Parempi elämä reumarannikolla

Fuengirola on suomalaisten Eldorado: aurinko paistaa ja viini on halpaa. Kaikki eivät sitä kestä. Silloin sosiaalipalveluja saattaa tarjota ennustaja.

Teksti > Ari Lahdenmäki
Kuvat > Perttu Saksa

On hyvin lämmin, aurinko paistaa, ja heti ensimmäiseksi törmäämme suomalaisiin jehovantodistajiin. Avenida de Nuestro Padre Jesus Cautivo kulkee läpi Los Bolichesin kaupunginosan Fuengirolan kaupungissa. Astelen katua valokuvaaja Perttu Saksan kanssa.

Jehovat Maija Laatikainen, Alli Vuokila ja Laila Björklund tarjoavat kauppakärrystään Herätkää-lehtiä ja muuta suomenkielistä käännytysmateriaalia. Niin pitääkin, sillä Los Boliches on suomalaisaluetta.

Kadun nimi on monelle täällä asuvalle suomalaiselle liian vaikea ääntää, joten se tunnetaan yksinkertaisesti Junakatuna. (Jesus Cautivon viertä kulkee Málagan-paikallisjuna. Samansuuntainen katu vielä lähempänä rantaa, Avenida de los Boliches, on Bussikatu – tämänkin nimityksen syy on ilmeinen.)

Laila Björklund (oik.) tivaa jutun tekijöiltä, mitä Raamattu todella sanoo. Maija Laatikainen ja Alli Vuokila tarkkailevat hillitysti.
Laila Björklund (oik.) tivaa jutun tekijöiltä, mitä Raamattu todella sanoo. Maija Laatikainen ja Alli Vuokila tarkkailevat hillitysti.

Ystävällinen jehovakolmikko on Fuengirolassa lomalla. Ensin ymmärrän, että jollakulla heistä on täällä vapaa-ajan asunto, mutta asia ei oikein selviä.

Asia ei selviä, sillä naisista kaksi on hillittyjä kuin jehovantodistajat Helsingin asematunnelissa ja Björklund puolestaan keskittyy tivaamaan, ymmärränkö mitä Raamattu todella opettaa.

Meidät kutsutaan illaksi valtakunnansalille, ja hyvästelemme naiset. Saamme mukaamme keltaisen kirjasen nimeltä Mitä Raamattu todella opettaa?

Koska ilma on aurinkoinen, jopa helteinen, emme edes harkitse valtakunnansalia. Sitä paitsi meidät on kutsuttu baariin.

Entinen elokuvaäänittäjä Janne Nurmimaa on asunut Fuengirolassa vuosia, ja yhteinen ystävämme lupasi, että Nurmimaa voi niin sanotusti tutustuttaa meidät hahmoihin kaupungissa.

Haluamme selvittää, mikä saa useat tuhannet suomalaiset muuttamaan tarunhohtoiseen Andalusian maakuntaan Etelä-Espanjaan – ja kuluttamaan aikaansa maanmiestensä keskuudessa suomalaisia ruokia syöden ja suomalaisten baareissa notkuen.

Aurinkorannikolla asuu pysyvästi yli kymmenentuhatta suomalaista, ja kun talvikaudet täällä viipyvätkin lasketaan mukaan, saatetaan puhua jo kolminkertaisesta luvusta. Suomalaisia palvelee usea suomenkielinen lehti, radio, koulu, kirjakauppa – ja yli kymmenen suomalaisbaaria ja -ravintolaa.

Paitsi suomalaisia eläkeläisiä täällä asuu heidän tarpeistansa huolehtivia maanmiehiä, kuten kiinteistönvälittäjiä, lääkäreitä, hammaslääkäreitä sekä kotipalvelu- ja kauneusalan yrittäjiä…

Täkäläisiä harmittaa, että Aurinkorannikon suomalaisyhteisö esiintyy suomalaismediassa usein negatiivisissa yhteyksissä. Yleensä silloin puhutaan juoppoudesta.

