Sote nyt ja 1900-luvun taitteessa

Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat olleet murroksessa ennenkin. 1900-luvun taitteessa syntyi tarve kunnanlääkäreille ja sairaita hoitaville diakonissoille. He olivat liikkuvia, yhden työntekijän sotealueita. Sata vuotta myöhemmin sote-kentälle tarvitaan taas uudenlaisia toimintamalleja. Niiden kehittäminen on diakoniajohtaja Jarmo Kökön työ.

”Kun lauantaina tulin kotiin, ehdin jo ajatella, joudunkohan työttömäksi, kun jonkun aikaa oli niin rauhallista”, eräs sisar kirjoitti siskolleen huhtikuussa 1929.

”Suunnittelin panna saunan lämpiämään. Mutta ovelta kuului koputus ja siellä seisoi mies pyytämässä minua sairaan luo”, kirje jatkui.

Sisar oli diakonissana Karvialla, eikä auttanut muu kuin unohtaa saunominen. Työtä oli paljon ja mihin aikaan sattui, ja se oli usein raskasta. Eräällä sairaskäynnillä sisar valvoi kaksi yötä keuhkokuumetta sairastavan miehen rinnalla, kunnes mies kuoli. Lääkäri ei ehtinyt paikalle. 1900-luvun alkupuolella kunnanlääkäri, kätilö ja diakonissa olivat usein ainoat sairaanhoidon ammattilaiset etenkin syrjäkylillä. He muodostivat ikään kuin liikkuvan sote-alueen, kulkivat siellä missä tarvetta oli. Yhden potilaan tähden saattoi joutua hiihtämään kymmeniä kilometrejä. Kunnanlääkäreitä edelsivät piirilääkärit, mutta heitä oli väestömäärään nähden mitättömän vähän. Myös työnkuva oli erilainen: päätehtävä oli vähentää kulkutautikuolleisuutta ja siten edistää kansan vaurastumista. Piirilääkärit rokottivat, eristivät kulkutautisia ja edistivät yleistä hygieniaa. Sairaita sai hoitaa, jos ehti. Niinpä kunnanlääkäreille oli todellinen tarve, mutta kunnan varat eivät sen enempään riittäneet. Usein kunnanlääkärien apuna toimivatkin diakonissat, joiden ylöspidon seurakunta maksoi. Palkkaa diakonissat eivät saaneet. Ensimmäinen kunnanlääkäri palkattiin Viitasaarelle vuonna 1882. Diakonissa lähetettiin ensimmäisen kerran työskentelemään seurakuntaan Raumalle vuonna 1879. Seurakuntatyössä olevat sisaret hoitivat pääasiallisesti sairaita ja tekivät paljon kotikäyntejä. He myös huolehtivat henkisestä puolesta, antoivat sielunhoitoa. Työnkuva vaihteli paikan mukaan.

diak_ka1_259
1900-luvun taitteessa kunnanlääkäri, kätilö ja diakonissa muodostivat ”liikkuvia sote-alueita”, jotka kulkivat kylillä potilaiden luona. Kuvassa tuntemattomaksi jäänyt sisar.

”Jossain seurakunnassa tarvitaan kipeimmin ehkä sairaanhoitajatarta. Siellä ei sisar paljoakaan ehdi muihin tehtäviin. Jossain toisessa seurakunnassa se asia on järjestetty toisella tavalla – siellä sisar saa enemmän aikaa omistautuakseen pyhäkoululle, nuorisotyöhön, yhdistystoimintaan sekä vanhusten ja yksinäisten luona käymiseen”, kirjoitettiin Viesti-lehdessä vuonna 1939.

Saaristossa Houtskarissa 1940-luvulla toimineen diakonissan toimenkuvan on sanottu vaihdelleen diakonissasta apteekkariin, kätilöön, eläinlääkäriin ja hammaslääkäriin. Kerran eräs mies kävi pyytämässä, että diakonissa poistaisi tämän kipeän hampaan.

”No ei kai tässä muutakaan neuvoa ole, kun kunnanlääkäri on ehtinyt jo lähteä ja tulee vasta kuukauden kuluttua uudelleen”, sisar vastasi.

