Silta yli synkän virran

Kevätaurinko virtaa sisään Diakonissalaitoksen kirkon korkeista ikkunoista. Vanhat ja nuoret diakonissat ovat koolla Yhteyspäivillä. Vanhojen määrä hallitsee. Kirkon etuosassa on rummut, äänenvahvistin, johtoja ja sähkökitaroita. Yhteyspäiviä musiikillaan rikastuttava ryhmä koostuu nuorista, joita on tuotu yli monien synkkien virtojen ja jotka itse ovat nähneet ikätoveriensa katoavan pimeään. Heidän kaverinsa, Munkkisaaren bändi, laulaa itsekoetun syvällä aitoudella. He laulavat tekstiä, jonka ovat kirjoittaneet, ja soittavat musiikkia, jonka ovat säveltäneet ystävänsä hautajaisiin: ”Elämä kantaa!” Täysillä soivat sähkökitarat ja rummut vahvistavat heidän sanomaansa: elämä kantaa.  Tämä pätee myös heidän omaan elämäänsä pimeydestä ja vaikeuksista huolimatta. Yksi selitys heidän sanomalleen löytyy tässä Viesti-lehdessä olevasta Anja Snellmanin artikkelista Munkkisaaren turvapaikanhakijat.

Musiikki voi olla silta yli synkän virran, ja se voi olla silta sukupolvien välillä. Suosionosoitukset eivät ota loppuakseen kirkossa. En tiedä, ketkä mahtoivat olla onnellisimmat – nuoret, jotka saivat onnistumisen elämyksen, vai vanhat, jotka saivat nauttia heidän musiikistaan.

Tämän kevään Yhteyspäivillä keskustellaan ihmisarvoisesta saattohoidosta. Elämän päätösvaihe ei aina liity pitkään elämään; nuorikin ihminen voi elää elämänsä päätösvaihetta. Tiedämme varmasti vain sen, että tämä vaihe on meillä kaikilla edessämme. Silloin toivomme ihmisarvoista hoitoa: että joku on lähellä, että joku vertauskuvallisesti kantaa meidät yli synkän virran. Ystävä, hoitaja tai ehkä usko ja luottamus siihen, että Jumala itse kantaa meidät pimeyden läpi valoon.

Kun maassamme keskustellaan saattohoidosta, aktualisoituu myös kysymys ainutkertaisesta ihmisarvosta. Kun resurssit niukentuvat ja hoidossa joudutaan priorisoimaan, tulevat eettiset kysymykset yhä polttavammiksi. Kuka saa tulevaisuudessa mahdollisuuden laulaa: ”elämä kantaa”?

Karin Strandberg
Johtava diakonissa