Pelkästä pakkasessa värjöttelevien suomalaisten panettelusta alkoholipuhe ei johdu. Siitä kertoo, että kaupungissa toimii suomenkielinen AA-ryhmä. Helsingin Diakonissalaitoskin kiinnitti ongelmaan huomiota ja perusti tänne sosiaali- ja terveysprojektin vuonna 1990.

Isoa vapaaehtoisprojektia veti yksi palkattu työntekijä vuoteen 1998 saakka. Suomen valtiokin tuli lopulta hätiin, ja vuosina 2011–13 täällä toimi Suomen valtion lähettämä sosiaalityöntekijä.

Valtio ei kuitenkaan jatkanut sosiaalityöntekijän pestiä, ja nyt hädänalaiset joutuvat hakemaan apua maanmiehiltään – tai täällä toimivalta Suomen kirkolta.

Janne Nurmimaalla ei ole mitään hätää. Hän näyttää päinvastoin erittäin hyvinvoivalta, kun tapaamme hänet Jazmin-nimisessä suomalaisbaarissa Junakadun varrella.

Hänellä on tapana piipahtaa täällä aamupäivisin; illat hän viettää kotona kiinteistönvälittäjänä toimivan suomalaisen avopuolisonsa kanssa. Koti on sadan metrin päässä.

Nurmimaa, 56, jäi työttömäksi vuonna 2008, kun Taideteollinen korkeakoulu lakkautti hänen hoitamansa elokuvaleikkauksen lehtorin viran. Nurmimaa oli käynyt Fuengirolassa tuttavansa luona aiemminkin, mutta tänne muutossa oli sormensa pelissä itse kohtalolla.

Ansiosidonnaista päivärahaa nauttinut työtön lehtori istui kantapaikassaan Harry’s Barissa Helsingin Liisankadulla, kun puhelimesta lähti vahingossa niin sanottu taskupuhelu tutulle, joka tuolloin piti ravintolaa Fuengirolassa.

”Mikset muuttaisi tänne?” ravintolanpitäjä kysyi Nurmimaalta – joka ei keksinyt yhtään hyvää syytä olla muuttamatta.

Nurmimaalla on käsien vapinaa aiheuttava sairaus, ja hän oli hakenut työkyttömyyseläkettä.

”Kävin kyllä Suomessa työvoimatoimistossa huvittavan keskustelun siitä, miten vapiseva viisikymppinen elokuvaäänittäjä saisi töitä.”

Nurmimaa pääsi sittemmin työkyvyttömyyseläkkeelle, joten aikaa on.

Hän kertoo poikkeavansa suomalaissiirtokunnan valtavirrasta siinä, että on kiinnostunut espanjalaisesta kulttuurista ja ruuasta.

”Yleensä puhutaan ilmastosta, hinnoista ja suomalaisyhteisöstä”, Nurmimaa kertoo.

Janne Nurmimaa nauttii Andalusian kulttuurista.
Janne Nurmimaa nauttii Andalusian kulttuurista.

Hän kiittelee, miten historialliset Cádizin, Granadan ja Córdoban kaupungit ovat vain lyhyen ajomatkan päässä. Läheisessä Málagassa on vilkas kulttuurielämä. Mutta hänkin viettää aikaansa suomalaisten kansoittamissa baareissa.

”Kun hermot menevät, niin käyn muissa kuin Suomi-baareissa.”

Kysyn häneltä, milloin hermot sitten menevät.

”No kuuntele tuota pöytää”, hän vastaa ja nyökkää sivuun. Naapuripöydän seurue on hilpeässä muusissa ja väittelee sopuisasti mutta äänekkäästi. Nurmimaa tekee nopean luokituksen.

”Tuossa on selvästi kaksi, jotka ovat asuneet täällä pidempään, ja kaksi, jotka ovat olleet täällä kaksi päivää”, hän päättelee seurueesta.

