Unohtamisen tarve

Ajattelin tänään pähkäillä viinaa. Onhan sunnuntai, monen suomalaisen krapulapäivä.

Miltei elämäni alusta alkaen olen miettinyt, miksi olemme rakentuneet tarvitsemaan humalaa? Sanotaan ihmislajin pärjänneen ja lisääntyneen maapallolla erinomaisen sopeutumiskykynsä ansiosta. Mistä kummasta meille tulee tunne, että on pakko laittaa pää sekaisin? Päihtymyshän ei auta meitä elämässä eteenpäin millään tavalla vaan monessa tapauksessa sotkee ja pilaa sen, kuten Diakonissalaitoksen pihalla ja hoitoyksiköissä saa päivittäin karmeimmillaan havaita. Minulla ei ole kokemusta huumeista eikä lääkkeistä, alkoholista kylläkin. Miksi viinanhimon sijaan ei tule himoa lähteä lenkille tai lukea tietokirjallisuutta? Toki niinkin välillä tapahtuu, mutta niihin toimiin ei liity samantyyppistä hurmosta kuin juopotteluun.

Olen pähkäilyissäni tullut siihen tulokseen, että useimmat meistä kykenevät katkaisemaan taukoamattoman ajatus– ja tunneprosessin vain sotkemalla sen viinalla. Turruttamaan oluella tai viinillä, tissutellen, mikä on nykyisin yleisesti hyväksyttyä ja tavallista. Seitsemänkymmentäluvulla naiset eivät ilmestyneet kyläilemaan kolmen litran viinitonka kainalossa. Nykyään viiniä tarjotaan kaikkialla. Se on ristiriitaista, koska toisaalta työpaikoilla noudatetaan ankaraa linjaa päihteidenkäytön suhteen. Kirjailijat ja toimittajat sekoittavat smoothieita ja joogaavat. Ei tulisi kuuloonkaan, että toimittajat istuisivat pitkiä ja kosteita lounaita. Kirjailijat juoksevat maratoneita. Ollaan erityisen terveitä ja nuorekkaita. Viisikymppiset näyttävät omilta lapsiltaan. Se on varmaan oikea suunta. Terveiden elämäntapojen muuttuminen uskonlahkoa muistuttavaksi missioksi on minusta ahdistavaa. Mielestäni elämän tarkoitus ei ole olla mahdollisimman terve, hyvännäköinen, keskittyä puhtaaseen ravintoon ja pelkkään oman hyvinvoinnin vaalimiseen.

Sellainen on osin itsekkyyttä. Tervettä ihmistä on mukava katsella, mutta sellaisen kanssa ei välttämättä ole mukava elää. Jos ihminen palvoo itseään ja alati suorittaa itseensä kohdistuvia rituaaleja, jotta olisi mahdollisimman hiottu, tulee mieleen, mitä muuta henkilön päässä mahtaa liikkua? Vai liikkuuko siellä muuta kuin avocadoja ja venyttelyliikkeitä? Hyvät elämäntavat ovat tietenkin tärkeät, mutta valtavasti aikaa ja ajatuksia menee vain omaan itseen, oman navan ympärillä pyörimiseen. Eikö tarkoituksemme kuitenkin ole olla vuorovaikutuksessa keskenämme, olla ja elää yhdessä, oppia toisiltamme ja auttaa toisiamme, jakaa maailmaa? Millaista on seurustella itsensäpalvojan kanssa? Silloin suhteessa on aina kakkonen, koska seurustelukumppanin tärkein ihmissuhde on hänen suhteensa omaan itseensä.

