Pomoksi myllerryksen keskelle

Toisen asteen koulutus on suurissa muutoksissa. Juha-Petri Niiranen luotsaa niiden läpi uutta oppilaitosta, Suomen Diakoniaopistoa.

Teksti > Antti Järvi         Kuva > Kari Pullinen

Rehtori Juha-Petri Niirasella on ollut kiireinen syksy. Sen jälkeen kun hänen työnsä elokuun lopussa alkoi, hän on tehnyt uutta valtakunnallista oppilaitosta Suomen Diakoniaopistoa (SDO).

”Peruskivi oli jo muurattu ja pohjatyöt tehty, mutta muutoin tämä on ollut tällaista uuden oppilaitoksen rakentamista”, hän sanoo.

Syksyllä aika on mennyt budjetin laatimiseen, organisaation rakentamiseen ja sopimusten neuvottelemiseen. Stressiä ei kuulemma ole ollut, vaikka työpäivät ovat venyneet pitkiksi.

”Tehtävää on paljon, mutta toisaalta joka päivä kun täältä työpaikalta lähtee, tuntuu että joku mielenkiintoinen asia jäi kesken.”

Suomen Diakoniaopistosta on tulossa yksi Suomen suurimmista hyvinvointi- ja hoiva-alojen kouluttajista. Oppilaitos syntyy, kun kolme perinteistä koulutuksen järjestäjää – Helsingin Diakoniaopisto, Lahden diakonian instituutti ja Oulun Diakoniaopisto – yhdistyy.

Niitä pyörittävillä säätiöillä on yhteensä noin 400 vuoden kokemus diakoniseen perustaan nojaavasta koulutuksesta.

”Yhdistymisen taustalla vaikuttavat ammatillisen koulutuksen rahoitukseen liittyvät leikkaukset”, Niiranen myöntää. ”Toisaalta ehkä merkittävämpi tekijä on, että yhdistymisen myötä saadaan valtakunnallista näkyvyyttä ja voimaa taata toimintaedellytykset.”

Uudella pomolla on paljon kokemusta erilaisista koulutusorganisaatioista. Myös Helsingin Diakonissalaitoksen punatiilinen alue on hänelle tuttu, sillä hän toimi Helsingin Diakoniaopiston koulutusjohtajana vuosina 2002–2011.

”Lähdin silloin vähän sillä ajatuksella, että jos täältä jotain mielenkiintoista tehtävää tulee, niin voin myös palata. En olisi uskonut, että se ihan vajaan viiden vuoden aikana tapahtuu.”

Suomen Diakoniaopisto on muodoltaan osakeyhtiö, jonka suurin omistaja on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiö. Juha-Petri Niiranen toimii sekä oppilaitoksen rehtorina että toimitusjohtajana.

”Osakeyhtiö on vielä aika harvinainen oppilaitosten ylläpitämismuoto, mutta se on yleistymässä. Minultakin on kysytty, tarkoittaako tämä nyt sitä, että Suomen Diakoniaopisto Oy alkaa tehdä bisnestä”, hän sanoo. ”Sitä se ei tarkoita, vaan tämä on edelleen yleishyödyllistä ja voittoa tavoittelematonta toimintaa.”

Diakoniaopiston opetus jatkuu samoissa kiinteistöissä kuin ennenkin. Yksiköitä on yhteensä neljällä paikkakunnalla: Helsingissä, Lahdessa, Oulussa ja Ylitorniolla.

”Tykkään siitä, että työ on liikkuvaista ja toimisto kulkee salkussa. Sanonkin usein, että minussa virtaa evakon veri ja on oltava aina valmis vaihtamaan paikkakuntaa”, Niiranen sanoo.

Toisaalta pomo ei voi olla jatkuvasti paikalla eikä säästöjen vuoksi sovi koko ajan matkustellakaan. Siispä yksiköiden välillä pidetään yhteyttä verkon välityksellä.

