Vapaa nainen hämmentyy

Kirjailija Laura Honkasalo etsi sielunsisaria vanhojen diakonissojen talosta.

Kirjailija Laura Honkasalo, 44, astuu autoon tammikuisena päivänä Helsingin Lauttasaaressa. Hänellä on vanhojen aikojen glamouria henkivä tumma turbaanihattu ja talvitakki, jossa on tiukka turkiskaulus.

Honkasalo on kiinnostunut menneisyyden ihmiskohtaloista ja asenteista. Joulukuussa hän löysi Helsingin kirjailijoiden kirpputorilta Eeva Hurskaisen kirjan Sisar Linan tyttäret, joka kertoo Helsingin Diakonissalaitoksen elämästä vuosina 1867−1959, jolloin se oli vielä köyhien palvelemiseen kasvattava sisäoppilaitos. Nyt Honkasalo on lähdössä Helsingin Pitäjänmäelle tapaamaan kirjassa esiintyviä sisaria Aili Pöllästä, 84, ja Gunnel Stenbäckiä, 100.

Katso Gunnel Stenbäckin videohaastattelu:

100-vuotias Gunnel Stenbäck from Viestilehti.fi on Vimeo.

LAURA HONKASALO on kiinnostunut siitä, millaisia elämänvalintoja luterilainen usko sai ihmiset tekemään menneinä aikoina. Hän ahmii vanhoja hartauskirjoja ja tarinoita nuorista lähetystyöntekijöistä, jotka muuttivat empimättä Afrikkaan tai Kiinaan.

Diakonissaksi ryhtyminen näyttäytyy Hurskaisen kirjassa samanlaisena äärimmäisenä valintana. Se oli vielä 1900-luvun alkupuoliskolla kouluttamattomille nuorille naisille lähes ainoa väylä ammattiin. Sairaanhoitajakoulutuksen hinta oli kuitenkin vapaan nykynaisen näkökulmasta korkea. Oppilaat joutuivat luopumaan perheestä, kriittisistä mielipiteistä ja jopa kotiavaimesta, jonka Diakonissalaitoksella asuvat naiset saivat vasta vuonna 1969.

Itsenäisesti elävää Honkasaloa mietityttää, miten diakonissat pystyivät luopumaan yksilöllisyydestään. Miten kukaan voi jaksaa sellaista? Hän haluaa tietää, miten diakonissat nyt suhtautuvat siihen, että ovat ikänsä eläneet vaatimattomasti ja auttaneet muita, käytännössä jopa ilman palkkaa.

KUN AUTO KAARTAA puutalojen lomasta uudenaikaisen kerrostalon pihaan, Honkasaloa jännittää. Astuessaan liukkaalle pihalle hän pohtii, voiko hän löytää yhteisen sävelen Pölläsen ja Stenbäckin kanssa.

diakonissat7625-2

PALVELUTALON pienessä kerhohuoneessa Honkasaloa odottavat valkoinen pöytäliina, punainen termospullo, munkkeja, suklaakakkua ja kaksi vanhaa naista. Pöydän päässä istuvalla hennolla Gunnel Stenbäckillä on yllään hame sekä violetti villatakki ja samanvärinen kaulakoru. Päätä pidempi Aili Pöllänen on pukeutunut housuihin ja siniharmaaraidalliseen puseroon. He tervehtivät Laura Honkasaloa lämpimästi.

Pöllänen ja Stenbäck ovat niin kutsuttuja A-sisaria, joita on elossa kymmenen. Vuonna 1959 diakonissat saivat päättää, jäävätkö he vanhan sisarkotijärjestelmän piiriin vai siirtyvätkö he normaaliin työsuhteeseen. Pöllänen ja Stenbäck päättivät jäädä vanhaan järjestelmään ja luovuttamaan osan palkastaan Diakonissalaitokselle vastineeksi siitä, että laitos sitoutui huolehtimaan heistä loppuelämänsä ajan. Nyt he asuvat parvekkeellisissa vuokrakaksioissaan samassa talossa, jonka alakerrassa diakonissalaitos ylläpitää Kyläkallion hoivakotia.

TÄNÄÄN ON Gunnelin nimipäivä. Honkasalo ojentaa hänelle kimpun oransseja liljoja, jotka jätetään sivupöydälle odottamaan vaasiin pääsyä. Aurinko paistaa ensimmäistä päivää keväisesti pimeän talven jälkeen. Se valaisee Stenbäckin sormessa kiiltelevän maisterinsormuksen.

Gunnel Stenbäck tuli Diakonissalaitokselle sairaanhoitajaopiskelijaksi 20-vuotiaana vuonna 1934. Hänen valintansa oli epätavallinen, sillä hän oli papin tytär ja ylioppilas, jolla olisi ollut paljon muitakin vaihtoetoja.

