Sisaret sodissa

Diakonissat antoivat sodissa apua kaikille osapuolille. ”Koko maailma on itkevä autiomaa”, sisar kuvaili tuntojaan.

Teksti > Piia Leino Kuvat > HDL ARKISTO

Diakonissat hoitivat sisällissodan aikana myös saksalaisia sotilaita siinä missä punakaartilaisia.

Sisällissota 1918

Vangille annettu puku toi diakonissalle vaikeuksia

Punaisen terrorin uhrien etsintää, valkoisten kostotoimien aiheuttamaa järkytystä, syytöksiä pakoyrityksen avustamisesta. Sisällissota vuonna 1918 pakotti Diakonissalaitoksen sisaret työskentelemään harvinaisen vaikeissa oloissa.

Yksi raskaimpia työpaikkoja oli Tammisaaren vankileiri, jossa noin kolmasosa lähes 9000 vangista kuoli. Tammisaaressa työskenteli viisi Helsingin diakonissalaitoksen sisarta. Diakonissa Edith Sjösten hakeutui leirille oma-aloitteisesti sairaanhoitajaksi heinäkuussa 1918 ja kuvasi leirin oloja kirjeessään:

”Siellä makaavat kuolleet, kuolevat ja kuumesairaat vieri vieressä täynnä syöpäläisiä likaisella asfalttilattialla muutamia ryysyjä päänsä alla. – – Kuinka raskasta on elämä, koko maailma on itkevä autiomaa. – – Silloin tällöin hiljaisuuden rikkoo yksittäinen laukaus, huuto ja sen tapainen. Sitten hiljenee jälleen.”

Edith Sjösten joutui leirillä hankaluuksiin annettuaan eräälle vangille kuluneen miesten puvun. Vankia epäiltiin paon suunnittelemisesta ja sisar Edithiä sen avustamisesta. Ylihoitajatar, diakonissa Olga Matilda Hjon kertoi tapauksesta kirjeessä Diakonissalaitoksen johtaja Arthur Palmrothille ja katsoi, että syytökset olivat tuulesta temmattuja.

”Yksi asia on minulle selvillä ja se on, ettemme elä täällä oikeuden vaan mielivallan alaisina.”, Hjon kirjoitti.

Piilopaikka valkoisille ja työläisille

Sodan julmaa loppunäytöstä edelsivät talvi ja kevät, joiden aikana Helsingin Diakonissalaitos toimi punaisten hallitsemassa pääkaupungissa. Laitoksella piileskeli punakaartilaisia pakoilevia virkamiehiä ja suojeluskuntalaisia sekä työläisiä, jotka eivät halunneet liittyä kaartiin.

Diakonissalaitoksen sisaret etsivät sodan aikana punaisten terrorin uhreja ja siistivät vainajia hautaamista varten. Punaiset tarkastivat Diakonissalaitoksen kahdesti ja takavarikoivat mm. Punaisen Ristin vaatelähetyksen, mutta eivät muuten häirinneet laitoksen toimintaa.

Sisaret kokivat velvollisuudekseen auttaa kaikkia, vaikka valkoinen Suomi ei katsonut punaisten auttamista hyvällä. Diakonissa Sandra Hjon koki omantunnontuskia, kun ei voinut lähteä auttamaan haavoittuneita rintamalle.

”Minä olen kans kyselly ja ihmetelly kun ei lähdetä auttamaan, tekis minunkin mieli – -. Hoitaahan valtakuntain välisissä sodissa sairaanhoitajat vihollisia niin kuin omia, ja meillähän ovat kaikki omia kansalaisia. Voi kun ihan raastaa sydäntä kun ajatellu, että ne nyt toinen toistaan vastaan taistelee julmin asein.”, Hjon kirjoitti maaliskuun puolivälissä 1918.

Vankeja lukittiin kylpyläosastolle

Sodan viimeisten päivien taisteluissa 12.4.1918 Helsingin Diakonissalaitos jäi kirjaimellisesti rintamalinjojen väliin, kun saksalaiset etenivät Eläintarhan huvila-alueelle. Punaiset torjuivat hyökkäystä konekivääreillä ja käsiaseilla Vesilinnan, nykyisen Linnanmäen, kallioilta ja diakonissalaitoksen takaa Kalliosta ja Sörnäisistä.