”Henkilöstön pitää oppia siihen, että esimies voi olla jossain muualla. Toisaalta esimiehen pitää oppia luottamaan, että vaikka hän ei ole paikalla, niin työt tulevat tehdyiksi ja opiskelijoista pidetään huolta.”

Suomen Diakoniaopiston rehtori Juha-Petteri Niiranen, kuvaaja Kari Pullinen
Rehtori Juha-Petri Niiranen tapaa sanoa, että hänessä kulkee evakon veri. Toimisto matkaa salkussa, kun opetus jatkuu neljällä paikkakunnalla.

Oppilaitosten yhdistämisessä on haasteensa. Uudistuksella valmistaudutaan hallituksen ajamaan ammatillisen koulutuksen reformiin ja haetaan kustannussäästöjä, mutta samalla tavoitteena on palvella entistä paremmin opiskelijoita ja työelämää.

”Ilman muuta yhdistymisellä täytyy myös olla lisäarvo opiskelijalle”, Niiranen sanoo.

Uudessa oppilaitoksessa on lähes 2 000 opiskelijaa. Niirasen toiveissa on, että opiskelijat voisivat esimerkiksi suorittaa opintoja tai tehdä työssä oppimista joustavasti eri paikkakunnilla. Eri toimipaikoissa työskentelevillä opettajilla on erikoisosaamista, jota voitaisiin jakaa digitaalisilla menetelmillä ja verkko-opintoina.

Kolmella oppilaitoksella on omat, pitkät perinteensä ja vakiintuneet toimintatapansa. Keskeinen kysymys on, miten yhteinen toimintakulttuuri luodaan.

”Ainakaan sitä ei luoda neuvotteluhuoneissa tai voida käsitellä minään kokousasiana. Se vaatii sitoutumista, pitkäjänteisyyttä ja asioiden tekemistä yhdessä.”

Toisen asteen ammatillinen koulutus on parhaillaan myllerryksessä. Hallitus on leikannut koulutuspaikkoja, ja se patistaa kouluja uudistamaan sisältöjä, tehostamaan toimintaansa ja varsinkin kuluttamaan vähemmän rahaa.

Niiranen näkee koulutusreformissa paljon hyviä asioita, esimerkiksi raja-aitojen purkamisen nuorten ja aikuisten ammatillisen koulutuksen väliltä. Toisaalta rahoitusleikkauksiin ja rahoitusjärjestelmän uudistamiseen liittyy isoja riskejä.

Rahoitusjärjestelmä on muuttumassa niin, että kouluja palkitaan suoritetuista tutkinnoista ja tutkinnon osista, kun taas nykyään mitataan läsnä olevien opiskelijoiden määrää.

Suomen Diakoniaopiston opiskelijoihin kuuluu erityisryhmiä ja paljon niitä opiskelijoita, joiden etenemistä erilaiset oppimisen vaikeudet hidastavat. Niirasen mukaan opiskelijoiden ohjaukseen ja yksilölliseen kohtaamiseen pitää panostaa.

”Jos me onnistutaan siinä, että opiskelijat valmistuu ajoissa, se voi kääntyä meille myös rahoituksellisesti positiiviseksi asiaksi.”

Suomen Diakoniaopisto tarjoaa koulutusta niille kohderyhmille, joilla on vaara jäädä koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle, esimerkiksi maahanmuuttajille ja syrjäytyneille nuorille. Niiranen muistuttaa, että oppilaitoksella pitää olla herkkyyttä aistia, mitkä kohderyhmät erityisesti tarvitsevat koulutusta ja tukea.

”Esimerkiksi meillä on työmarkkinoilla puoli miljoonaa aikuista, jotka ovat käyneet pelkän perus- tai kansakoulun. Kun eletään tällaista yt-neuvottelujen aikaa, on selvää, että sellaiset irtisanotut jäävät heikkoon asemaan. Tässä on aikuiskoulutuksella iso tehtävä.”