Suoraanpuhujat Aino ja Maryan

Sisar Aino puhui 1930-luvun lopulla rohkeasti diakonissalaitoksen uudistamisesta. Tuen sijaan hän sai rangaistuksen. Aino vastusti vallan väärinkäyttöä, kuten myös Tampereella kasvanut Maryan Abdulkarim. Hän vastustaa rasismia ja seksismiä, jotta voisi tulevaisuudessa keskittyä muihin asioihin.

Teksti > Anna-Sofia Nieminen
Kuvat > HDL arkisto & Olli-Pekka Orpo

Laat2_265_AM

Aino Miettisen elämän mullisti yksi puhe, jota hän ei olisi aluksi edes halunnut pitää. Hän suorastaan kauhistui, kun häntä pyydettiin tehtävään.

Pohjoismaisessa diakonissojen konferenssissa olisi paljon yleisöä. Muut puhujat olisivat pappeja. 1930-luvun lopussa ei ollut lainkaan itsestään selvää, että puhujana olisi myös diakonissa, olkoonkin, että sisar Aino toimi Helsingin Diakonissalaitoksen oppilasosaston johtajana.

Lopulta sisar Aino kuitenkin suostui. Jälkikäteen puhe tuntuu viattomalta, mutta aikanaan se oli rohkea. Sisar Aino vaati diakonissoille aiempaa parempaa koulutusta. Hän moitti kotijärjestelmää, jossa diakonissat eivät saaneet palkkaa vaan ainoastaan elatuksen. Hän halusi diakonissoille itsenäisemmän aseman.

Puhe oli liikaa diakonissalaitoksen johdolle. Sisar Aino passitettiin pakkolomalle. Hän oli johtanut oppilasosastoa 20 vuotta, mutta pakkolomalta ei ollut paluuta tehtävään. Laitoksen johto jopa pyysi lääkäriltä lausuntoa sisar Ainon mielisairaudesta, mutta lääkäri ei suostunut kirjoittamaan sellaista.

Sisar Aino oli aiemmin muiden töidensä ohessa johtanut kehitysvammaisten hoitolaa Rinnekotia. Nyt hän siirtyi kokonaan työskentelemään sinne, sillä mielenhäiriöstä epäillyn katsottiin sopivan vajaamielisten joukkoon.

Myöhemmin sisar Aino on tullut tunnetuksi kehitysvammaistyön uranuurtajana. Hän on kuitenkin kertonut, että vuodet oppilastyön parissa olivat hänen elämänsä onnellisimmat. Oppilaitaan hän rakasti, Rinnekodin asukkaita hän ei aina olisi oikein jaksanut.

Sisar kuitenkin uskoi, että vain työ ja toisten palveleminen merkitsi. Hän ajatteli, että kaikki ei aina tapahdu Jumalan tahdon mukaan, mutta Jumala antaa asioiden tapahtua.

Hänelle usko tarkoitti tekoja: jo lapsena hän ihmetteli retkellä Valamon luostarissa, että ei voi olla oikein, jos elämä kuluu vain omaa jumalasuhdetta pohtiessa. Rakkautta piti myös jakaa muille. Samoin hän ihmetteli luostarin hierarkkisuutta. Jo vaatteista näki, kuka oli johtaja ja kuka alistettu.

Samainen ajatusmaailma kuului vahvasti käänteentekevässä puheessa. Tuolloin kukaan ei noussut julkisesti puolustamaan sisar Ainoa, vaikka moni oli samaa mieltä.

Kesti kauan, ennen kuin laitoksen johto heräsi näkemään sisar Ainon osoittamat epäkohdat. Kotijärjestelmä lopetettiin vuonna 1959, ja sen mukana diakonissoista tuli itsenäisiä työntekijöitä.

Samana vuonna sisar Aino jäi eläkkeelle Rinnekodin johtajan paikalta. Hän kuoli vuonna 1980, pian 95 vuotta täytettyään.

maryan2

Maryan Abdulkarimille puhumattomuus ei ole ikinä ollut vaihtoehto. Hän ei ole koskaan tehnyt valintaa, että tänään aion keskustella rasismista. Hän on vain ajautunut tilanteisiin, joissa on noussut esiin tiettyjä kysymyksiä, ja niissä tilanteissa hän on esittänyt näkemyksiään.

Syy kysymyksiin on usein hänen ulkonäkönsä. Somalialaissyntyinen Abdulkarim on mustaihoinen ja käyttää huivia päivittäin.

”Ensimmäinen este, jonka kohtaan, ei ole sukupuoli. Este on ulkoinen habitukseni.”

Ulkonäkö voi olla este vaikka uralla etenemisessä. Arkisemmissa tilanteissa se voi olla este esimerkiksi sille, että keskustelukumppani ottaisi Abdulkarimin tosissaan.

33-vuotias Abdulkarim on asunut seitsenvuotiaasta asti Suomessa, ensin Tampereella, sittemmin Helsingissä. Hän esittelee itsensä median ja kulttuurin sekatyöläisenä, mustana feministinä ja yhteiskunnallisena keskustelijana.

Abdulkarim osallistuu keskusteluun, jotta ongelmat tulisivat näkyvämmiksi. Rasismin lisäksi hän näkee erityisenä ongelmana seksismin. Molemmissa on kyse vallasta, vaikka ne ilmenisivät kuinka viattomilta tuntuvissa tilanteissa.

Abdulkarim luettelee esimerkkejä: Palaverissa naista pyydetään keittämään kahvia, koska tämä on nainen. Oman alansa asiantuntijaa tytötellään ja väheksytään, koska tämä on nainen.

”Jos me vain sanomme, että aina tuo jamppa puhuu noin kaikille naisille, me häivytämme sen tason, jossa kyse on vallasta”, Abdulkarim sanoo.

Toisin kuin sisar Aino, Abdulkarim on saanut puheilleen paljon tukea. Tosin on hän saanut osakseen myös vastustusta ja haukkuja. Silti hän kokee, että häntä ei ole kunnolla haastettu.

”En muista yhtäkään sellaista kritiikkiä, joka käsittelisi minun argumentaatiotani tai ajatuksiani. Sen sijaan kritiikki on ollut tasoa, että somalipakolainen, tässä on lentolippu kotiin. Minun on tosi vaikea suhtautua siihen vakavasti.”

Sitä Abdulkarim ei osaa sanoa, onko hän saanut puheillaan aikaan muutosta. Vielä hän ei ainakaan näe käännettä esimerkiksi rasismin suhteen.

Abdulkarim kuitenkin ajattelee, että jos hän nyt antaa äänensä rasismikeskusteluun, ehkä seuraavan sukupolven ei tarvitse. Ehkä hän itsekin voi jossain kohtaa keskittyä ihan muihin asioihin.

”Suurin motiivini on, että joku päivä minun ei tarvitse puhua rasismista, vaan voin vain elää. Voin keskittyä kissakuviin, kynsilakan eri sävyihin ja auringossa makoiluun.”

Lähde: Jorma ja Leena-Maija Palo: Sisar Aino.