Olen seurannut maailman menoa

Mielenkiinnolla olen seurannut syksyn mittaan maailman menoa. Jo pitemmän aikaa joissain piireissä kyteneet, perinteisen politiikan reunamilla eläneet ajatukset ovat löytäneet purkautumisreitin protestipuolueiksi nimetyistä väylistä. Monet meistä ovat ihmeissään, häkeltyneitä ja jopa kauhuissaan. Ympäristön turvallisina pidetyt rakenteet ovat yhtäkkiä tuntemattoman uhan alla. Vaikka yhteiskunnallisessa keskustelussa on demokraattisissa valtioissa aina ollut rajustikin vastakkaisia näkemyksiä, ovat ne kuitenkin olleet ”in the box”, joidenkin tunnistettavien raamien sisällä. On tiedetty, mitä erilaiset ryhmittyvät kannattavat ja ajavat takaa. Yleishumanistiset, eurooppalaisina pidetyt sivistysarvot on hyväksytty joltisenkin samalla tavalla poliittisen kentän laidasta laitaan. Ainoastaan painotuksissa on lopultakin ollut eroja.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen perusarvoja on kunnioitettu yhtä lailla vihreiden ja markkinaliberaalien, vasemmiston ja keskustan kuin uskovaisten ja kapitalistienkin leireissä. Jopa anarkistiset liikkeet ovat julkisessa keskustelussa johtavien ajattelijoidensa suulla puhuneet tasa-arvosta, väkivallattomuudesta ja demokratiasta tärkeinä yhteiskunnallisina elementteinä.  Nyt on ilmassa jotain uudenlaista. Halutaan muutosta, vaikka ei tiedetä, mitä se tuo tullessaan.

Johnny Rottenin ”Don’t know what I want but I sure know how to get it” on realisoitunut vaaliuurnilla ympäri läntistä maailmaa. Euroopassa puhutaan avoimesti rajojen sulkemisesta, Venäjä on ottanut selkeästi kiistävän kannan länsimaiseen demokraattiseen parlamentarismiin omalla ohjatulla demokratiakäsityksellään, britit päättivät brexitin myötä harpata tuntemattomaan ja Yhdysvalloissa tapahtuu – ilmeisesti Donald Trumpin myötä – ennennäkemätön poliittinen suunnanmuutos. Ranskan tulevat vaalit saattavat tarjota yhtä häkellyttävän yllätyksen Marine Le Penin myötä.

Normaalisti julkisuudessa niin sanottua sivistynyttä ääntä pitävät ihmiset tulivat yllätetyiksi totaalisesti. Matto on vedetty jalkojen alta, eikä sieltä paljastukaan kova lattia, vaan Kadonneen aarteen metsästäjistä tuttu Sielujen kaivo täynnä käärmeitä, kuoriaisia, matoja, outoja tuntemattomia ötököitä. Pelko ja kauhu on käsin kosketeltavaa. Tulevaisuus on vailla totuttuja suuntaviivoja, gallupit virheellisiä, media häkeltynyt.

Elämme jälkitotuudellista aikaa, sanoo tutkija. Lähdekritiikki ei enää merkitse mitään, kvalitatiivinen on muuttunut kvantitatiiviseksi: kunhan ajatusta toistetaan sosiaalisessa mediassa tarpeeksi, siitä tulee totta. Politiikka on kaupan siinä missä kännykät, onnellisuuskurssit ja autotkin. Pelottaako? Joltisenkin samantapaisesta epävarmuudesta rakentuu nistien, hairahtuneiden, epäonnistuneiden, syrjäytyineiden ja muun yhteiskunnallisen pohjasakan maailma. Näillä ihmisillä ei koskaan ole ollut ääntä päättäjien kuulla, ei sanan säilää heilutettavana, ei paikkaa minkäänlaisen keskustelun osallistujana, ei tarvetta saati mahdollisuutta lifestyle-valmentajiin.

Siihen elämään kuuluu ainoastaan ulkopuolisuus, häpeä, ylenkatse ja nimenomaan jatkuva pelko jokaisesta tulevasta hetkestä. Huominenkin tuntuu olevan liian kaukana suunnitemien tekemiseen, kunhan selviäisi seuraavasta askeleesta, ratikkakyydistä, hengenvedosta, luukkuveloista, valheiden jäljistä, vääristä syytöksistä. Ei tilaa suurille ajatuksille, ei aikaa yleishumaanille pohdiskelulle. Maailma on kaukana, elämä on tässä ja nyt.

On vain pelko. Samankaltainen pelko, jota kunnialliset kansalaiset tuntevat protestipuolueiden kannattajien ja väärinäänestäjien uhan edessä. Miltä nyt tuntuu, kun turva rapisee, huominen kauhistaa, epävarmuus jäytää jokaista hetkeä? Kun edessä on elämysmatka toiseen todellisuuteen ilman paluulippua.

Tervetuloa maailman reunalle, uuteen tulevaisuuteesi.

Jukka Orma
Kirjoittaja on muusikko, joka tunnetaan muun muassa Sielun Veljet -yhtyeestä.