Vuonna 2016 ollaan jälleen muutoksen äärellä. Siinä missä 1900-luvun taitteessa kunnissa oli kipeä tarve sairaanhoidon ammattilaisille, nyt tarvitaan sote-kentälle uudenlaisia toimintamalleja. Sellaisia kehitetään Helsingin Diakonissalaitoksen Diakonia ja sosiaalinen vastuu -yksikössä.

”Tulevaan tilanteeseen ei kyetä vastaamaan lisäämällä palveluita”, sanoo yksikön johtaja Jarmo Kökkö.

Tulevalla tilanteella hän tarkoittaa muun muassa sitä, että vanhusten määrä kasvaa ”ihan tsunamina”. Samaan aikaan julkinen talous on vaikeuksissa ja sote-kustannukset sen kuin kasvavat. Hallitus pyrkii korjaamaan tilannetta sote-uudistuksella. Kökkö kannattaa monia asioita siitä, esimerkiksi sote-palveluiden integroimista eli kokoamista 18 maakunnan alaisuuteen.

2016-08-19_jarmok-008
Diakoniajohtaja Jarmo Kökkö kehittää uudenlaisia sote-palveluita. Hänestä on tärkeää ymmärtää asiakkaita kokonaisuuksina ja tarjota sen mukaisia palveluita.

”Mutta jos integraatio jää hallinnollisen tason kuvioksi, ilman uutta toiminnan logiikkaa paikallisella tasolla, hyödyt jäävät saavuttamatta”, Kökkö sanoo.

Hänestä on väistämätöntä, että koko toimintakulttuuri muuttuu. Esimerkiksi kansalaisten toiminta pitää valjastaa palveluiden tueksi. Vaikkapa kuntien kotipalvelu ja ystävätoiminnan vapaaehtoinen voivat tehdä yhteistyötä. Se ei tarkoita, että vapaaehtoistyö korvaisi ammattiavun, vaan että vapaaehtoistyö täydentää ammattiapua. Kokonaisvaltaisella työllä saadaan myös vaikuttavampia tuloksia, siitä Diakonissalaitoksella on tutkimustietoa. Ihminen alkaa voida paremmin ja kunnan rahaa säästyy. Juuri tällaista toimintaa diakonia ja sosiaalinen vastuu -yksikkö kehittää. Toiseksi Kökön johtama yksikkö rakentaa sosiaali- ja terveyspalveluista kokonaisuuksia, niin sanottuja hybridimalleja. Niissä asiakas saa kaiken tarvitsemansa avun moniammatilliselta tiimiltä, jopa yhdestä paikasta. Esimerkiksi lääkäri, sosiaalityöntekijä ja asumispalvelun työntekijä pystyvät auttamaan paremmin yhdessä kuin erikseen. Kököstä on tärkeää miettiä, mikä toimii juuri tietyssä paikassa ja tietyn asiakkaan kohdalla. Sen hän oppi jo 1980-luvulla merimiespappina ollessaan, ensimmäisellä laivakäynnillään, kun eräs miehistön jäsen tuli ruokaseuraksi.

”Hän sanoi, että kuule minä kerron, millainen on hyvä merimiespappi. Se on puoliksi pappi ja puoliksi gangsteri.”

Toisin sanoen pitää eläytyä tilanteeseen, tässä tapauksessa merimiehen maailmaan. Yhtä lailla nyt on räätälöitävä palvelut nyky-yhteiskuntaan ja nykyisille suomalaisille sopiviksi. Samalla tavalla diakonissojen työnkuva muodostui 1900-luvun taitteessa tarpeen mukaan. Ajan myötä se muuttui edelleen: kun sairaanhoito siirtyi kuntien vastuulle, diakonissoille jäi aikaa keskittyä esimerkiksi sosiaalipalveluihin.

Anna-Sofia Nieminen

Pääasialliset lähteet:
Vanhat Viesti-lehdet (1926-1939), Sirkka Sinkkosen laudaturtyö Diakonissan rooli (1966), Heini Hakosalon artikkeli Lääkäri, yhteiskunta ja yhteisö Duodecim-aikakauskirjassa (2010), Pirkko Probstin toimittama kirja Nainen paikallaan: diakonissoja kotona ja kentällä (2010).