Menneisyyden vangit

Oulun Diakonissalaitoksella on hoidettu kidutuksen uhreja pian kymmenen vuoden ajan. Muistoja ei saa pyyhittyä mielestä, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Fidrit Bequirin viimeinen muistikuva on Kosovon ja Albanian väliseltä rajalta. Kuuma asvaltti poltteli jalkapohjia. Bequiri oli kävellyt rajalle paljain jaloin, sillä kun hänet oli laskettu vapauteen serbialaisesta vankilasta, vanginvartija oli viime töikseen leikannut puukolla hänen kenkänsä pois jaloista.
Rajalla hän odotti ankarassa auringonpaahteessa neljä tai viisi tuntia. Hänen vieressään seisoi bussilastillinen samasta vankilasta vapautettuja Kosovon albaaneja. Oli kevät 1999, ja Kosovon kriisi oli kärjistynyt täysimittaiseksi sodaksi: sadattuhannet muutkin Kosovon albaanit halusivat turvaan ulkomaille.
Viimein portti aukesi, ja Bequiri hoiperteli Albanian puolelle. Sitten häneltä lähti taju.
”Vaimoni yritti huolehtia minusta. Minulle annettiin rauhoittavia lääkkeitä, mutta muuta apua en saanut”, Bequiri sanoo Oulun Diakonissalalaitoksen tiloissa nyt 16 vuotta myöhemmin.
Bequiri, 49, käy täällä, kidutettujen kuntoutuskeskuksessa, kaksi kertaa viikossa saamassa hoitoa traumoihinsa. Fidrit Bequiri ei ole hänen oikea nimensä: hän ei halua esiintyä tässä jutussa nimellään eikä kasvoillaan, koska pelkää yhä joutuvansa hankaluuksiin serbien kanssa.
Ennen Kosovosta pakenemista Bequiri oli kaksi kuukautta serbien vankina, ja noiden kuukausien aikana hän koki ja näki sellaisia asioita, joita hän ei vieläkään halua ääneen muistella.
”En usko, että kuolemakaan olisi ollut pahempaa.”
Kidutettujen kuntoutuskeskuksella on Oulussa 40–50 potilasta, joista Bequiri on yksi pitkäaikaisimmista ja pahiten traumatisoituneista. Hän kärsii kroonisesta unettomuudesta ja päänsärystä. Kipuja on ympäri kehoa, eivätkä niihin tepsi edes vahvat särkylääkkeet – niiden lisäksi Bequiri käyttää kipulaastareita. Käveleminen sujuu vain keppien avulla.
”Vuosien mittaan oloni on välillä kohentunut, mutta sitten taas huonontunut”, Bequiri sanoo. ”Mutta tiedän, että täältä saan apua ja ovet ovat minulle aina auki. Ilman näitä ihmisiä heinä kasvaisi pitkänä hautani päällä.”