Jyrki Paaskosken historiikin mukaan Diakonissalaitoksen tontille päässeet saksalaiset otettiin riemuiten vastaan. Sairaalassa hoidettiin noina päivinä haavoittuneita saksalaisia, suojeluskuntalaisia ja punakaartilaisia. Muutamia taistelussa vangittuja punakaartilaisia lukittiin sairaalan kylpyosastolle. Kirkkoon sijoitettiin siviilejä, jotka etsivät suojaa taisteluilta.

Tontin korkeimmalla kohdalla sijainnut lastensairaala kärsi pahimmat tuhot, mutta vain kaksi lasta sai lasinsirpaleista pintanaarmuja.

Sodan jälkeisessä vihanpidossa Diakonissalaitos pyrki ottamaan sovittelevaa roolia. Johtaja Palmroth katsoi, että diakoniatyö voi tasoittaa luokkien välistä kynnystä ja osoittaa molemmille luokille niiden yhteiset edut.

Diakonissalaitoksen sairaalassa hoidetaan Helsingin ensimmäisissä pommituksissa talvisodan alussa loukkaantunutta potilasta.

Talvisota 1939-1940

Jäisiä vainajia, pakolaisjuniin syntyviä lapsia

Ruumiit olivat usein jäässä. Heidät tunnistettiin tuntolevyistä tai rintataskussa olevista nimikorteista, tarvittaessa sulatettiin, pestiin, puettiin ja pantiin arkkuihin. Talvisotaa käyvä Suomi lähetti vainajansa haudattavaksi kotipaikkakunnilleen, vaikkei se sodissa yleensä ole tapana. Käytäntöä perusteltiin muun muassa sillä, että taistelutoverit kokivat kotiin lähettämisen rauhoittavaksi.

Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksessa työskentelevät olivat vapaaehtoisia hoitoalan ammattilaisia. Eräs heistä oli vanhempi, tuntemattomaksi jäänyt diakonissa, jolla tiettävästi oli kokemusta jo vuoden 1918 sisällissodan vainajien käsittelystä.

Keskusta perustamassa ollut Diakonissalaitoksen apulaispastori Jussi Sinnemäki kuvasi vapaaehtoisia toteamalla, että ”oli liikuttavaa nähdä, millä rakkaudella ja hartaudella nämä naiset tähän raskaaseen työhön ryhtyivät”.

Laitoksen ikkunat sirpaleiksi joulun alla

Diakonissoja työskenteli myös eri puolilla maata sijainneissa sotasairaaloissa. Sensuurin vuoksi he eivät voineet paljastaa kirjeissään olinpaikkaansa ja myös työn luonteesta kerrottiin niukasti.

Vuosi sodan päättymisen jälkeen Kannaksella sijainneen pääsidontapaikan sairaanhoitaja, koesisar Irja Lahti valotti työn todellisuutta Viesti-lehdessä. Lahden mukaan sidontapaikkana toimineen koulun lattiat olivat täynnä haavoittuneita, ja ”tällöin jouduimme näkemään paljon sellaista, mikä varsinkin alussa vaikutti aivan järkyttäen”.

Työtä tehtiin pääasiassa pimeän aikaan, koska haavoittuneita ei voinut siirtää päivisin sidontapaikan paljastumisvaaran vuoksi. Lahden mukaan työhön kuului muun muassa hätäleikkauksia, siteiden vaihtamista ja haavojen puhdistamista ja nukkumaan pääsi vasta aamuyön viimeisinä tunteina.

Myös Diakonissalaitos toimi talvisodan aikana sotasairaalana, jossa hoidettiin rintamalla haavoittuneita sotilaita ja pommitusten uhreiksi joutuneita siviilejä. Sairaala siirrettiin jo sodan alkupuolella pommitusvaaran vuoksi Malmille ja Tapanilaan, jolloin Diakonissalaitokselle jäi vain ensiapuasema.

