiaalialan asiantuntijapäiville in cognito. Olin pukeutunut niin kuin tietyntyyppiset sosiaalialan miestyöntekijät pukeutuvat – he ovat niin sanottuja rokkisossuja. Minulla oli nahkatakki ja farkkuliivi. Farkut, joiden vyölenkistä johti hopeinen ketju taskuun. Peruukissani oli poninhäntä. Olin kasvattanut pujoparran ja laittanut isot korut molempiin korviin. Tunsin olevani yksi jäbistä.

Aamupäivällä me chillailtiin vielä auditoriossa. Sosiaali- ja terveysministeriön sote-uudistuksen isompi viskaali selitti kalvojen avulla sitä isompaa kuvaa. Hyvä pössis oli, mutta todellinen pöhinä alkoi vasta kun ministeriön rouva painotti, että tällä kertaa sote-uudistuksessa integraatio todella tapahtuu ”sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti”! Me oltiin salissa varmaan kaikki aika lailla kaikki että WTF, nytkö se tapahtuu?! Ihan fucking mahtavaa. Vertikaalinen integraatio on uusi musta.

Väliajalla oli helppo bongata kaikki sosiaalialan esimiehet. Niillä on suitumpi tukka ja jopa jakku, ei mitään mekkoa ja villaliiviä. Yleensä he ovat seminaareissa pitämässä esityksiä, joita seuraamalla käy selväksi, että Suomen kansantalous kaatuisi ilman ”hankkeita”. Pikkuauditoriot Jyväskylän Paviljongissa oikeen kaiku, niinku ois ollut joku biisi: ”Olen töissä hankkeessa, hankkeessa töissä, vetäjänä hankkeessa, hankekoordinaattori minä o-o-o-o-oooon!”

”Projektit” taitavat olla jotenkin vanhanaikaisia.

Sosiaalialan asiantuntijapäivillä on helppo ”blendaa sekaan”, niin kuin me nuoret sanomme. Sen kuin mumisee ”moniammatillisuudesta” ja ”kenttätyöstä”, niin on kuin kuka tahansa muista. Mut samalla voi oppia ammattilaisilta. Niin kuin sen, että oikeassa työelämässä ”moniammatillisuus” ja ”verkostotyö” ovat myös tätä: Hoitoverkoston kokouksessa lääkäri sanoo sossulle, että et sitten todellakaan paljasta tolle asiakkaalle, että se saa kieltäytyä tästä tutkimuksesta, joka johtaa diagnoosiin. Että mitäs siinä tilanteessa sitten tehdään?

Yritin selittää epäkohtaa joillekin ammattiyhdistysosaston neideille, mutta he vilkuilivat vain nuorempien rokkikukkojen suuntaan. Heitin pari läppää ”hiljaisesta tiedostani”, mutta turhaan.

Vetovoimani lienee jäänyt 1960-luvulle. Se masensi, mutta onneksi suomalainen sosiaaliala on täynnä Parhaita Käytäntöjä. Niitä esitellään tuhansissa esitelmissä vuosittain siltä varalta, että joku käytäntö olisi jäänyt Innokylästä leviämättä. Best practices -esitelmiä on Suomessa niin paljon, että niillä uudistaisi keskikokoisen maanosan sosiaali- ja terveydenhuollon. Missä Team Finland on kun sitä tarvitaan?

Nopean väliröökin ja vartin yskäkohtauksen jälkeen oli vuorossa seuraava auditorio ja taas yhden osaamiskeskuksen voimannäyttö. Oikeasti halusin olla iltajuhlassa jo. Sote-alalla osataan juhlia. Yksi syy siihen on se, että nykyään arvostetaan kokemusasiantuntijoita. Kuulemma päihdepuolelle alkaa olla eksperteistä ylitarjontaa.

Itsekin otin roolini jotenkin liian tosissani. Loskan alta paljastuva Jyväskylä imi mukaan huumaansa. Muistan hakeutuneeni kohti iltajuhlaa, mutta ilmeisesti minua ei koskaan päästetty sisään. Viimeinen hämärä muistikuvani on ravintolan ovelta, jossa kysyn aidon hämmästyneenä:

”Ettekö te tiedä kuka minä olen? Minä olen KEKKONEN.”