Kahvia kaadellaan, munkkeja puolitetaan. Honkasalo rohkaistuu kysymään, mikä sai Stenbäckin omistamaan elämänsä muiden auttamiselle?

”Se oli Jumalan tahto”, Stenbäck vastaa.

Kahvikupin käsittely on hänelle hiukan hankalaa, koska aivohalvaus on jäykistänyt sormet. Hän hörppää kahvia varovasti ja kertoo yrittäneensä nuorena kerran keskeyttää diakonissaopinnot, koska oli tottumaton ruumiilliseen työhön ja 13-tuntisiin työpäiviin. Viisas oppilasmamma ei ottanut eronpyyntöä vastaan vaan huolehti, että oppilas sai oman huoneen ja riittävästi lepoa.

diakonissat7838

HONKASALO KYSYY, mistä Stenbäck joutui luopumaan ryhtyessään diakonissaksi. Stenbäck ei kuule. Hän pyytää Honkasaloa istumaan paremman korvansa puolelle. Honkasalo vaihtaa tuolia ja toistaa kysymyksen.

”Paljosta, paljosta. Silloin ei diakonissa saanut mennä naimisiin”, tämä vastaa.

Sitten Stenbäck hymyilee ja kertoo, että elämä diakonissana antoi myös paljon iloa. Hän opiskeli maisteriksi ja valtiotieteiden lisensiaatiksi töiden ohella, vaikka hänellä oli Rinnekodin ylihoitajana noin 300 alaista.

”Olisi ollut itsekästä ottaa työstä vapaata yliopiston vuoksi”, Stenbäck selittää.

Hän matkusti lähes 50 maassa: tutustumassa kehitysvammaisten hoitoon tai myöhemmin eläkkeellä ihan omaksi huvikseen. Vielä liki 100-vuotiaana Stenbäck ajoi taksilla Akateemiseen kirjakauppaan ostamaan englanninkielisiä pokkareita, jotta kielitaito säilyisi.

AILI PÖLLÄSEN tarina on toisenlainen. Hän on Kauhavalla kasvanut evakkoperheen tytär, joka muutti vuonna 1952 Helsinkiin ja sitoutui opintojen jälkeen elämänsä ajaksi sairaanhoitajan työhön Diakonissalaitoksen sairaalassa. Perustelu oli sekä kristillinen että proosallinen. Ammatti oli saatava. Mutta asiassa oli muutakin.

”Minulla on koko elämäni ajan ollut se varma tunne, että naimisiin en mene”, Pöllänen sanoo, ja hänen silmänsä välkähtävät lasien takana.

Diakonissalaitos antoi Pölläselle asioita, joita muut saivat usein avioliitosta: ruuan, vaatteet, asunnon, kodin tunnun ja tiiviin sisaryhteyden. Kun viisi tai jopa seitsemän tyttöä asui samassa huoneessa, syntyi ystävyyssuhteita, jotka saavat Ailin yhä nauramaan. Se oli hauskaa aikaa.

HONKASALOA ON jäänyt mietityttämään, miten nuoret tytöt sopeutuivat siihen, etteivät saaneet pitää omia vaatteitaan kuin joskus lomalla.

”Kuule, kun ei niitä omia vaatteita paljon ollut”, Pöllänen vastaa surumielisellä äänellä.

Hän kertoo tapauksen, joka on jäänyt hänelle ikuisesti mieleen. Kun Pöllänen oli nuori ja lomalla laitokselta, erään maatalon emäntä kysyi häneltä: ”Eikö sulla ole mittään muita vaatteita kuin tuo?”

”Ei ollut! Minulla oli vain yksi hame. Ei ollut rahaa millä ostaa”, hän huudahtaa.

Siihen aikaan yksilöllisyyteen oli varaa vain rikkailla. Diakonissojen mustaa huuvaa eli huivintapaista päähinettä Pöllänen ei kuitenkaan suostunut pitämään.

”En tykännyt siitä”, hän sanoo topakasti ja kilauttaa lusikan posliinilautaselle.

KUN STENBÄCK valmistui diakonissaksi vuonna 1938, huuvasta luopuminen ei vielä olisi tullut kuuloonkaan. Hän työskenteli Helsingin kaupungin leivissä kiertävänä sairaanhoitajana Hermannissa ja ruotsinkielisen seurakunnan diakonissana Sörnäisissä. Hän ei tiennyt, paljonko sai palkkaa, koska se meni suoraan Diakonissalaitokselle.

Laitos antoi nuorille sisarille ylöspidon lisäksi pienen taskurahan kerran kolmessa kuukaudessa. Raha riitti saippuaan, sukkiin ja pariin raitiovaunulippuun. Maksupäivästä ilmoitettiin ruokalassa kuiskaamalla sisarten korvaan. Hurskaan ihmisen ei sopinut puhua rahasta ääneen.

