Naisten rakentama hyvinvointivaltio

MITÄ KRISTILLINEN lähimmäisenrakkaus tarkoittaa? Mistä ihminen saa voimia toimia muiden hyväksi? Mietin näitä kysymyksiä, kun kirjoitin viimeisintä romaaniani Perillä kello kuusi (Otava, 2015). Eräs takautumahaara tarinassa johti Ambomaan lähetyssisariin. Mistä nuoret tytöt saivat rohkeutta lähteä niin kauas kotoa?

Lähetyssisarten myötä kiinnostuin myös diakonissoista. Sattumalta käteeni osui kirjakirppiksellä Eeva Hurskaisen kirja Sisar Linan tyttäret (Kirjapaja, 1992). Olin juuri katsonut netistä lukuisia dokumentteja köyhäinhuollosta viktoriaanisessa Britanniassa. 1800-luvun alkupuolella köyhäinhuolto oli monessa suhteessa täysin epäinhimillistä, mutta yhteiskunnan muuttuessa se kehittyi ripeästi inhimillisempään suuntaan.

NYKYAIKANA ON VAIKEA käsittää, miten äärimmäistä köyhyyttä Suomessakin oli vielä sata vuotta sitten. Huoltajaa vailla olevia lapsia, vanhuksia ja vammaisia myytiin huutokaupassa. Lapsikuolleisuus oli korkea, paljon vauvoja kuoli napatyngän tulehdukseen, kun ei napaa osattu hoitaa hygienisesti. Kristilliset ihanteet innoittivat naisia tarttumaan toimeen: Aurora Karamzin suuntasi energiansa vankien auttamiseen, Hanna Rothman perusti ensimmäiset kansanlastentarhat. Sisar Lina Snellman toi Saksasta Suomeen diakonissojen systemaattisen koulutuksen ja sisarkotijärjestelmän.

Diakonissajärjestelmän alkuvuosikymmeninä pääpaino oli sairaanhoidossa. Kun kunnallista terveydenhuoltojärjestelmää alettiin kehittää, painopiste siirtyi köyhäinhuoltoon. Molemmat isoäitini jatkoivat tavallaan diakonissojen avaamalla tiellä: äidinäiti oli terveyssisar, isänäiti työskenteli sosiaalihuoltajana. Molempien työhön kuuluivat kiinteästi kotikäynnit, aivan kuten diakonissoilla. Heinolan maalaiskunnassa äidinäiti joutui usein yöpymään sairaiden luona – kulkupelinä oli kunnan antama virkapolkupyörä. Pienenä oli jännittävää kuunnella isänäidin kertomuksia Helsingin slummeista. Vielä 60-luvulla lapset joutuivat asumaan hökkeleissä, joihin ei tullut juokseva vesi, paitsi sadevesi rikkinäisen katon läpi.

ALKUAIKOINA DIAKONISSAT eivät saaneet lainkaan palkkaa, maksettiinhan heille koulutus ja ylöspito. Moni tyttö tuli maaseudun monilapsisista perheistä, tiloilta, jotka eivät elättäneet kaikkia jälkeläisiä. Diakonissaopistossa tytöt saivat ammatin, joka oli raskas, mutta tarjosi erilaisia haasteita kuin piikominen. Nykynäkökulmasta tuntuu vaikealta samastua alkuaikojen diakonissojen osaan: he elivät tiukassa sisäoppilaitoskurissa, käyttivät kaikki univormua ja tekivät niitä töitä, mitä käskettiin. Perhettä ei päässyt usein tapaamaan, kun joulutkin vietettiin sisarkodissa. Valmistumisen jälkeen diakonissa saatettiin lähettää töihin minne vain, paikkaa ei saanut itse valita. Hurskainen kertoo nuoresta naisesta, joka asui kuukauden vetoisessa korpimökissä sairaan perheen apuna.

Hyvinvointivaltio nähdään usein poliitikkojen ja lainsäätäjien luomuksena. Unohdetaan ne lukemattomat naiset, jotka tekivät ruohonjuuritason työtä hyvinvoinnin eteen. Diakonissat hiihtivät sairaiden luo, äidinäitini polki öljysorateitä katsomaan potilaitaan. Palkka työstä oli pieni tai olematon. Vähitellen neuvolajärjestelmä ja kunnallinen terveydenhuolto kehittyivät. Kukaan ei enää joudu asumaan vaivaistalossa. Kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea ahkerille naisille.

Laura Honkasalo

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja kääntäjä, joka kirjoittaa blogia Sininen kirjahylly.