Suomi ei kuntoudu jos emme auta läheisiämme

Miksi meidän suomalaisten on niin vaikea auttaa tuttaviamme, ystäviämme ja sukulaisiamme? Jos joku saa pienenkin avun, se aiheuttaa hämmästystä ja suunnatonta, miltei suhteetonta iloa. Lähimmäisenrakkaus on priorisoitu yhteiskunnalle. Koska valtion kassa on velkainen, liian paljon yhä toimintakykyisiä ihmisiä on heitteillä. Hallitusta moititaan sen sijaan, että mietittäisiin, mitä itse voimme tehdä?

Siinä, että ihmisellä on vaikeuksia, ei ole mitään häpeämistä. Kenellä niitä ei olisi? Etenkin meidän keski-ikäisten on vaikea olla avoimia pulmistamme, koska normimenoon sisältyvät oma osake, auto ja se, että elämä on hallinnassa. Kuinka elämä voi olla monellakaan hallinnassa, jos takana alkaa olla puoli vuosisataa vaihtelevia tilanteita? Miksi haluamme näyttäytyä puhtaina pulmusina? Yhä useampi suomalainen on kamppaillut yt–neuvottelujen, risaisten ihmissuhteiden ja yleisten vaatimusten kanssa. On asuttava tietyllä tavalla, huolehdittava lapsistaan tietyllä tavalla ja miltei nukuttava yhtä monta tuntia yössä kuin naapuri. Oikeasta nukkumisesta julkaistaan tutkimuksia. Toki ihminen tarvitsee unta, mutta eikö kukin voi nukkua missä rytmissä kenellekin sopii?

Jos läheinen avautuu ja pyytää apua, alkaa ajatusprosessi, onko avunpyytäjä sen väärti, että häntä kannattaa auttaa? Mielestäni sivistykseen sisältyy hädässä olevan tukeminen. Toki avun antaminen on suhteutettava omiin kykyihin, mutta miksi emme voisi rentoutua ja olla avuksi? Aineeton apu on myös apua. Usein mietitään, onko tietyn henkilön auttaminen sopivaa, ja ryhdytään viipaloimaan, onko hän itse syypää ongelmiinsa vai ei.

Useimmat meistä yrittävät elää mahdollisimman hyvin ja olla aiheuttamatta tarkoituksellisesti harmia itselleen saati muille. Se ei aina onnistu, ei suju, ja sen vuoksi ihmisillä on ystäviä ja sukulaisia.

Yhteiskuntaa auttaa erilaisten työehtospimusneuvottelujen sijaan parhaiten se, että tarjoamme apuamme, vaikka pientäkin ja pidättäydymme arvostelusta. Ihmisellä, jolla on hankalaa, riittää setvittävää ilman tuomarointia.

Elämä ei ole kisa.