Täkäläiset jakavat suomalaisyhteisön kolmeen ryhmään: 1) viikkoturisteihin, 2) talviasukkaisiin ja 3) ympärivuotisiin asujiin. Turisteihin suhtaudutaan Nurmimaan mukaan kuin Suomenlinnassa (eli vähintään hieman skeptisesti).

”Täällä on paljon porukkaa, joka pakenee ongelmia Suomesta. He kaatavat niitä sitten toisten niskaan. Esimerkiksi alkoholismia paetaan, ja täähän on tosi nerokas paikka paeta alkoholia”, Nurmimaa sanoo sarkastisesti.

Myös juoruilu aiheuttaa päänvaivaa. Kaikki jututtamani suomalaiset sanovat, että pienessä yhteisössä on paljon kuppikuntaisuutta.

Kaikki eivät sitä kestä. Nurmimaa kertoo tänäänkin tapaamastaan miehestä. Mies oli muuttanut jokin aika sitten takaisin Suomeen, josta osti asunnonkin. Mutta hän ei kestänyt Suomeakaan ja oli nyttemmin muuttanut takaisin Fuengirolaan.

On alkuiltapäivä, ja osa baarin asiakkaista on hyvässä nousuhumalassa. Kaikki ovat suomalaisia. Silloin tällöin pöydässämme piipahtaa kuitenkin täysin selvin päin olevaa väkeä.

Ne, jotka eivät ole juovuksissa, mainitsevat lähes kättelyssä, ettei alkoholismi ole täällä suomalaisten ongelma. Se ei ole uutta.

Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian professori Antti Karisto on tutkinut Aurinkorannikon suomalaisyhteisöä vuonna 2008 ilmestyneessä tutkimuksessaan Satumaa. Yksi hänen ensimmäisistä kokemuksistaan suomalaisyhteisössä oli, että hänelle korostettiin alkoholin ongelmakäyttäjiä olevan joukossa vain häviävän pieni vähemmistö.

Karistolle sanottiin, että eräs opiskelijoiden aikaisemmin tekemä kyselytutkimus antoi asiasta väärän kuvan. Myös minulle painotetaan alkoholiongelman vähäisyyttä jatkuvasti.

Tällä kertaa väärän kuvan on kuitenkin luonut Fuengirolan suomalaisista tehty tosi-tv-sarja, josta moni puhuu halveksuvasti. Alkoholisteja täällä on kuulemma ollut, mutta he ovat kuolleet tai häipyneet. (Samaa sanottiin aikoinaan jo Karistolle.)

Tosi-tv-sarjaa päivittelee muun muassa pöytäämme osuva eläkeläinen Tuomo Lintulaakso, 69, jonka aika kuluu juopottelun sijaan kuorossa sekä yhdistystoiminnassa. Lintulaakso on Aurinkorannikon stadilaisten puheenjohtaja.

Lisäksi hän on aktiivinen maanpuolustushenkisessä reserviläisporukassa.

”Maanpuolustusyhdistyksen nimi on…”, Lintulaakso aloittaa lauseen ja pidättelee hetken huumoriaan, ennen kuin jatkaa virne kasvoillaan, ”Rannikkopataljoona.”

”Eilen yksi kaveri kertoi Axel Ivar Bergin elämästä alaotsikolla ’Neuvostoliiton arvokkain suomalainen’. Berg jäi 1917 puna-armeijaan eli teki päinvastaisen ratkaisun kuin Mannerheim”, Lintulaakso kertoo Rannikkopataljoonan toiminnasta.

”Hyvä esitelmä, vaikkei kaverin ulosanti ollutkaan parhaimmasta päästä.”

Stadilaisyhdistyksen sähköpostilistalla on noin 150 henkeä ja Rannikkopataljoonassa 70–80. Aivan pienimuotoisesta toiminnasta ei siis ole kyse.