Joskus tuntuu että Suomeen mahtuu kerrallaan vain yksi elämäntapa. Tuntuu kummalliselta, että joka konttorissa toimintatavat ovat lähes identtiset. Minä en ainakaan tiedä yhtään työpaikkaa, jossa juopottelua katsottaisiin läpi sormien. Se on omalla tavallaan sääli, sillä usein humalassa sattuneet mokaukset ja keskustelut puhdistavat ilmaa ja aiheuttavat muutoksia. Humalahan on myös yhteisöllinen kokemus. Seuraavana päivänä siitä riittää juttua puhuttavaksi juomiskavereiden kesken, tarkistetaan kuka muistaa mitäkin ja kuka mokannut mitäkin. Tavallisesti myös romanssit puhkeavat humalassa. Useimmat meistä suomalaisista ovat niin ujoja ja lukossa, että rakkaus ei puhkea kukkaan tuosta vain keskellä arkea. Jos työntekijä saa potkut päihteiden takia, hänen elämäntilanteensa todennäköisesti muuttuu huonommaksi. Yhteiskunnan näkökulmasta potkut eivät ole oikea ratkaisu.

Alkoholismi on hirveä sairaus. Lehmustuvalla näkee mitä se pahimmillaan voi ihmiselle aiheuttaa. On neliraajahalvauksia, neurologisia häiriöitä, hoitamattomia tartuntoja ja usein kaikki välit sukulaisiin poikki. Terveiden elämäntapojen vaaliminen ja työpaikkojen putsaaminen päihdeongelmaisista ei ole tietääkseni vähentänyt maamme alkoholiongelmaa millään tavalla. Päinvastoin vanha yhteisöllinen juopottelu on siirtynyt koteihin. Ihmiset ryyppäävät itsekseen ja ehkä vähän salaavatkin sitä. Se on pahempaa kuin yhteinen kulmakuppilassa istuskelu, koska siinä ei olla minkäänlaisessa yhteydessä toisiin ihmisiin ja yksinäisyys ja eristyneisyys lisääntyy.

Olen vuoroin pitänyt alkoholismia sairautena vuoroin narsistisena valintana. En tiedä miten asia on. Kai se on jokaisella ihmisellä omalla tavallaan. Varmasti alkoholismista tekee noidankehän se, että vähitellen elämään tulee mukaan niin paljon syyllisyyttä, että ei kestä selvinpäin ja jo se pitää juoppona.

Sen tiedän, että nuoret kokeilevat juomista osana suomalaista aikuistumisriittiä. Itse aloitin 13-vuotiaana. Maalla ei ollut mitään tekemistä. Oli kirjoittamaton sääntö, että kaikki alkavat juopotella murrosiässä. Myöhemmin oli mahtavaa tulla täysi-ikäiseksi ja päästä istumaan ravintolaan. Oli niin aikuista tilata alkoholia. Oma kaveriporukkani on aina käynyt ulkona. Usein se on kivaa. Viini nostaa tunnelmaa ja vapauttaa. Se auttaa unohtamaan, että ei itse syö raakaravintoa eikä ole millään muotoa täydellinen ihminen. Muutoin se on mielessä koko ajan, oma vajavaisuus. Vasta lapseni syntymän jälkeen kyllästyin ulkona käymiseen vuosikausiksi. Tuntui ettei siellä ole yhtään mitään, mikä kiinnostaisi. Tuo vaihe meni ohi lapsen kasvaessa. Tiedän jälleen minkälaisia baareja on Helsingissä.

Alkoholin ei pidä olla mörkö. Siitä pitää puhua. Siinä ei ole mitään salattavaa. Alkoholi ei ole tabu. Alkoholismia ei pidä hävetä. Eivät ihmiset häpeä sitäkään, jos käyttäytyvät muita ihmisiä kohtaan epäystävällisesti ja ovat itsekkäitä. En usko, että kukaan pyrkii juopoksi. Niin vain voi elämässä käydä. Täällä voi käydä miten vain, asiasta riippumatta. Ihmisen on tiedostettava omat rajansa, kaiken suhteen. Alkoholi lieveilmiöineen ei ikinä katoa tästä maasta. Sen kanssa on opittava elämään.