Prostituoitujen hoito koetteli diakonissojen voimia

1900-luvun alun Helsinki taisteli kuppaa vastaan pakollisin tarkastuksin.  

Teksti > piia leino Kuvitus > Elina Warsta

Aina Tarkkanen oli 29.7.1911 häiriköinyt Kumpulassa. Joulukuun 15. päivänä hän oli yrittänyt karata hoitolasta avaamalla väärennetyllä avaimella ikkunan ja raahaamalla ulos pöytiä ja tuoleja. Neljän päivän kuluttua hän oli käyttäytynyt erittäin hävyttömästi ylihoitajaa kohtaan.

Ote on Helsingin huoltopoliisin kirjauksesta, joka kertoo haastavasta arjesta sukupuolitautien hoitoon erikoistuneessa Kumpulan ylimääräisessä veneerisessä sairaalassa. Kuppalaksi kutsutussa sairaalassa hoidettiin pääasiassa prostituoituja, jotka viranomaiset toisinaan toimittivat hoitoon vastoin heidän tahtoaan. Tavallisia tauteja olivat tippuri, pehmeä sakkeri ja syfilis eli kuppa.
Prostituutio oli vuosisadan vaihteessa näkyvä ilmiö Helsingin kaduilla ja bordelleissa ja sukupuolitaudit yleinen vitsaus. Rekisteröityjen helsinkiläis-
prostituoitujen oli käytävä säännöllisesti sukupuolitautitesteissä, mutta jotkut välttelivät testejä voidakseen jatkaa vapaampaa elämää sairaalan ulkopuolella.

Laitoksissa kuri oli tiukka: meikkaaminen, alkoholi, nuuska ja tupakka olivat kiellettyjä. Monet prostituoidut pukeutuivat aikansa naisiksi harvinaisen näyttävästi, mutta laitoksessa heitä odotti harmaa jakku ja siniraidallinen hame. Sairaalaa ympäröi korkea lauta-aita ja sinne pääsi vain yhdestä, tarkkaan vartioidusta portista erityisellä lupakortilla. Vapaaehtoiset hoidettavat ja pakolla tuodut prostituoidut pyrittiin pitämään erillään.

Vielä 1900-luvun alussa kuppaa hoidettiin elohopealla, mikä oli usein tuskallista ja jopa hengenvaarallista. Vuonna 1910 käyttöön tuli kehittyneempi lääke, arseeniyhdiste salvarsaani, mutta hoito oli edelleen hidasta ja saattoi kestää jopa vuosia.

Poliisi sai toistuvasti selvitellä kahnauksia, joissa naiset olivat yrittäneet karata hoitolasta, olleet väkivaltaisia tai käyttäytyneet epäkohteliaasti henkilökuntaa kohtaan. Myös Aina Tarkkanen jatkoi häiriöiden aiheuttamista ja hyökkäsi pöytäkirjojen mukaan lopulta tohtorin kimppuun, jolloin häntä ei enää haluttu ottaa sairaalaan.

Diakonissalaitos vastasi hoidosta Kumtähden sairaalassa vuosina 1905-1911. Valtion rahoittama laitos oli aluksi 52-paikkainen, mutta ongelman laajuuden vuoksi paikkaluku nousi vuonna 1907 jo 90:een. Lopulta sairaalassa työskenteli seitsemän sisarta, joille olisi ollut käyttöä myös Diakonissalaitoksen omassa sairaalassa. Diakonissalaitos päätyi lopulta luopumaan resursseja nielevästä hoitotyöstä Kumtähdessä, mikä herätti diakonissojen keskuudessa myös vastaväitteitä. Kaikista vähäosaisimpien, myös prostituoitujen, auttaminen koettiin diakonissojen ydintehtäväksi.

Sairaalan ylihoitajatar, diakonissa Aina Friman kirjoitti tammikuussa 1911 pastori Palmrothille kirjeen, jossa hän vielä toivoi päätöksen pyörtämistä:

Minun ajatukseni olisi, että koetettas vielä jatkaa työtä täällä Kumtähdessä, sillä kärsimyksien kautta on tämä työ tullut siksi mitä se nyt on. Työ täällä on hyvin raskasta ja vaikeaa että monta kertaa on mieli hyvin masentunut , – – – . Säälin tunteella tulee ajatelleeksi näitä tyttöraukkoja, sillä selväähän on että ovat ihmiskunnan kurjimmat, jotka tarvitsevat auttamista ja pelastamista siitä synnin loasta mihinkä ovat vajonneet.

Näkemys prostituoiduista syntiin langenneina naisina oli tuohon aikaan yleinen. Sukupuolitautilääkärit kirjasivat ylös prostituution syitä, joiksi saatettiin mainita esimerkiksi kevytmielisyys. Naisten pelastamista kaidalle polulle pidettiin kuitenkin mahdollisena. Moni luopuikin lopulta prostituutiosta, avioitui ja eli ainakin päällisin puolin katsoen tavallista elämää.