Vain hetkeksi ehtii seuraamme istahtaa Kalevi Lehtinen, 70, joka on kotoisin Hämeenlinnasta. Hän asuu nykyään täällä mutta kävi Aurinkorannikolla ensi kertaa jo vuosina 1975 ja 1978 Spiesin pakettimatkoilla.

Lehtinen käy sunnuntaita lukuun ottamatta joka aamu kello 10 pelaamassa petankkia espanjalaisten kanssa. Niinpä hänellä on monelle suomalaiselle tuiki harvinaisia kontakteja paikallisiin ihmisiin.

Eläkeläisten lisäksi Fuengirolassa asuu jonkin verran nuoria suomalaisia, jotka työskentelevät palvelualoilla ja Suomeen suuntautuvassa puhelinmyynnissä Janne Nurmimaan ikäluokkaa täällä on hyvin vähän.

”Täältä on hirveän vaikea löytää töitä”, Nurmimaa sanoo. Puhelinmyynti on poikkeus, mutta se on todella kovaa työtä, jota vain harva jaksaa.

Nurmimaa jakoi tänne muutettuaan aluksi jonkin aikaa suomalaista ilmaisjakelulehteä.

”Olin 27 vuotta elokuva-alalla ja päädyin lehdenjakajaksi Fuengirolaan”, Nurmimaa kuvailee urakehitystään.

Diakoniapastori Kaisa Salo neuvoo tyhjän päälle jääneet suomalaiset lentokentälle, jossa on lämmintä ja ilmainen sähkö.
Diakoniapastori Kaisa Salo neuvoo tyhjän päälle jääneet suomalaiset lentokentälle, jossa on lämmintä ja ilmainen sähkö.

Kirkkohallitus on katsonut parhaaksi, että Aurinkorannikolla toimii suomalainen seurakunta, jolla on kaksi ympärivuotista pappia Fuengirolassa. Lähdemme tapaamaan heistä toista.

Kun matkaa hieman tätä Junakatua vielä kauemmaksi keskustasta, saapuu toiseen suomalaiskeskittymään, Los Pacosiin eli La Pequeña Finlandiaan, Pikku-Suomeen. Se on uneliasta asuinaluetta.

Täällä sijaitsee Helsingin Diakonissalaitoksen sosiaalityöprojektin perustama Pacosintupa, joka on yhä Diakonissalaitoksen omistama. Paikalla on suomalainen nuoripari sekä jo varttuneempaa väkeä, mutta heille meillä ei ole asiaa.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon lähettämä diakoniapastori Kaisa Salo vapautuu puhelimesta ja ottaa meidät vastaan. Kuopiolainen Salo on asunut täällä perheineen seitsemän vuotta.

Salo ja hänen miehensä ovat tottuneita asumaan ulkomailla, joten miksi ei.

”Ja Espanja on hieno maa. Ihmiset ovat ystävällisiä, etenkin täällä Andalusiassa”, Salo kehuu. Hän viihtyy hyvin, joskin vapaa-aikaa jää hyvin vähän.

Päinvastoin kuin Suomessa seurakunnan toiminta pyörii pitkälti vapaaehtoisten varassa. Heitä on helppo saada mukaan, sillä tänne hakeutuu paljon väkeä, joka ei Suomessa välttämättä olisi kirkon kanssa missään tekemisissä.

”Tämä on tärkeä yhteisöllinen paikka suomalaisille, espanjalaisiin kun on kuitenkin vaikea tutustua hyvin. Ei minullakaan ole espanjalaista ystävää.”

Salo aikoo viettää eläkepäivänsä Suomessa. Hän sanoo kuitenkin, että jos olisi täällä asuva eläkeläinen, hän ei pysyttelisi vain suomalaisten ympyröissä.

”Mutta minun asiani ei tietenkään ole arvostella sitä, miten täällä asuvat aikansa käyttävät”, Salo sanoo.

Suomalaispiirien pienuus näkyy seurakunnan toiminnassakin. Salo kertoo käyttävänsä paljon aikaa vapaaehtoisten keskinäisten kiistojen setvimiseen.