Diakonissalaitos saikin pommituksissa vaurioita, joista pahimmat koettiin joulun alla 21.12.1939. Sirpale- ja palopommit vaurioittivat tuolloin Elimiä, sisarkotia ja kirkkoa. Pommit sytyttivät tulipaloja, tuhosivat laitoksen autoja ja särkivät ikkunoita. Kaikki korttelin pihan puolen rakennusten ikkunat olivat sirpaleina, sisään satoi sakeasti lunta ja pakkanen halkaisi putkia. Henkilövahingoilta kuitenkin vältyttiin.

Uupuneet pakolaiset järkyttivät sisaria

Talvisota aiheutti humanitaarisen kriisin, joka Paaskosken historiikin mukaan vahvisti monen sisaren kutsumusta auttamistyöhön. Kentällä toimivat sisaret saivat voimaa ajatuksesta, että Jumala taisteli Suomen puolella. Väkivallan taustalla uskottiin olevan jumalainen suunnitelma, jota ihmismieli ei voinut käsittää.

Pakolaisten asuttaminen oli Suomelle suuri ponnistus, jossa diakonissat, koesisaret ja lotat auttoivat perustamalla maalaispitäjiin tilapäisiä sairaaloita. Sisaria oli mukana myös siirtojunissa, joilla pakolaisia kuljetettiin.

Sisarten kirjeet kertovat lopen uupuneista pakolaisista, tavaravaunujen ahtaudesta ja liasta, sairaista ja kuolleista lapsista ja jääkylmistä tilapäisasumuksista. Sisaret surivat erityisesti lapsia ja raskaana olevia naisia, joista jotkut saivat junissa keskenmenoja tai synnyttivät lapsia.

Hämeenlinnassa työskennellyt koesisar Eira Salmenlinna kirjoitti pakolaisten kohtalosta järkyttyneenä johtajatar Wennervirralle heti talvisodan alussa:

”Useimmat olivat lopen uupuneita, aivan säälittävässä kunnossa. Siinä jalkojen juuressa oli koko omaisuus muutamissa nyyteissä ja lisäksi suuri lapsilauma. Kodit olivat maan tasalla. Jokaisen katseesta luki mykkää kärsimystä.”

Diakonissalaitoksella hoidettiin talvisodan aikana rintamalla haavoittuneita sotilaita ja pommitusten uhreiksi joutuneita siviilejä. Sairaala siirrettiin jo sodan alkupuolella pommitusvaaran vuoksi Malmille ja Tapanilaan, jolloin Diakonissalaitokselle jäi vain ensiapuasema.

Jatkosota 1941-1944

Innostus pyhästä sodasta hiipui katkeriin vuosiin

Jatkosodan alku oli Suomessa, myös Diakonissalaitoksella, innostuksen aikaa. Jatkosotaa kutsuttiin kirkon piirissä yleisesti ”pyhäksi sodaksi” ja ”ristiretkeksi”. Sodan pitkittyessä uupumus ja huoli kasvoivat sekä kotona että rintamalla.

Jatkosodan pitkä asemasotavaihe vei osan sisarista ”villiin itään”, joka tarjosi kovan työn ja kurjuuden lisäksi seikkailua ja eksotiikka. Esimerkiksi Äänislinnan sotasairaalassa työskenteli parhaimmillaan toistakymmentä sisarta, joista monet olivat hakeutuneet tarkoituksella jännittäväksi kuvattuun kaupunkiin.

Koesisar Ilmi Loppela kirjoitti Itä-Karjalasta:  ”Kyllä on aivan toista olla täkäläisessä ympäristössä ja olla siellä diakonissalaitoksella. Täällä kyllä varmasti karisee ihmisestä pois kaikki teko- ja ihmiskeskeinen kristillisyys.”

