Surun ruma puoli

Suru2

Toimittaja Veera Ikonen, 40, menetti vuoden aikana kolme perheenjäsentä. Hän luki Viesti-lehden pyynnöstä kirjan Läheinen on poissa. ”Kirja sanoo kaikki oikeat asiat, mutta ei kosketa”, Ikonen kirjoittaa.

Marjaana Kanerva, Ritva Kostamo: Läheinen on poissa – sanoja suruun. Kirjapaja 2015.

”Tämä kirja tarjoaa surevalle tukea niin kuin ystävä, joka kulkee vierellä raskaina päivinä”, kerrotaan uuden, surevan tueksi tarkoitetun kirjasen takakannessa.
Lohduttaminen on vaikeaa, joskus melkein mahdotonta. ”Läheinen on poissa” törmää samaan seinään, johon usein pysähtyy myös lohtua tarjoava ystävä surevan edessä. Surun kelmun läpi on vaikea kurkottaa. Sitä vaikeampaa se on, jos ei ole itse kokenut samaa, jos ei uskalla koskettaa, jos ei pysty ymmärtämään surun koko kirjoa – myös sen rumaa puolta: eristävää vihaa, pelkoa ja katkeruutta.
Vastassa ei olekaan haikean hiljaisesti, hillityn hautaustoimistoesitteen hengessä sureva kärsimyksen jalostama ihminen, vaan räkää puskeva, huutava raunio. Tai mykkä, tunteettoman oloinen puuhastelija.

Suru ei jalosta. Tai se jalostaa niin kuin lihanjalostamo. Suru repii ja raastaa, myllää koko minän palasiksi ja survoo suolenpätkään. Siinä sitten opetellaan elämään uudestaan, nakkina.
Sanoja enemmän surevaa lohduttaa usein sellaisen ihmisen kohtaaminen, joka on kokenut saman. Sellainen ihminen ei sano ”mutta elämä jatkuu”, vaan ymmärtää, että ainut, jolla on oikeus tähän lauseeseen, on sureva itse, ajan kanssa. Surevaa lohduttaa eniten se, että vieressä istuu ihminen, joka on myös ollut siellä, kolossa, pimeässä kiepissä hangen alla, kaukana vieraalla planeetalla. Ja silti hän nyt istuu vieressä, hengittää, elää, jopa hymyilee. Se auttaa uskomaan: ehkä minäkin vielä.
”Läheinen on poissa”  -kirjanen ei sisällä tekijöiden esipuhetta. Siitä ei selviä mistä vinkkelistä ja kokemuspohjasta tämä kirjan muotoon puettu ystävä opastustaan tarjoaa. Sellainen olisi voinut olla hyvä pohjustus. Kirja on kirjoitettu selkokielellä, mikä ehkä osaltaan vaikuttaa sen sisäsiistiin ja hiukan teflonmaiseen, neuvovaan otteeseen. Se on kuin se ystävä, joka vie surevan ulos, ”koska se tekee hyvää”, kävelee sitten rinnalla kuin munankuorilla, koska pelkää sanovansa jotain väärin. Hän sanoo kaikki oikeat sanat, mutta ei uskalla rutistaa, itkeä itse ja sanoa, ”helvetti mitä paskaa”.

Lohduttaminen on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta. Huomasin tämän, kun menetin yhden vuoden aikana kolme perheenjäsentä. Yhteenlaskettunakin heidän elinvuotensa jäivät alle keskivertoeliniän. Minulle parhaat lohdutukset olivat juuri niitä itkuisia halauksia, yhtä paljaita, rehellisen avuttomia, aitoja ja repaleisia kuin minä itse tuolla hetkellä. Sisäsiisti varovaisuus pahensi eristäytymistäni, toi tunteen siitä, että lohduttaja haluaa pyyhkiä pois pahan oloni, koska ei kestä sitä itse. Hänen epävarmuutensa ärsytti. Kyllä, sureva on hankala, itsekäs, itseensä kiertynyt, vereslihalla. Hänen suruaan ei voi puhua pois.
”Läheinen on poissa”  kyllä mainitsee vihan, pelon ja katkeruuden, epäreiluuden ja vääryyden kokemukset, mutta ilman sitä rosoa, joka niihin liittyy. Kirja huomioi ennakoitavan kuoleman eron yllättävään kuolemaan, mutta ei saa puettua tuntuviksi sanoiksi sitä, kuinka harvoin hetket saatto-osastolla kuluvat niin kuin elokuvissa.

Vaille kunnon käsittelyä jää se, että on kuolemia, jotka on helpompi hyväksyä kuin toiset. Kun 88-vuotias läheinen kuolee pitkän ja hyvän elämän päätteeksi, kaipaus ja suru on sakeaa, mutta se ei raatele niin kuin kuolema, joka vie kesken. Ei niin kuin nelikymppisenä kuolleen perheenäidin, oman elämänsä päättäneen läheisen, tai lapsen kuolema.
Surun keskellä törmää myös siihen, kuinka kulttuurimme on vieraantunut kuolemasta. Harva on nähnyt kuolleen tai koskenut kuollutta. Ei ole surupukua, ei edes Facebookin surutagia, ei näkyviä symboleita, joilla viestittää omaa haurauttaan, surun aikaa.
Surulle ei anneta aikaa.
Kuten ”Läheinen on poissa” -kirjakin huomauttaa, suru ei kaipaa diagnoosia. Sitä ei voi, eikä pidä lääkitä pois. Synkimmän surun hetkellä lääkäri tarjosi minulle mielialalääkkeitä. En tarttunut tarjoukseen. Omasta mielestäni olisin ollut lääkityksen tarpeessa, jos en olisi ollut itkuinen repale.

Vertaistukiryhmät ja kirkko ovat tahoja, jotka tarjoavat paikan surulle.  Tilaa sen käsittelylle ilman odotuksia pikaisesta toipumisesta, surun ”yli pääsemisestä” ja paluusta tuottavaksi, tehokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi. Myös minä, kastamaton pakana, löysin surussa lohtua kirkosta, pyhäinpäivän jumalanpalveluksesta. Lohdullista oli, että tässä ajassa on taho, jolla on aikaa lukea jokaisen vuoden aikana kuolleen seurakuntalaisen nimi. Yksitellen, hitaasti, minuuttitolkulla, ilman tavoitteita, vain siksi, että elämä on, kuolema on ja suru on.
Myös ”Läheinen on poissa” ohjaa lukijaansa vertaistuen suuntaan. Oma kokemukseni on, että sanoja enemmän surussa lohduttavatkin kohtaamiset, jotka luovat uskoa siihen, että minäkin selviän. Ihmiskunta ei olisi rämpinyt läpi ensimmäisenkään tulvan, sodan tai epidemian, jos ei olisi ollut uskoa: irra-
tionaalista uskoa siihen, että vaikka kaikki kokemamme antaa ymmärtää päinvastaista, niin silti jotain hyvää on luvassa. On pakko olla.
Läheinen on poissa -kirja valaa surevaan tätä uskoa, antaa luvan surra, sanoo oikeat sanat, mutta se ei maistu surulta.

Teksti > Veera Ikonen
Kuvitus > Marko Turunen

Oliko artikkeli kiinnostava? Lataa uusin Viesti-lehti pdf-tiedostona tästä.