Mutta mitkä ovat suurimmat ongelmat koko suomalaisyhteisössä? Salo ei suinkaan mainitse alkoholia.

”Olen kiinnittänyt huomiota täällä siihen, miten huonosti ihmiset varautuvat vanhuuteen.”

Tänne muuttavien enemmistö on professori Kariston termein kolmannessa iässä: työt ovat jo takana mutta vanhuus vasta edessä. Kun ikääntymisen vaivat kuitenkin jossain vaiheessa hiipivät elämään, huomataankin, että on ostettu asunto talosta, jossa ei ole hissiä, tai talosta, jonne päästäkseen on kavuttava mäki. Lapset asuvat Suomessa eivätkä pääse auttelemaan. Monet myös ikävöivät lapsiaan.

Toisaalta Andalusian ilmasto auttaa moniin vaivoihin. Se vähentää sydän- ja verisuonitautien riskiä, auttaa reumaan ja hengityselinsairauksiin.

Juominen on täällä Salon mukaan vähemmistön riesa. Suurin osa viettää eläkepäiviään vailla alkoholiongelmia.

Kaikki kirkon puoleen murheineen kääntyvät eivät sitä paitsi ole eläkeläisiä. Aurinkorannikolle saapuu jatkuvasti työikäisiä, joiden asiat eivät sujukaan niin kuin he ovat itse odottaneet.

Salo on auttanut useita asunnottomaksi jääneitä suomalaisia, joista osa on hyvinkin nuoria.

”Neuvon heidät lentokentälle, sillä siellä on lämmintä ja ilmainen sähkö”, Salo kertoo.

Paluulipunkin seurakunta on joskus ostanut velkakirjaa vastaan, kun rahaa ei ole mistään muualta järjestynyt.

”Mutta jotkut eivät halua palata, vaan elättelevät toiveita, että asiat vielä jotenkin kuitenkin järjestyisivät.”

Tämän, osin murheellisenkin ajatustenvaihdon jälkeen astumme yhä aurinkoa tulvivalle Junakadulle ja lähdemme takaisin Los Bolichesiin, tällä kertaa Bussikadulle. Siellä tapaamme miehen, jolla eittämättä menee hyvin.

Antti Pekkarisen työpäivät ovat pitkiä mutta elämä makeaa.

Antti Pekkarinen, 49, tunnettiin Suomessa suositun nuoriso-ohjelma Jyrkin juontajana. Hän ottaa vastaan työhuoneessaan Fuengirola.fi-ilmaisjakelulehden toimituksessa.

Tämä voisi olla parodia Aurinkorannikon suomalaisyrittäjän toimistosta: ovensuussa sojottaa golfbägi valmiina kierrokselle. Toisaalta paperipinot Pekkarisen pöydällä kielivät pitkistä työpäivistä.

Se on helppo uskoa, sillä hän pyörittää yhtiökumppaninsa, raumalaistaustaisen lehtimiehen Vesa Uusi-Kilposen, kanssa Fuengirola.fi-lehden lisäksi Centro Finlandia -kauppakeskusta sekä siellä toimivia kolmea ravintolaa.

Työmäärät ovat Pekkarisen mukaan suuremmat kuin Suomessa mutta elämänlaatu on täällä parempi.

”Kuuntelin tuossa juuri puhelimessa kaveria, joka ajoi jossain Riihimäellä autoa, ja lunta satoi”, Pekkarinen sanoo ja hymyilee leveästi. Ikkunasta paistaa aurinko, ja ulkona on hellelukemat, vaikka on tammikuu.

Aurinkorannikko oli Pekkariselle tuttu entuudestaan, sillä hänen isänsä asuu täällä ja kuuluu Aurinkorannikon kokoomuksen perustajiin. (Yhdistyksen kotisivujen mukaan se on Suomen kokoomuksen suurin paikallisosasto.)