Prostituoidut joutuivat kantamaan pääosan paheellisen elämän aiheuttamasta moraalisesta närkästyksestä. Asiakkaat olivat yleensä ylempien sosiaali-
luokkien miehiä, usein ylioppilaita, joihin suhtauduttiin ymmärtäväisemmin. Antti Häkkisen tutkimuksen mukaan asiakkaiden ja prostituoitujen välisissä kiistoissa poliisi asettui säännönmukaisesti asiakkaan puolelle.

Nuorten naisten ajautumista prostituoiduiksi yritettiin estää palvelijatarkodeilla, joissa maaseudulta Helsinkiin työnhakuun tulleet naiset saattoivat asua ennen työpaikan löytymistä. Diakonissalaitos ylläpiti palvelijatarkotia vuosina 1869-1876. Se lakkautettiin tilanpuutteen vuoksi, kun kaupunkiin oli jo perustettu muita vastaavia koteja.

Sukupuolitautien hoito jatkui Kumtähden sairaalassa 1960-luvulle, jonka jälkeen kartanosta tehtiin kansakoulu.

Maksullisen seksin määrä väheni yhteiskunnan tasa-arvoistumisen ja lainsäädännön muutosten myötä 1980-luvulle asti, jolloin Helsingissä on arveltu olleen vain parisataa prostituoitua. Ongelma räjähti uudelleen 1990-luvulla Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen.

Merle Hani ja Lilia Ollo tekivät vuonna 2001 Diakonia-ammattikorkeakoululle opinnäytetyön Tulevaisuus, en tiedä… – ulkomaalaisten prostituoitujen elämäntarinoita. Sen mukaan prostituutio muuttui Suomessa näkyväksi 1990-luvulla, kun ulkomaalaiset prostituoidut toivat mukanaan avoimen ja aktiivisen tavan toimia ja hankkia asiakkaita.

”Ensimmäiset venäläiset ja virolaiset naiset ilmestyivät suomalaiseen prostituutiokenttään melko pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Alkuvaiheessa jotkut turisteina tulleet naiset hankkivat rahaa ostoksiinsa seksiä myymällä, sillä ruplan kurssin romahdettua rahat eivät riittäneet tuliaisiin ja länsimaisten tavaroiden ostoon. – – 1990-luvun puolivälissä prostituutio oli jo ammattimaisempaa ja organisoidumpaa”, Hani ja Ollo kirjoittavat.

Lamavuosina 1990-luvun alussa Suomeen rantautui erilaisten erotiikka-, seksi- ja topless-baarien buumi. Hanin ja Ollon mukaan taloudellinen lama ja lähialueiden poliittiset muutokset takasivat seksibisnekseen sekä suomalaista että ulkomaalaista työvoimaa.

Helsingin Diakonissalaitos reagoi nopeasti uuden aallon prostituutioon perustamalla prostituoitujen neuvontapisteen diakoniaprojektina tammikuussa 1990. Vielä tuolloin virallinen kanta oli, ettei prostituutio ole Suomessa ongelma.

Pro-tukipisteen toiminta oli aluksi puhelinpalvelua. Tätä nykyä itsenäisenä yhdistyksenä toimivalla Tukipisteellä on toimipisteitä on Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Myös toiminta verkossa on tärkeä auttamismuoto. Helsingissä työskentelevät ulkomaalaiset prostituoidut saivat apua myös Diakonissalaitoksen Meritähti-projektista, joka tarjosi heille terveys- ja tukipalveluja.

Uuden aallon prostituutio on herättänyt jälleen keskustelua siitä, miten prostituutioon pitäisi suhtautua. Enää ei puhuta langenneista naisista, mutta stigma on monilta osin tallella. Nykykeskustelussa prostituoidut jaetaan usein paritettuihin uhreihin ja vapaisiin, lähinnä suomalaisiin toimijoihin. Hallitus ei aio esittää prostituution täyskieltoa, mutta  pyrkii kitkemään paritusta ja ihmiskauppaa tiukentamalla rangaistuksia seksin ostamisesta niiden uhreilta.

Pro-tukipiste on mukana ihmiskaupan vastaisessa Iris-työssä, jossa seurataan haavoittuvassa asemassa olevien ihmisoikeuksien toteutumista ja ihmiskaupan vastaisten toimien vaikutuksia.

Lähteet: Jyrki Paaskosken historiikki, Antti Häkkinen: Rahasta vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867-1939, Merle Hani ja Lilia Ollo: Tulevaisuus, en tiedä… – ulkomaalaisten prostituoitujen elämäntarinoita. Pro-tukipisteen verkkosivut.