Pisan pimeällä puolella

Tarja Tolonen tuntee koulumaailman kääntöpuolen. Hän on Suomen ensimmäinen nuorten syrjäytymiseen erikoistunut yliopistonlehtori.

Tarja Tolonen muistaa omasta nuoruudestaan sen kohdan, jossa asiat olisivat voineet mennä pieleen. Hän oli juuri viettänyt vaihto-oppilasvuoden ja palannut lukioon Suomeen, kun Yhdysvalloista tuli viesti, jonka mukaan hänen isäntäperheensä tytär oli kuollut auto-onnettomuudessa.

Tolonen oli 18-vuotias, ja vuotta nuoremmasta Heatherista oli ehtinyt tulla hänelle kuin sisar.

Menetyksen jälkeen hänen oli vaikea keskittyä mihinkään.

”Muistan kuinka vain istuin koulussa. Pystyn edelleen samastumaan tunteeseen, ettei minulla ole otetta siihen, mitä ympärilläni tapahtuu.”

Kyky eläytyä nuorten ongelmiin on ollut tarpeen myöhemmässä elämässä. Tolonen on nuorten syrjäytymiseen erikoistunut yliopistonlehtori, lajinsa ensimmäinen Suomessa. Hän johtaa uutta lapsi- ja nuorisotutkimuksen opintokokonaisuutta Helsingin yliopistossa.

Sen jälkeen, kun Tolonen aloitti pestissään vuosi sitten, aihe on ollut tapetilla. Mediassa on vellonut monta tunteikasta nuoriin liittyvää kohua.

Pisa-tulosten heikentyminen on aiheuttanut huolta.

Koulukiusaamista on vastustettu Facebookissa jaetuilla itsemurhatarinoilla, joissa kiusaajia on vaadittu rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Vanhempainliitto on levittänyt Kotirintama-kampanjaansa, jossa aikuisten ja nuorten väliset suhteet rinnastetaan sotaan ja alaikäisille vaaditaan ulkonaliikkumiskieltoa.

Tolosen mukaan tällaisissa nuoriin liittyvissä moraalipaniikeissa ei ole mitään uutta. ”Nuoret koskettavat kansakunnan tuntoja.”

Teineihin tiivistyy toiveita ja pelkoja koko maan tulevaisuudesta. Juuri heidän pitäisi pelastaa kansakunta ja maksaa nykyaikuisten eläkkeet.

 

Nyt yhteinen kansallinen projekti on vielä vähän monimutkaistunut.

”Ennen puhuttiin vain meistä. Nuoret olivat meidän uhkamme ja pelkomme. Nyt puhutaan myös niistä, maahanmuuttajanuorista. Meillä on koko elämänsä Suomessa eläneitä nuoria, joita ei pidetä osana kansakuntaa.”

Kun MTV uutisoi lokakuussa, että Helsingissä liikkuu lapsia pahoinpitelevä nuorisojengi, media räjähti. Pian selvisi, että osa epäillyistä oli maahanmuuttajataustaisia. Perussuomalaisten kansanedustajat Olli Immonen ja Vesa-Matti Saarakkala syyttivät tilanteesta maahanmuuttopolitiikkaa. Ei aikaakaan, kun 7 päivää -lehti jahtasi 16-vuotiasta kurditaustaista poikaa koulun kulmilla kameroiden kera. Sosiaalisessa mediassa levitettiin jengiläisiksi epäiltyjen nuorten tietoja ja perustettiin katupartioita suojelemaan kantaväestöä.

Myöhemmin poliisi kertoi Ylen haastattelussa, ettei kyse ollut yhdestä jengistä, eikä nuorison väkivaltaisuus ole lisääntynyt, vaan vähentynyt.

Tolosen mukaan nuorisopuhe on usein jyrkän kaksijakoista. Tämä näkyy myös katuväkivallan käsittelyssä. Mediassa esiintyy hyviä ja pahoja nuoria, ryöstäjiä ja uhreja. Todellisuudessa roolit saattavat sekoittua, ja ryöstäjä on itsekin voinut joutua väkivallan uhriksi.

Näin rankka oireilu kertoo joka tapauksessa siitä, että kohtaamiset aikuisten maailman kanssa ovat menneet pieleen jo pitkään.