Antti Pekkarisen yritykset työllistävät noin 25 henkeä. Suurin osa on töissä ravintoloissa. Työntekijät ovat suomalaisia, ja jokunen on rekrytoitukin Suomesta. Suomalaista ravintola-alan työvoimaa on kuitenkin helppo palkata täällä jo asuvistakin.

Fuengirolassa selvitäkseen on oltava työteliäs. Pekkarinen kertoo, että monet nuoret suomalaisnaiset tuntuvat tekevän kahta työtä: ovat päivisin puhelinpalvelussa tai siivoushommissa ja iltaisin esimerkiksi ravintolassa.

Yrittämisessäkin on omat haasteensa. Pekkarinen ei yhdy siihen kuoroon, joka valittaa yrittäjien olevan ahtaalla Suomessa.

”Espanjaan verrattuna Suomi on ihanan selkeä maa yrittäjälle. Ja Suomessa viranomaisen sanaan voi luottaa.”

Etenkin alussa byrokratia tuottaa täällä harmaita hiuksia, mutta muistutuksia siitä tulee kyllä vielä vuosien toiminnan jälkeenkin. Pekkarinen mainitsee, kuinka ravintolaan oli äskettäin ilmestynyt tarkastaja, joka antoi hänelle 300 euron maksuvaatimuksen. Pekkarisen mukaan edes tarkastaja ei osannut sanoa, miksi.

Hänen elämänsä kuitenkin hymyilee: on ystäviä ja puoliso, ja suunnitteilla on vapaa-ajanasunnon hankkiminen ystäväpariskuntien kanssa isommasta Málagan kaupungista, jonka yö- ja kulttuurielämä houkuttelevat viikonloppuisin.

Pekkarinen on törmännyt suomalaisten ongelmiin lähinnä vapaaehtoistyötä tekevän puolisonsa kautta. Kun suomalainen sosiaalityö ei tänne ulotu, mikään viranomainen ei kiinnitä huomiota lasten hyvinvointiin.

Lastensuojelun tarve ei Pekkarisen mukaan ole suuri, mutta liikuttaa häntä kuitenkin. Siitä paikalliset saanevat lukea Fuengirola.fi-lehdestä.

Tanja Kämäräinen toimii monen suomalaisen olkapäänä.

Moni huonosti voiva aikuinen sen sijaan nojaa Tanja Kämäräisen olkaan. Hän on – stadilais- ja reserviläisharrastaja Tuomo Lintulaakson sanoin – kylän pidetyimpiä ihmisiä.

Kämäräinen saapuu teelle suomalaisbaari Komppisiin, joka sijaitsee sekin turvallisesti Junakadun varrella. Hän on vaikuttava näky.

Kämäräisen korvissa riippuvat isot, tähden muotoiset korut. Hän on pukeutunut tummiin, mutta päässä on kallellaan lilapilkkuinen, boheemi lippahattu.

Kämäräinen ei ole ihan tyypillisimpiä Fuengirolan-asujia, mutta hänen alkunsa täällä kyllä oli. Hän kertoo halunneensa aina pois Suomesta.

Kämäräinen kertoo olevansa koulutukseltaan päihdetyöntekijä. Sitä työtä olisi ollut tarjolla Israelin Tel Avivissa, mutta työehdot vaikuttivat surkeilta.

Aurinkorannikolla sen sijaan oli töitä ”myyntineuvottelijalle”.

”Tajusin, että se tarkoittaa lehtimyyjää”, Kämäräinen sanoo. Hän päätti kuitenkin yrittää.

Kesäkuussa 2010 Kämäräinen astui ulos Málagan lentokentän ovista.

”Tuoksui vähän kuin kuolleille kukille. Ajattelin ensin, että nyt olen täällä ihan yksin, mutta sitten heti, että nyt olen tullut kotiin!”

Työ kuitenkin sopi Kämäräiselle, vaikkakin palkalla tuli toimeen surkeasti.