Honkasalo pyrkii välttämään turhaa roinaa. Hän kierrättää tavaroita eikä emmi dyykata roskiksia. Diakonissojen rahattomuus on silti hänelle mysteeri. Hän kysyy, eikö Stenbäckiä koskaan harmittanut, ettei hänellä ollut juuri mitään omaa, ei perhettä eikä rahaa. Hento vanha nainen suoristuu tuolillaan ja vastaa: ”Ei! Se oli oma valinta. Kun kerran päätti mennä siihen elämään, ei sitä enää ajatellut, mistä luopuu.”

Miten joku voi lyödä lukkoon elämänsä suunnan alle 20-vuotiaana? Honkasalo elää maailmassa, jossa naiset vaihtavat vähän väliä ammattia, puolisoa, asuntoa, harrastuksia, uskontoa, hiusten väriä ja kotimaata. Mitä Stenbäck sellaisesta ajattelee?

”Siihen on vähitellen totuttu”, tämä vastaa tyynesti.

Aurinko on piiloutunut pilven taakse. Kahvi alkaa jäähtyä kerhohuoneen termoskannussa. Vanhat sisaret väsyvät. Honkasalo saattaa heidät huoneisiinsa. Pölläsellä näyttää olevan nojatuolin vieressä pallilla kesken lautapeli.

”Se on halma. Pelaan yksin, kun ei kaveriakaan ole.”

Stenbäckin huoneessa pyöreä ruokapöytä on täynnä nimipäiväkukkia. Seinillä on maalauksia kotiseudulta Ahvenanmaalta. Pitsipöytäliinalla on kaksi suurta näkinkenkää, jotka Stenbäck sai kalastajalta meren rannalla Intiassa. Hän tarjoaa Honkasalolle karkkia kotimatkaa varten.

AUTOSSA HONKASALO purkaa ajatuksiaan. Hän luuli, että Stenbäckin ja Pölläsen vuonna 1959 tekemä päätös jäädä A-sisariksi oli hengellinen ja ylevä ratkaisu. Ei, he puistelivat päätään. He eivät vain halunneet menettää laitoksen tarjoamaa turvaa ja etuja, jotka pienipalkkainen tai kokonaan palkaton työ oli kerryttänyt.

Honkasalosta oli kiinnostavaa, että diakonissat eivät tuntuneet surevan asioita, joista ovat joutuneet luopumaan. Kun valinta oli tehty, se oli tehty, ja sillä selvä. Sitten Honkasalo herkistyy. Diakonissoihin tutustuminen on saanut hänet ajattelemaan, miten uhattuna lähimmäisenrakkauden idea nykyään on. Diakonissat hoitivat köyhiä ilmaiseksi ja antoivat sairaalan parhaat sängyt ilmaispotilaille.

”­­Siinä on sama ajatus kuin suomalaisen työväenliikkeen alkuvaiheessa: kaikki ovat arvokkaita.”

Nyt se on historiaa. Sääty-yhteiskunta tekee paluuta. Taloudellisesti menestyvät suomalaiset pitävät itseään muita parempina.

”Lähimmäisenrakkaus katoaa Suomesta samaa tahtia kuin uskonnollisuus. Nykyisin ajatellaan yhä enemmän, että köyhyys on ihmisen oma vika.”

Teksti > Elina Heino
Kuvat > Aleksi Poutanen

 

Laura_Honkasalo

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo, 44, on helsinkiläinen kirjailija ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Häneltä ilmestyy maaliskuussa romaani Perillä kello kuusi. Häntä kiehtovat synkät virret, joissa lauletaan koreilusta, että ”mitä se sitten maksaa vaivaa, kun mato silmää kaivaa”. Hän on kirjoittanut tietokirjan Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman ja pitää blogia nimeltä Sininen kirjahylly.

 

diakonissat7703

Aili Pöllänen

Diakonissa Aili Pöllänen, 84, viettää eläkepäiviä Pitäjämäellä Helsingissä. Hän syntyi Uukuniemellä menetetyssä Karjalassa ja kasvoi köyhässä maatalossa Kauhavalla. Pöllänen aloitti opinnot Helsingin Diakonissalaitoksella 1952, valmistui 1957 ja teki työuransa laitoksen sairaanhoitajana. Nykyisin hän lukee ilokseen kirjoja ja seuraa radion aamu- ja iltahartauksia.

 

diakonissat7578

 

Gunnel Stenbäck

Diakonissa Gunnel Stenbäck, 100, kasvoi seitsenlapsisessa, suomenruotsalaisessa pappisperheessä. Hän päätti omistaa elämänsä köyhien auttamiselle. Stenbäck aloitti opinnot Diakonissalaitoksella 1934 ja valmistui 1938. Hän toimi mm. Rinnekodin ylihoitajana ja Diakonissalaitoksen johtajattarena. Hän aloitti noin 50-vuotiaana yliopisto-opiskelun ja valmistui valtiotieteiden lisensiaatiksi 1969.