Pääkirjoitus: Kokeilukulttuurin kääntöpuoli

Kuvittele, että sairastat hengenvaarallista syöpää. Ainoa mahdollisuutesi on osallistua lääkekokeeseen. Voit saada joko uusia tehokkaita pillereitä tai vanhaa lääkettä, joka vain hidastaa taudin etenemistä. Et tiedä, kumpaa sinulle annetaan, eikä sinulla myöskään ole varmuutta siitä, että hoito jatkuu parin kuukauden koelääkityksen jälkeen.
Vähän vastavassa tilanteessa ovat Suomenmaan syrjäytymisvaarassa olevat nuoret.
Nuorille elämänuran alkuun auttavan langanpään löytäminen on elintärkeää. He joutuvat etsimään omaansa hankeviidakosta, jossa he voivat täysin sattumanvaraisesti päätyä joko toimivaan uravalmennukseen tai turhauttavaan työpajakokeiluun.

Suomessa on aloitettu pelkästään Euroopan sosiaalirahaston tuella lähes 400 uutta työllistämisprojektia vuodessa. Myös muut rahoittajat suosivat ”innovatiivisia” kokeiluja. Ja koska ne ovat kokeiluja, ne päättyvät. Tilalle pitää aina keksiä jotain uutta.
Onnistuneet hankkeet eivät jatku, eikä niitä monisteta muualle. Hyvä ei kierrä.

Kokeilukulttuuri, eli uudistusideoiden testaaminen käytännössä, on ollut politiikan muoti-ilmiö. Hallituskin on halunnut sitä edistää.
Sosiaalityössä se on kuitenkin mennyt liian pitkälle. Se on tuonut projektimaisen toimintatavan juuri sinne, missä tarvittaisiin jatkuvuutta ja pitkäkestoisia ohjaussuhteita. Se pakottaa alan parhaat ammattilaiset pätkätyökierteeseen ja vie ohjattavilta nuorilta uskon tulevaisuuteen.
Jos kaikki nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen tarkoitetut hankerahat pantaisiin yhteen, niillä saataisiin todennäköisesti aikaan pysyvä valmennusjärjestelmä.
Jokohan näitä juttuja olisi kokeiltu tarpeeksi?

Elina Grundström
Päätoimittaja