Turvapaikkapainija

Helsinkiläinen Eeva Luhtakallio sai uuden perheenjäsenen alaikäisestä turvapaikan-
hakijasta. Vaikka usko viranomaisiin on horjunut, jotain tärkeää on tapahtunut.

Teksti > Ari Lahdenmäki Kuvat > Juha Metso

Aluksi Eeva Luhtakalliota jännitti, mitä Reza ajattelisi koirasta, mutta Peppi ja Reza ovat hyvät ystävät.
Aluksi Eeva Luhtakalliota jännitti, mitä Reza ajattelisi koirasta, mutta Peppi ja Reza ovat hyvät ystävät.

Viime vuonna oli aivan selvää, että jotain pitäisi tehdä, mutta Eeva Luhtakallio ei oikein keksinyt, mitä. Turvapaikanhakijoita oli tullut Suomeen niin paljon, että yhteiskunnan heistä huolehtimiseksi perustamat rakenteet romahtivat.

Luhtakallio on 43-vuotias sosiologian yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa, ja hän on ollut mukana pääkaupunkiseudun pakolaisia auttavassa Refugee Hospitality Club -verkostossa jo sen perustamisvuodesta 2008.

Hän halusi auttaa turvapaikanhakijoita, mutta sopivaa keinoa ei oikein löytynyt. Hänellä on pieni lapsi, eivätkä vapaaehtoiset saa viedä lapsiaan vastaanottokeskuksiin. Toisaalta illat olivat työnkin takia kiireisiä.

Lopulta jotain kiinnostavaa osui Helsingissä asuvan Luhtakallion silmään. Helsingin Diakonissalaitoksen Perhetalkoot-projekti tarjosi mahdollisuutta ryhtyä kummiperheeksi yksin Suomeen saapuneelle alaikäiselle turvapaikanhakijalle. Luhtakallio ajatteli heti, että hän voisi yhdistää vapaaehtoistyön vähään vapaa-aikaansa perheensä kanssa.

Huhtikuun lopulla viime vuonna Luhtakallio matkusti Helsinginseudulla sijaitsevaan ryhmäkotiin tapaamaan tulevaa kummilastaan, 16-vuotiasta afganistanilaispoikaa nimeltä Reza. Mukana oli Luhtakallion koko perhe: mies, nelivuotias lapsi ja kääpiösnautseri.

”Kaikkia jännitti ihan hirveästi. Olihan se vähän semmoinen hyppy tuntemattomaan. Emme tienneet, mitä siitä tulee, mitä meistä halutaan”, Luhtakallio muistelee.

Hän myös mietti huolestuneena, ettei ymmärtänyt 16-vuotiaista pojista mitään.

”Semmoisia ajatuksia pyöri mielessä. Jännitys oli varmasti molemminpuolista. Ensimmäinen tapaaminen oli punastelujen ja pitkien hiljaisuuksien kavalkadi.”

Ryhmäkodin neuvottelutilassa Luhtakallio perheineen ja Reza allekirjoittivat kirjallisen vapaaehtoissopimuksen. Siinä muun muassa sitouduttiin olemaan jakamatta Facebook-kuvia ilman toisen lupaa. Perhe ei saisi antaa Rezalle suoraan rahaa tai mitään kallista.

Seuraavalla kerralla Luhtakallio haki Rezan perheensä kotiin. Oli sunnuntaipäivä, ja lähdettiin ulkoiluttamaan koiraa.

”Tyttäreni keräsi voikukkia, valmistimme lounasta ja sitten veimme hänet takaisin.”

Ensimmäiset tapaamiset olivat muutaman tunnin mittaisia. Kun kevät koitti, Reza alkoi tehdä kummiperheensä kanssa puutarhatöitä. Niistä hän selvästi piti.

”Niin yhteys alkoi syntyä”, Luhtakallio kertoo.

Reza ei osaa englantia, mutta hän on oppinut suomea Luhtakallion mukaan hämmästyttävän nopeasti. Sillä kielellä perhe kommunikoi.

Rezalla ei ole enää lainkaan omaa perhettä, ja vasta Suomessa hän pääsi ensi kertaa kouluun. Se oli Luhtakalliolle järkytys.

”Vaikka minun olisi pitänyt tajuta, en silti jotenkin osannut ajatella, ettei hän olisi koskaan käynyt lainkaan koulua”, Luhtakallio kertoo.

16-vuotiaalle pojalle elämän ensimmäinen kouluvuosi on ollut mieluisa.

”Hän puhuu koko ajan siitä, että on niin mahtavaa opiskella. Hän tykkää siitä tosi paljon.”

