Niin on jos siltä näyttää

Otsikko, Kekkosen omakuvalleen antama nimi, on niin monimerkityksellinen ja kiehtova, että sen ympärille voisi järjestää filosofis-semanttisia logiikkafestivaaleja. Lauseen perusmerkitys on kuitenkin yksiselitteinen: totuus on silmiesi edessä. Viestin välittymisen kannalta on turha yrittää etsiä salattuja vivahteita ja alkaa kuvitella niitä ykkösmerkitykseksi. Viestin totuus on ensisijaisesti se, joka on päällimmäisenä esillä. Stupid is as stupid does, kuten Forrest Gump sanoo.

Viestinnän poleemisista tyylikeinoista vaikeimpia – ja ikävä kyllä käytetyimpiä – ovat ironia ja satiiri. Mutta erityisesti sosiaalisessa mediassa näillä keinoilla väärin ymmärretyksi tuleminen on pikemmin sääntö kuin poikkeus. Someironiaa on syytä varoa. Jussi Halla-Aho on edelleen sitä mieltä, että oikeuden hänelle langettamat tuomiot ovat seurausta väärin ymmärretystä ironiasta. Ei siis ole yllättävää, että  Halla-Ahon nuoruuteen kuuluu bassonsoittelu metallimusiikkia esittävässä yh-
tyeessä. Siellä, jos missään, nämä tyylilajit ja niiden holtiton tulkinta aiheuttavat ankaraa sekaannusta. On häkellyttävää, miten moninaisilla älyllisillä kuperkeikoilla itseään kunnioittavat kulttuuri-ihmiset yrittävät oikeuttaa rakkauttaan tätä dekadenttia musiikkityyliä kohtaan. Kaikilla meillä on oikeus tykätä mistä ilmaisumuodosta tahansa. On kuitenkin väärin yrittää ”oikeuttaa” nautintonsa kohdetta yrittämällä tehdä siitä jotenkin yleisesti hyväksyttävää ja moraalista. Metallimusiikissa lauletaan kuolemasta, naisten alistamisesta, sadismista, masokismista, mustasta magiasta, tuonpuoleisesta, Saatanasta.

Jos tykkää metallista, niin tykkää siitä nahkoineen karvoineen ja sillä siisti. Hesarin toimittaja Annina Vainio puolusteli kesällä sivun verran metallimusiikin filosofisia mauttomuuksia ja ylilyöntejä omiin arvoihinsa sopiviksi. Ehkä osa tekstistä oli ironiaa, onhan kaikki vaikeasti hyväksyttävä niin helppoa pukea satiirin ja ironian kaapuihin. Moni muukin vääntää mustaa valkoiseksi perustellakseen itselle ja muille, että hevi on oikeasti hyvinkin kulttuurista ja kaunista ja humanistisia perusarvoja syleilevää.  Ja paskat. Hevi ja metalli on räkää, paskaa ja amoraalista sadismia hyödyntävää alatyylista räminää, ja niin sen kuuluukin olla. Metallikenttä on olemassa nimenomaan vastakultturina, eikä sitä pidä arvottaa millään yleisellä tasolla ”huonommaksi” kuin vaikkapa Bachin tai Beethovenin teokset. Metallihan ammentaa juuri samoista romanttisen musiikin keinoista, joita saksalaiset mestarit ovat vuosisatoja hyödyntäneet. Myös virtuoottisena musiikinmuotona se vetää vertoja Paganinin ja Lisztin akrobaattiseen tuotantoon.

Niin bluesin, jazzin kuin rockin arvostelijat ovat syyttäneet niitä turmeluksen levittäjiksi. Väitteillä on yleensä ollut totuudenmukainen pohja. Noiden musiikkityy-
lien rytmiikka ja intensiivisyys on hyvinkin seksuaalista luonteeltaan. Kukaan ei väitä, etteikö monien 60-luvun merkittävien bändien tai vaikkapa suomalaisen poliittisen laululiikkeen musiikki olisi yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävää. 70-luvulla punk oli anarkistista alun perin nimenomaan siksi, koska siltä se näytti. Muutokseen tähtäävän popmusiikin – ja kaiken muunkin taiteen – nerokkuus on aina piillyt juuri siinä, että on osattu yhdistää kaupallisuus taiteellisuuteen, ja joskus myös poliittiseen agendaan. Sex Pistolsin manageri Malcolm MacLaren nivoi brittiläisen nuorison epätoivon ja aggression yhteen omien kaupallisten tavoitteidensa kanssa esimerkillisen taitavasti. Sex Pistols myi, metalli myy. Niin on hyvä. Jos pidät metallista, niin pidät siitä ja sillä hyvä. Ei tarvitse selitellä. Ihmismielessä on Freudin mukaan arkipäiväinen ego, ihanteellinen superego sekä id, jossa möyrivät alhaisimmat viettimme ja salaisimmat himomme. Ne ovat kaikki erillisiä toimijoita – hyväksykäämme ne sellaisinaan ja antakaamme niille rauha rakentaa meistä kokonaisia ihmisiä. Life is as life does.

Jukka Orma
Kirjoittaja on muusikko, joka tunnetaan muun muassa Sielun Veljet -yhtyeestä.