”Saakelin rankkaa se on, vaikkei avaruustiedettä olekaan.”

Nykyään Kämäräinen tunnetaan täällä muusikkona nimeltä Tanja K. Hän tekee useina iltoina viikossa trubaduurikeikkoja suomalaisten baarissa, ja maanantait hän vetää musavisaa.

”Tämä on vähän semmoinen iso ruotsinlaiva”, hän kuvaa suomalaisten Fuengirolaa. ”Näille pitää keksiä koko ajan tekemistä.”

Kämäräisellä itsellään puuhaa riittää, sillä hän kuuluu niihin, jotka paahtavat kahta työtä. Aamuöisin hän antaa elämänohjeita puhelimitse Suomeen. Tätä työnantajaa hän ei halua kertoa julkisesti. Kämäräisen puoleen moni kääntyy Fuengirolassakin. Miksi juuri hänen?

”Täällä on paljon mustamaalaamista, mutta kaikki tietävät, että minä en puhu muille. Minulla on aikaa juoda teetä ja sanoa, että kyllä elämä kantaa. Se auttaa”, hän selittää.

”En voi tehdä ratkaisuja toisten puolesta, mutta voin antaa tienviittoja.”

Ilta hämärtyy äkisti, ja silmissämme on Andalusian yö. Bar Jazminiin riittää arki-iltana muutama pöytäseurue. Yksi oli täällä jo edellisellä käynnillämme. Kaikki asiakkaat ovat tuiskeessa.

Suomalaisbaareissa näkee aina useita pyörätuoleja ja invamopoja.Täällä ei ole lunta eikä kovin paljon mäkiäkään. Yksi Aurinkorannikon suomalaislempinimistä onkin reumarannikko.

Heikki Ihonen, 53, on liikkeellä invamopolla ja tekee tuttavuutta. Hän kertoo vammautuneensa auto-onnettomuudessa vuonna 2003.

Se sai hänet kirjoittamaan runoja.

”Vuonna 2006 kävin täällä ensimmäisen kerran. Silloin kirjoitin ensimmäisen runoni rakkaudesta tähän maahan”, Ihonen sanoo.

”Seitsemän vuotta haaveilin joka kevät tänne tulosta.”

Toukokuussa 2013 hän teki päätöksensä: myi kaiken ja saapui kahden matkalaukun kanssa Fuengirolaan.

Hän esittelee itsenäisyyspäivänä 2015 ilmestynyttä omakustannerunokirjaansa Rakkaudesta elämään. Hän runoilee taiteilijanimellä H. K. Ihoz.

”Kirja kertoo vammaisuuden tuskasta, rakkauden menetyksestä. Mutta kaikki ne runot paljastavat, miten siitä selvitään. Kerron sen jokaisen runon lopussa, ja ne on kaikki riimitettyjä.”

Tähän tapaan:

Vei halvaus voimat, hävis miehisyys, / alkoi pimeä, synkkä yksinäisyys. / Tunsin katkeran vihan, turhuuden, / miks eloon jäi vangiksi vammauden.

Tai:

Elämä on meille vain retki, / pieni maanpäällinen hetki. / Siksi usko rakas ystävä, / on jokaisella täällä tehtävä.

Entisestä elämästään Suomessa Ihonen puhuu vaikeasti hahmotettavasti. Ilmeisesti hän on asunut Turun seudulla.

Hän kertoo tehneensä Suomessa ”valomerkkitunnareita”. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen melodia ja teksti, joka soi valomerkin tullessa. Hän ylpeilee tehneensä sellaisen esimerkiksi erääseen naantalilaisravintolaan.

Suomessa hänellä oli ”autot ja kaikki”, nyt on pieni eläke ja sähkömopo.

”Tämä on parempi elämä”, Ihonen vakuuttaa.

”Olen kiertänyt kymmeniä kapakoita ja lukenut runojani. Olen nähnyt, kuinka aikuiset miehet itkevät. Näin minun kuuluu elää.”