Opetella näkemään oikein

Joidenkin ihmisten viat ovat näkyviä, joidenkin näkymättömiä. Ihmiset, joiden viat ovat silmiinpistäviä, haisevia, meluisia ja konkreettista apua tarvitsevia, saavat helposti epäkelvon leiman. Ihmiset, jotka ovat ulkoiselta olemukseltaan siistejä, ansioluetteloltaan kadehdittavia ja jotka nauttivat yhteisön arvostusta, voivat puolestaan saada aikaan paljon pahaa jälkeä ympäristössään. Tämä liittyy siihen, että rujoilla ihmisillä ei ole asemaa eikä vaikutusvaltaa. Heidän vahinkonsa sattuvat tavallisesti heille itselleen tai korkeintaan lähipiirille. Jos taas on korkealla paikalla yhteiskunnan hierarkiassa, voi väärillä motiiveilla, lyhytnäköisyydellä ja ahneudella aiheuttaa tuhoa sadoille ja tuhansille ihmisille. Eikä kukaan osaa epäillä mitään, koska luotamme sokeasti siihen, mikä näyttää ja tuoksuu hyvältä. Katsomme vinoon kadulla raahustavaa ihmisraakkia, emme citymaasturia kaasuttavaa valkokaulustyöläistä.

Mikäli ylipäätään pitäisi katsoa vinoon ketään. Miksi meillä on tapana peilata itseämme kanssaihmisten kautta ja sijoittaa toisiamme diagrammiin sen mukaan, kuka on arvokkain, kuka pärjää parhaiten? Miksi ei voi suhtautua joustavasti vaikkapa sen mukaan, millainen luonne kenelläkin on?

Tällaista pyörii mielessä oltuani kaksi päivää työharjoittelijana Lehmustuvassa. Se on päihderiippuvaisten hoivakoti. Luulin nähneeni kaiken vaan en ole nähnyt yhtään mitään. Olen oppinut monenlaista, kuten pelaamaan ristiseiskaa. Asukkaat opettivat. Moukan tuurilla voitin. Kumpanakin päivänä on Lehmustuvasta lähtenyt ulos eri henkilö kuin sinne on aamulla mennyt. Se mitä työharjoittelussa opin, näen, kuulen ja havainnoin on laajentanut tajuntaani enemmän kuin vaikkapa yksikään ulkomaanreissu kaukaiseen pöpelikköön.