Oulun Diakonissalaitoksen kidutettujen kuntoutuskeskus aloitti toimintansa vuonna 2006. Yhdeksän vuoden aikana keskuksessa on ollut hoidossa yhteensä 173 ihmistä. Suurin osa heistä on saanut hoitoa pitkään, vuosien ajan.
Keskuksessa työskentelee kuusi ihmistä. Psykiatrian erikoislääkäri Sami Karjalainen, 39, aloitti työssään vuosi sitten. Hän on se ihminen, joka tekee lähetteen saaneista potilaista alkuarvioinnin.
”Yleensä tapaan asiakasta kolme kertaa, ja jokainen tapaaminen kestää puolitoista tuntia. Yritän saada käsityksen tämänhetkisestä toimintakyvystä ja siitä, mitä ihmiselle on tapahtunut.”
Välillä käy niin, että ihminen ei halua – tai pysty – kertomaan yksityiskohtia kidutuksesta. Karjalaisen mukaan se ei haittaa.
”Mielestäni se ei ole kovin oleellista. Mä en vaadi kertomaan. Se tulee jos tulee. Jos ei tule, niin hyvä niin.”
Poikkeuksen muodostavat ne asiakkaat, jotka ovat vasta hakemassa turvapaikkaa Suomesta. Karjalainen kirjoittaa heille lääkärinlausuntoja turvapaikkahakemusta varten, ja silloin hän muistuttaa, että yksityiskohtainen ja rehellinen selostus kidutuksesta voi olla hyödyksi turvapaikkapäätöstä tehdessä.
”Yleensä ihmiset ymmärtävät hyvin, että viranomaiset vaativat tarkkoja tietoja.”
Kun alkuarviointi on tehty, asiakkaalle tehdään kuntoutussuunnitelma. Sitä on laatimassa Karjalaisen lisäksi kuntoutus- ja kehityskoordinaattori Niina Jorma – ja tietysti asiakas itse.
Sen jälkeen alkaa varsinainen kuntoutus. Asiakkaat käyvät kuntoutuskeskuksessa tarpeen mukaan, useimmat pari kertaa viikossa. Heille on tarjolla yksilöterapiaa, ryhmäterapiaa ja fysioterapiaa. Kaikki terapeuttiset keskustelut hoitaa Niina Jorma.
”Traumatisoitunut asiakas on usein hyvin ahdistunut, ja traumaattisen stressin vuoksi asiakkaan uhkajärjestelmä on ylivirittynyt. Hän on ikään kuin valmis koko ajan joko pakenemaan tai taistelemaan. Terapiassa pyritään löytämään pikkuhiljaa kykyä olla läsnä tässä hetkessä”, hän sanoo.
Viime vuosina kuntoutuskeskuksessa on huomioitu asiakkaiden perheet yhä paremmin, perheleireillä ja kotikäynneillä. Kun ihmistä on kidutettu, kärsijänä ovat usein myös hänen läheisensä.
Joskus perhetapaamisiin kutsutaan mukaan lasten opettaja tai lastentarhaopettaja. Jos ihmisen arki on mennyt pahaan solmuun, akuutteihin ongelmiin yritetään hakea ratkaisu ensin ja varsinainen kuntoutus aloitetaan vasta tilanteen rauhoituttua.
”Painetaan ensin jarrua ja vasta sitten kaasua”, Jorma sanoo.
Melkein kaikilla asiakkailla on fyysisiä kipuja. Niistä tyypillisin on jatkuva päänsärky.
”Keho reagoi mieleen”, Jorma sanoo. ”Toki asiakkailla voi olla myös suoria kidutusvammoja. Joitakin on kidutettu sähköllä, potkittu tai riiputettu. Joidenkin ihoa on poltettu, tai heidän jalkapohjiensa hermopäitä on tuhottu.”
Fyysisestä kuntoutuksesta vastaa Oulussa fysioterapeutti Iita-Mari Herva. Hän pyrkii ruokkimaan potilaiden aisteja monin eri tavoin: rauhallisella musiikilla, katseella ja kosketuksella.
Työssään hän käyttää apunaan esimerkiksi hernepusseja, painopeittoja ja piikkipalloja. Näillä kaikilla hän yrittää stimuloida aisteja ja poistaa jännitystiloja.
”Jotkut eivät tunne edes omia jalkojaan.”
Herva ei puhu asiakkailleen rentoutumisesta, koska nämä kuulemma kokevat sen uhkaavaksi. Mutta rentoutumista todistettavasti tapahtuu.
”Ryhmässä mun kuntoutujat usein nukahtavat. Mulla on sen varalta peitot ja tyynyt mukana.”
Psykiatri Sami Karjalaisen työkalu on puolestaan puhe.
”Yritämme keskustelun kautta etsiä toivoa, tarttua siihen kiinni ja kasvattaa sitä”, hän sanoo.
Karjalaisen mukaan kidutuksesta toipumisessa psykologinen osuus on usein hitaampaa ja vaikeampaa kuin fyysinen toipuminen.
”Lyöntejä voi olla helpompi kestää kuin psykologista kidutusta. Jotkut ovat joutuneet esimerkiksi katselemaan, kun toista vankia kidutetaan, puhumattakaan siitä, jos omia perheenjäseniä on kidutettu.”
Tiettyjä haasteita hänen työlleen aiheuttaa se, että keskustelut käydään lähes poikkeuksetta tulkin välityksellä. Aina ei voi olla varma, onko tulkin puhe sanatarkkaa käännöstä potilaan kertomasta. Kulttuurierotkin saattavat vaikeuttaa ymmärtämistä.
”Samaan aikaan kun teen psykiatrista haastattelua, joudun miettimään, mitkä asiat johtuvat kielen ja kulttuurin eroista ja mitä voin päätellä siitä kaikesta, mitä ihminen minulle tulkin välityksellä kertoo.”