”Mitä voimme odottaa, jos nuoret jätetään ilman tukea ja ilman mielekästä tekemistä”, Tolonen sanoo.

Tolonen asuu Herttoniemessä, jossa on ”viiden miljoonan euron merenranta-asuntoja ja ihmisiä, joilla on viiden tonnin vuositulot”. Lähellä kohoaa Hiltoniksi kutsuttu nuorisosäätiön vuokratalo, jonka asukkaat olivat pääosassa Virpi Suutarin samannimisessä dokumenttielokuvassa, joka kertoo syrjäytymisvaarassa elävistä nuorista.

Herttoniemen uudessa osassa Herttoniemenrannassa asuu tuhansia nuoria, mutta siellä ei ole nuorisotaloa, ei edes kirjastoa.

Tolonen kritisoi sitä, että Helsingissä on säilytetty vanhojen kaupunginosien palvelut uusien kustannuksella, vaikka uusilla alueilla on enemmän nuoria.

Hän sanoo jankuttaneensa jo 20 vuotta, että Herttoniemessä tarvittaisiin jalkautuvaa nuorisotyötä, joka toimii myös virka-ajan jälkeen.

”Nuoret oleskelevat S-marketin edessä ja metroasemalla, missä on myyty huumeita niin kauan kuin se on ollut olemassa.”

Hän muistuttaa, että nuorilla on uskomattoman laajat verkostot sosiaalisessa mediassa. Kun jotain ikävää tapahtuu, tiedot ja tunnereaktiot leviävät nopeasti.

”Suomessa ei vielä ole mellakoita, mutta pelkään että jotain voi tapahtua, jos tilanne jatkuu tällaisena.”

Tolonen on tutkinut nuoria opiskeluajoistaan lähtien. Hän teki opinnäytetyöt punkrockista ja hevostytöistä. Myöhemmin hän on tutkinut koulua, nuorten vapaa-aikaa ja nuorten siirtymistä koulusta työelämään.

Mikä teineissä niin kiinnostaa?

”Heissä on rehellistä ja raakaa analyyttisyyttä. He näkevät yhteiskunnan tarkasti.”

”Nuorten kautta pääsee kiinni isoihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen polttopisteisiin.”

Tolonen antaa esimerkiksi niin sanotut katoavat nuoret. Joka vuosi yli 5000 nuorta putoaa koulutuksen piiristä peruskoulun jälkeen. Saman verran, joka vuosi. He eivät jostain syystä kiinnostu toisen asteen koulutuksesta, ja heistä kannetaan suurta huolta.

Tolonen sanoo inhoavansa hallinnollista termiä ”nivelvaihe”, jolla viitataan tällaisiin nuoren elämän käännekohtiin, joissa jotkut tippuvat.

”Ennen sitä nivelvaihetta on kuitenkin ollut miljoona sosiaalista ja emotionaalista kohtaamista, jotka ovat määrittäneet, miten nuori vaikkapa menestyy koulussa. Lapsi ja nuori asioi päiväkodissa, koulussa, kaupassa, erilaisissa laitoksissa. Suhde yhteiskuntaan syntyy näissä kohtaamisissa.”

Etsivä nuorisotyö on Tolosesta hieno asia. Siinä palvelut viedään nuorten luo. Toinen esimerkki on joillakin paikkakunnilla toimiva ”yhden luukun palvelu”, josta nuori saa kaikki sosiaalipalvelut samasta paikasta. Juuri tällaisia palveluita nuoret itse toivovat, kun heiltä kysytään.

Yksi iso instituutio, joka Tolosesta vaatisi remonttia, on koulu. ”Pisan pimeä puoli” on tullut tutkijalle tutuksi.

”Vaikka suomalaisten Pisa-tulokset ovat maailman huippua, meillä on myös ennätysmäärä lapsia ja nuoria, jotka ovat tavalla tai toisella erityisopetuksen piirissä. Kaikille samassa pedagogiikassa on jotain, joka tuottaa yhä enemmän erityisoppilaita.”

Tolosen mielestä kyse ei ole siitä, että koulu olisi muuttunut. Nuorten maailma on muuttunut.