Sodan pitkittyessä äänenpainot kävivät huolestuneemmiksi. Sisaria masensi muun muassa sotilaiden karkea käytös, juopottelu ja kortinpeluu. Äänislinnassa työskentelevä sisar Annikki Niemi kirjoitti maaliskuussa 1943: ”Joskus tuntuu siltä, että pojat eivät jaksa pitkälti. Harva se päivä käy poliklinikalla sellaisia, joista näkee, että ne ovat henkisesti aivan äärimmilleen uupuneita.”

Sotavankien hoito koetteli sisaria

Muutamat diakonissat työskentelivät sotavankisairaaloissa, joissa oli pulaa sekä tarvikkeista että henkilökunnasta. Työ aiheutti ristiriitaisia tunteita.

”Sanon rehellisesti, etten ensimm. päivinä tuntenut sitä työn iloa kuten tunsin omia poikia hoitaessa, vaikka alituiseen on mielessä Raamatun sanat, rakastakaa vihollisianne.”, kirjoitti diakonissa Helmi Häkli, joka hoiti venäläisiä Pälksaaren sotasairaalassa.

Suomalaiset saivat jatkosodan aikana vangiksi noin 67 000 neuvostosotilasta ja parisataa naista. Valtaosa vangeista sijoitettiin työmuodostelmiin, jossa he joutuivat tekemään pakkotahtista työtä heikolla ravinnolla. Vankeja kuoli aliravitsemukseen ja tauteihin pelkästään talven ja kevään 1942 aikana noin 16 000.

Ainakin yksi sisar työskenteli sairaanhoitajana suomalaisten poliittisten vankien leirillä, jossa hän joutui todistamaan vankien väkivaltaista kohtelua. Koesisar Essu Sikanen kirjoitti tuntevansa itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi mieslauman keskellä ja tunsi myötätuntoa halveksittuja vankeja kohtaan.

”Nämä hoidokkini nim. ovat kaikki sellaisia, jotka maailman silmissä ovat halveksittuja ja jotka varmasti tuntevat tuon raskaana painona sisimmässään. Kunpa vain eivät tuntisi itseään Herrankin hylkäämiksi.”, hän kirjoitti.

Suurhyökkäys täytti sairaalat

Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalankannaksella kesäkuussa 1944 täytti sotasairaalat nopeasti haavoittuneista sotilaista ja jopa Diakonissalaitoksen oppilaat saivat komennuksia kenttä- ja sotasairaaloihin. Kuolevat ikätoverit jäivät vaivaamaan monia sisaria, mutta kokemusten käsittelyä terapiassa ei vielä tunnettu.

Suomalaiset säästyivät siviilikohteiden pommituksilta asemasodan ajan, mutta helmikuussa 1944 Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä kolme kertaa massiivisesti. Pommituksissa kuoli 145 ihmistä, mikä oli aineellisiin vahinkoihin nähden vähän. Henkiä saattoi pelastaa helsinkiläisten evakuointi, johon myös Diakonissalaitoksen sisaret osallistuivat.

Sisar Elly Söderlund kirjoitti Sörnäisten kolmannen pommitusyön jälkeisestä aamusta:

”Lähden taas kierrokselle. – – Itkettyneitä, lopen uupuneita ihmisiä seisoskelee kaduilla sammutusletkujen, lasinsirpaleiden, kaikenlaisen rojun keskellä. – – Muuan mies on onnistunut saamaan kaiken irtaimistonsa kootuksi kadulle talosta, joka sitten kuitenkin säilyi, ja alkaa nyt raahata tavaroitaan takaisin. Eräs toinen seisoo pieni matkalaukku kädessään tuijottaen, vain tuijottaen sitä kohti, mikä vielä eilen oli hänen kotinsa, mutta nyt vain savuava röykkiö.”

Kesän 1944 suurhyökkäys ja siitä selviäminen koettiin yleisesti jonkinlaiseksi Suomen historian taitekohdaksi. Myös Diakonissalaitos joutui sodan jälkeen muutospaineiden eteen. Yli kolmasosa sotavuosina aloittaneista sisaroppilaista erosi ennen sodan loppua. Monet sodan karaisemat nuoret pitivät sisarkotijärjestelmää holhoavana ja laitosta vanhoillisena.

Lähde: Jyrki Paaskosken historiikki