Kidutetut3215

Kun Fidrit Bequiri oli päässyt turvaan Albanian puolelle, hän yritti hakeutua lääkärinhoitoon. Sitä hän ei saanut.
”Jouduimme tulemaan toimeen käsikauppalääkkeillä.”
Pian perhe teki päätöksensä: heidän olisi hakeuduttava johonkin vauraaseen ja vakaaseen maahan, jossa Bequiri saisi tarvitsemaansa hoitoa.
Uudeksi kotimaaksi valikoitui Suomi ja täällä kotipaikaksi Kajaani. Kajaanissa Bequiri sai sydänkohtauksen ja joutui pitkäksi aikaa sairaalahoitoon. Sairaalassa hänelle kirjoitettiin lähete Ouluun kidutettujen kuntoutuskeskukseen.
”En ollut koskaan kuullutkaan tästä paikasta.”
Hieman myöhemmin myös hänen vaimonsa pääsi hoitoon, ja ennen pitkää koko perhe muutti Ouluun, jotta asiointi keskuksessa helpottuisi.
Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa Bequiri käy fysioterapiassa, ryhmäterapiassa ja psykiatrin vastaanotolla. Hän on osallistunut myös perheleireille, joita keskus järjestää.
Bequiri kehuu vuolaasti saamaansa hoitoa ja apua. Hän sanoo henkilökunnan suhtautuvan häneen samalla lempeydellä, jolla vanhemmat hoivaavat vauvojaan.
”Mutta eivät nämä ihanat ihmiset pysty pyyhkimään muistojani pois. Toivon vain, että voisin vielä olla terve ja tehdä töitä kuten muutkin ihmiset.”
Kidutuksesta toipuminen on hidasta, mutta todistettavasti mahdollista. Näin asian näkee kidutettujen kuntoutuskeskuksen psykiatri Sami Karjalainen.
”Menneisyyttä ei voi tietenkään muuttaa. Mutta sitä voi muuttaa, miten ihminen muistaa menneisyytensä ja miten hän siihen suhtautuu”, hän sanoo. ”Ihmisen mieli on onneksi hyvin joustava ja toipumiskykyinen.”
Erot toipumisen vauhdissa ovat suuria. Karjalainen on havainnut työssään ainakin yhden erottelevan tekijän.
”Näyttäisi olevan niin, että traumatisoituminen on syvempää, jos ihminen on traumatisoitumisen hetkellä lamaantunut ja menettänyt täysin toimintakykynsä”, hän sanoo.
Tietysti toipumiseen vaikuttavat myös monet muut tekijät, kuten yleinen elämäntilanne sekä ihmisen perusluonne.
”Joillakin säilyy kaikesta huolimatta toivo aivan uskomattomalla tavalla. Ja jos näin on, toipuminen on usein nopeampaa ja helpompaa.”