”Nuoret etsivät aktiivisesti tietoa netistä, kirjoittavat blogeja ja hahmottavat itse maailmaa. Vanhempien ja nuorten välinen auktoriteettisuhde on muuttunut. Opettajat ajattelevat olevansa tiedonvälittäjiä, mutta todellisuudessa he ovat kasvattajia.”

Koulu pitäisi hänen mielestään nähdä ennen kaikkea sosiaalisen yhteisönä, ja koulujen erilaisuus pitäisi ymmärtää.

Suomessa kuvitellaan, että koulut ovat täsmälleen samanlaisia monistettavia instituutioita. Tolosen mukaan ne ovat kuitenkin kulttuureiltaan hämmästyttävän erilaisia, koska ne sijaitsevat erilaisissa ympäristöissä.

”On kouluyhteisöjä, jotka saavat mukaan kaikki nuoret, nekin jotka ovat vähällä ajautua ulkopuolelle. Toiset koulut eivät siihen pysty.”

Myös koulukiusaaminen liittyy koulun, paikkakunnan ja kaupunginosan erityispiirteisiin.

”Nykyään on jo ymmärretty, että koulukiusaaminen on ryhmäilmiö. Se on hienoa, mutta se ei riitä.”

”Kiusaaminen on joissakin kouluissa poikkeuksellisen rajua esimerkiksi alueen katukulttuuriin kuuluvien maskuliinisuutta korostavien käyttäytymisihanteiden vuoksi.”

”Suomessa ei vielä ole mellakoita, mutta pelkään, että jotain tapahtuu.”

Tolosen väitöskirja käsitteli nuorten kulttuureja koulussa. Se vei hänet luokkiin tarkkailemaan, mitä siellä tapahtui.

”Rehellisyydellä siellä pärjää”, Tolonen sanoo.

”Kerroin mitä olen tekemässä. Oppilaat saattoivat sanoa, että näytä sun muistiinpanot. Näytin.”

Väitöstutkimusta tehdessään Tolonen ei ensimmäiseen puoleen vuoteen haastatellut ketään. Hän vain seisoi käytävillä, istui luokan perällä tunneilla ja keskusteli oppilaiden kanssa. Kun hän aloitti haastattelut, nuoret saivat itse päättää, tulevatko, ja minne. Joku pyysi partiokololle, toinen pelikauppaan.

Joidenkin oppilaiden kanssa Tolonen ystävystyi. Hän oli yhden tyttöryhmän mukana Ruotsin-laivalla valvojana. Toinen porukka kutsui luokkakokoukseen.

Tutkijan ja nuoren suhde ei kuitenkaan ole tasa-arvoinen, eikä sellaista pidä teeskennellä. Loppupeleissä siinä tarvitaan samaa kuin kaikissa muissakin nuorten ja yhteiskunnan suhteissa: rehellistä kohtaamista.

Yhteiskunnan kuva nuorista on Tolosen mukaan aina ollut jyrkän kaksijakoinen. Toisaalta nuoria idealisoidaan. Lehdistä saa lukea artikkeleita tulevaisuuden toivoista, jotka perustavat yrityksiä 14-vuotiaana.

Mutta sitten on nykynuoriso. Se on joka vuosi huonompaa kuin aiemmin, varsinkin viimeisin sukupolvi, joka on kaikkinensa pilalla. Se halutaan panna kuriin kovilla otteilla.

Tolonen on tutkinut nuoria 20 vuotta. Ovatko nuoret muuttuneet sinä aikana?

Hän naurahtaa.

”Sukupolvia halutaan aina nimetä: on pullamössö, X, Y, milloin mikäkin. Mutta tutkimuksissa on todettu, että sukupolvet ovat lopulta hyvin heterogeenisia. Eivät kaikki hippisukupolven jäsenet olleet hippejä, ei edes enemmistö.”

Toki nykynuorilla on ominaispiirteitä. Yksi on internetin käyttö. Sekin on käsitetty aikuisten taholta usein väärin. Ollaan esimerkiksi huolissaan, että verkkonatiiveilla ei ole ”oikeita ihmissuhteita”.

”Mutta kun katsoo mitä nuoret tekevät netissä, niin aika paljon he sopivat siellä, mihin mennään seuraavaksi yhdessä. Verkko linkittyy kasvokkaisiin ihmissuhteisiin.”