Reza kokkaa Eeva Luhtakallion ja tämän tyttären Saaran kanssa.
Reza kokkaa Eeva Luhtakallion ja tämän tyttären Saaran kanssa.

Reza tapaa kummiperhettään tavallisesti yhdestä kolmeen kertaa kuussa ja oli mukana viettämässä juhannusta sekä uudenvuodenjuhlissa. Luhtakallion mukaan kommunikaatiovaikeuksia on ollut vähemmän kuin hän odotti eivätkä ne johdu niinkään kielestä.

”Välillä voi olla vaikea sanoa, miltä jokin asia hänestä näyttää: tulkitsemmeko sen samoin? Sitä paitsi hänen ikänsä ja elämäntilanteensa ovat hankalia, mutta mitään varsinaista ongelmaa ei ole koskaan ollut”, Luhtakallio sanoo.

Hän kuvaa Rezaa ujoksi.

”Joskus on vaikea tietää, mitä hän haluaisi tehdä tai ylipäänsä haluaisi. Hän ujostelee sen kanssa.”

Tulevaisuudestaan Reza on joskus puhunut haaveilemalla automekaanikon urasta. Mutta Luhtakalliosta tuntui pitkään epärehelliseltä kysellä kummipojan tulevaisuudensuunnitelmista, kun ei edes tiedä, saako hän jäädä tänne.

Loka-marraskuun vaihteessa Reza sai oleskeluluvan, mutta vain vuodeksi. Sen odottaminen oli ahdistavaa myös Luhtakalliolle.

”Hänen elämäntilanteensa on niin vaikea, ja raskas ja turvapaikkahakemuksen käsittely kesti. Minäkin olen valvonut sen takia öitä.”

Kun Rezalla on erityisen vaikeaa, Luhtakallion huoli pojasta on suuri. Onneksi he voivat silloin olla tiiviissä yhteydessä Whatsapp-viestipalvelulla.

Oleskelulupaprosessin kesto on Luhtakalliosta ”tietenkin sietämätön”. Hän on mukana ryhmissä, jotka auttavat tekemään valituksia Maahanmuuttoviraston päätöksistä. Luhtakallio sanoo aiemmin ajatelleensa, että oikeusvaltio on häilyväinen: on hyviä päätöksiä ja huonoja päätöksiä.

”Mutta viimeistään kuluneen vuoden jälkeen en enää ajattele, että Suomi on kaikilta osin oikeusvaltio. Turvapaikkapolitiikka on niin pöyristyttävää.”

Turvapaikanhakijan tulo perhepiiriin on lisännyt Luhtakallion huolta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Sitä hän seuraa työnsäkin puolesta: hän on erikoistunut poliittiseen sosiologiaan ja tutkii paraikaa poliittisen osallistumattomuuden syitä.

”Olen huolestunut ja varautunutkin siihen, että netissä esiintyvät rasistiset uhkaukset muuttuvat teoiksi. Poliittinen ilmapiiri antaa rasismille oikeutusta, välillä pääministeriltä asti. Vaikka hän sitten peruisikin puheensa ja sanoisi, että ’ei rasismille’, niin ei se tuomitseminen ole kovin vakuuttavaa ollut”, Luhtakallio sanoo.

”Esimerkiksi antaessani tätä haastattelua minun pitää ajatella kummipojan turvallisuutta. Kaikki julkisuus saattaa vaarantaa muutenkin äärimmäisen hauraassa asemassa olevan ihmisen.”

Luhtakallio toivoo, että Reza on hänen perheensä elämässä niin kauan kuin itse haluaa.

”Tiedän, että jotkin kummiperheet ovat ottaneet lapsen luokseen asumaan. Meillä ei ole asunnossamme tilaa.”

Mutta Reza on muuttamassa lähemmäs kummiperhettään ja osaa jo kulkea sen luokse itse. Hän harrastaa ahkerasti painia ja on siitä innostunut.

”Tästä plussaa Diakonissalaitoksen työntekijöille”, Luhtakallio sanoo. ”Siellä kartoitettiin ja etsittiin joka ikiselle yksin maahan tulleelle harrastus. Reza on painimaasta, ja hän treenaa joka arkipäivä, on ollut jossain kilpailussakin.”

Tässäkin asiassa tulivat vastaan Rezan taustaan liittyvät kulttuurierot. Luhtakallio oli kysynyt Rezalta, oliko tämä aiemmin harrastanut painia.

”Reza katsoi minua hölmistyneenä ja vastasi ei. Ei hän ollut ikinä käynyt koulua, eikä hänellä ollut ollut mahdollisuutta harrastuksiinkaan.”