”Vielä en ole pyörtynyt”

Kreetta Onkeli voitti kirjallisuuden Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2013 ja alkoi miettiä, miten ura jatkuisi. Lopputuloksena hän päätti vaihtaa alaa. Nyt hän opiskelee Helsingin Diakoniaopistossa ja kertoo Halleluja-blogissaan miltä maailma näyttää Alppikadulta käsin.

Mikä ajaa kirjailijan opiskelemaan uutta ammattia? ”Saatuani Finlandia-palkinnon koin tulleeni urallani tiettyyn pisteeseen, vaikka palkinto onkin pelkkä ulkoinen tunnustus eikä kerro, millainen olet kirjailijana. Tajusin, että kirjoittaminen ei motivoinut enää samalla tavalla. Totesin myös täyttäväni 46 vuotta, ja vanhenevien kirjailijoiden on nykylinjausten mukaan vaikeampaa saada apurahoja työlleen. Olin lukenut juttuja alanvaihtajista ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Minulla olisi ollut mahdollisuus opiskella myös yliopistolla tai suorittaa vanhat opinnot loppuun Teatterikorkeassa, mutta halusin selkeän ammatin, josta saa palkkaa. Palkkaa pidetään pienenä, mutta on se enemmän kuin kirjailija keskimäärin tienaa.”
Maailma tuntuu mullistuvan joka puolella eikä aina hyvään suuntaan. Näkeekö kirjailija maailmassa toivoa? ”En useinkaan näe. Toisaalta uskon kliseeseen, että toivoa on niin kauan kuin on elämää. Uskon että ihminen luottaa ja toivoo selviytyvänsä, vaikka mestauslavalla seisoisi: että jokin seikka vielä muuttaa kohtalon toiseen suuntaan. Mutta mitä enemmän tulee ikää, sitä vaikeampi on ylläpitää toivoa, koska unelmoinnin oheen on muodostunut realismia. Ihan kaikki ei ole mahdollista. Täytyy vain jaksaa hokea, että kyllä tästä selvitään – edes lasten vuoksi –, vaikka ei itse olisi aina ihan varma.

Miltä Diakonissalaitoksen kortteli ja sen opiskelijaelämä on näyttänyt? ”Olin yllättynyt ja mykistynyt miten kirjavaa porukkaa Alppikadulla opiskelee, asuu ja liikkuu. Kirjailijalle se on oikea aihepiirien ylitsepursuava kattila. Ihmisten ongelmat, viat ja virheet ovat silmin nähtäviä – toisin kuin yleensä hygieenisessä ja tasapaksussa maassamme. En tarkoita, että ihailisin rappioromantiikkaa – saati että pitäisin sellaista elämäntapaa rehellisempänä kuin muuta. On vain niin harvinaista, ettei peitetä vaikeuksia. Oma opiskelijaryhmäni oli ensi hetkestä alkaen hurmaava ja keskusteleva.”

Mitä opiskellessa oppii ja näkee? ”Pääsin mukaan pilottihankkeeseen, jossa pääsin aloittamaan työharjoittelun jo nyt. Pyrin ja pääsin Lehmustuvalle. Yllättävän hyvin työssäoppiminen on alkanut, vaikka menin sinne kylmiltäni. En ole pyörtynyt kertaakaan. Asukkaat, kaikki heihin ja hoivakotiin liittyvä on liikuttanut minua monella tavalla, hyvällä ja pahalla. Sen olen huomannut, että en ehkä ole osannut pitää asukkaisiin sopivaa henkistä etäisyyttä, koska minulla ei ole vielä ammattitaitoa siihen.”

Teksti >Riku Siivonen
Kuva > Henna Aaltonen

Kreetta Onkelin Halleluja-blogi