Nettinatiivien taitoja ei pitäisi myöskään liioitella. Se, mitä he yhteiskunnalta kaipaavat, ei ole Facebook-chatti, vaan ihmisen kohtaaminen.

”Nuoret kaipaavat kasvokkain tapahtuvia palveluita. Esimerkiksi työkkäristä kaivataan muutakin kuin nettipalveluja.”

Kun nuorilta kysyy, mikä ratkaisi elämässä, he vastaavat, että joku oikeasti välitti. Se toistuu Tolosen puheessa. ”Nuoret sanovat, että joku huolestui minusta, kysyi miten voin, putoanko.”

Aika pientä siis?

”Joo, niin on. Kun tein itse tutkimusta koulussa, niin tajusin, että kun maikka kävelee sisään, nuoret tietävät heti, rakastaako tuo meitä vai ei.”

Se kuulostaa aika radikaalilta. Pitääkö opettajan rakastaa oppilasta? Voiko edes?

Tolonen miettii hetken. ”Kyllä.”

”Vähintään pitää olla hyväksyvä ja välittää aidosti. Jos on kiukkuinen ja torjuva, ei mene matikka perille. Nuoret pystyvät sanomaan tosi skarpisti jostain virkailijasta, että ’se ei välittänyt yhtään’. Nuorissa on tuoretta se, että he yrittävät olla ihmisinä tässä järjestelmässä.”

Kun nuoren Tarja Tolosen elämä olisi silloin 18-vuotiaana voinut joutua syrjäpolulle, niin ei kuitenkaan tapahtunut. Oli asioita, jotka kannattelivat ja suojelivat. Oli luottavaiset vanhemmat, ystävyyssuhteita, aikuisia, jotka välittivät. Tyttö löysi tiensä, meni yliopistoon ja jäi sinne.

Nyt hän on 10-vuotiaan tytön ja 16-vuotiaan pojan äiti. Millaista on olla nuorisotutkija ja nuorison vanhempana?

Tutkija nauraa.

Tuplarooli tutkijana ja äitinä ei auta, jos ei nyt varsinaisesti aina haittaakaan.

”Teini-ikäisen äitinä oleminen on kanavapujottelua. Välillä on kanava auki ja välillä se on ihan väärä kanava. Ja tieto lisää tuskaa: kun tietää kaikki riskit, yrittää helposti olla helikopterina paikalla. Tällä hetkellä kaikki nämä asiat koskettavat minua henkilökohtaisesti.”

Teksti > Anu Silfverberg
Kuvat > Aleksi Poutanen

tolonen

Tarja Tolonen, 52, on Suomen ensimmäinen lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyn tutkimukseen erikoistunut yliopistonlehtori. Hän aloitti työnsä Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella syyskuussa 2013.

Tolonen ei mielellään puhu syrjäytyneistä nuorista.

”Se on pahasti sanottu kenestä tahansa ihmisestä.”

Hän keskustelee mieluummin syrjäytymistä aiheuttavista yhteiskunnallisista rakenteista ja prosesseista, ja juuri niitä hän aikoo tutkia. Lisäksi hän johtaa uutta lapsi- ja nuorisotutkimuksen sivuainekokonaisuutta.

Tolonen on koulutukseltaan sosiologi. Hän on aiemmin tutkinut muun muassa punkrockkia, tyttökulttuuria, koulutuskulttuureja sekä nuorten siirtymistä koulutukseen ja työelämään, heidän tulevaisuudensuunnitelmiaan sekä nuorten käsityksiä menestymisestä ja syrjäytymisestä.

Tolonen on kirjoittanut muun muassa kirjan Nuorten äänet ja tilat. Sukupuolten järjestykset koulun arjessa. (Gaudeamus 2001) sekä toimittanut teokset Suomalainen koulu ja kulttuuri (Vastapaino 1999) ja Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli (Vastapaino 2008).

Tolosella on sosiologipuoliso sekä 10- ja 16-vuotiaat lapset. Hän on jalkapalloäiti, joka harrastaa sen verran uintia, joogaa ja kävelyjä kuin ehtii ja haaveilee ajasta, jolloin hänellä on enemmän aikaa kulttuuriharrastuksiin.