Kidutetut0607

Stallone Pinheiro oli yhdeksänvuotias, kun kapinallisarmeija hyökkäsi hänen kotikaupunkiinsa Angolassa. Sen jälkeen Pinheiro ei ole nähnyt perhettään tai sukulaisiaaan. Hän onnistui pakenemaan muutaman ystävänsä kanssa Benguelan kaupunkiin.
Hänestä tuli katulapsi. Benguelassa kadulla asui paljon muitakin kotinsa ja perheensä menettäneitä, tai täsmällisemmin sanottuna he asuivat rannalla.
Öisin Pinheiro ei saanut nukutuksi, sillä hänen piti olla varuillaan poliisien vuoksi. Poliisit tulivat harva se yö vaatimaan katulapsilta suojelurahaa. Jos sitä ei ollut, he hakkasivat, joskus jopa tarttuivat aseisiin.
”Poliisi iski minua veitsellä kerran käsivarteen ja kerran vatsaan. Poliisit myös ampuivat minua kaksi kertaa. Onneksi luodit eivät haavoittaneet pahasti.”
Pinheiron ystävälle kävi huonommin: hänet poliisi ampui kuoliaaksi lähietäisyydeltä Pinheiron seistessä vieressä.
Toinen ystävä kävi kerran tekemässä poliiseista rikosilmoituksen. Pari päivää myöhemmin hän katosi.
Yhtenä päivänä katulasten rannalle parkkeerasi eurooppalaisten turistien laiva. Yöllä Pinheiro näki yhden turistin poistuvan rantakapakasta umpihumalassa. Mies astui laivaan ja horjahti sitten mereen. Hän ei pysynyt pinnalla. Pinheiro ui auttamaan miestä, raahasi tämän rannalle ja ryhtyi elvyttämään tätä.
”Suusta tuli valtavasti vettä”, Pinheiro kertoo. ”Miehen ystävät tulivat baarista ja näkivät meidät. He luulivat, että olen ryöstämässä sitä miestä, joten jouduin pakenemaan paikalta.”
Seuraavana päivänä Pinheiro kuuli, että mereen pudonnut mies oli kuljeskellut kaupungilla kyselemässä, kuka hänet oli mahtanut pelastaa. Pinheiro etsi miehen käsiinsä. Kävi ilmi, että mies oli portugalilainen, joten heillä oli yhteinen kieli. Miehet ystävystyivät, ja Pinheiro kertoi elämäntarinansa. Mies ehdotti, että hän voisi salakuljettaa Pinheiron Eurooppaan hytissään.
”Ensin en ollut varma. Mutta sitten ajattelin tilannettani. Olin asunut kuusi vuotta kadulla, eikä minulla ollut mitään tulevaisuutta Angolassa.”
Laivamatka kesti kauan. Pinheiro piileskeli koko sen ajan pienessä hytissä. Viimein tultiin Espanjaan. Sieltä matka jatkui junalla kohti tuntematonta määränpäätä, joka loppujen lopuksi paljastui Turuksi. Turun satamassa portugalilainen mies neuvoi Pinheiroa ilmoittautumaan poliisille ja häipyi.
”En ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään.”
Pinheiro vietti ensin kymmenen päivää vastaanottokeskuksessa Turussa. Sieltä hänet siirrettiin Pudasjärvelle, josta tuli koti vuosiksi.
Nyt hän on 23-vuotias, puhuu hyvää suomea ja opiskelee toista vuotta konetekniikkaa Oulun ammattikorkeakoulussa.
”Ihan hyvin olen pärjännyt.”
Silti hän näkee yhä säännöllisesti painajaisia yhteenotoista poliisien kanssa ja säpsähtää aina nähdessään poliisin univormun.
”Joudun jonkinlaiseen paniikkiin, vaikka tiedän hyvin, miten Suomen poliisi kohtelee kansalaisia.”
Opintoihinkin on välillä hankala keskittyä.
”Aluksi minun oli hyvin vaikeaa istua luokkahuoneessa. Kun olin lapsi, meidän koulua pommitettiin kesken koulupäivän. Se palasi aina mieleen.”
Kidutettujen kuntoutuskeskukseen Pinheiro löysi ystävänsä vinkistä. Ennen tänne tuloaan hän ei ollut kertonut juuri kenellekään menneisyydestään.
Nyt hän käy keskuksessa kaksi kertaa kuussa. Aluksi käyntejä oli tiheämmin.
”Vasta vuoden päästä rupesin huomaamaan tulokset.”

Kidutettujen kuntoutus alkoi Suomessa vuonna 1993 Helsingin Diakonissalaitoksella. Siellä on vuosien kuluessa kehitetty kidutuksen diagnosointi- ja hoitomenetelmiä. Helsingin Diakonissalaitos on myös asiakasmääriltään suurin kidutettujen hoitoyksikkö Suomessa. Oulussa yritetään huolehtia koko Pohjois-Suomen avuntarvitsijoista. Lisäksi kidutettuja kuntoutetaan maahanmuuttajien psykiatrian poliklinikalla Tampereella.
Helsingin Diakonissalaitos antaa jatkuvasti koulutusta terveydenhoidon ammattilaisille, jotta nämä tunnistaisivat kidutuksen uhrit entistä paremmin. Nykyisellään moni apua tarvitseva jää huomaamatta.
”Ammattilaisilta puuttuu usein rohkeutta kysyä asioista suoraan”, kuntoutus- ja kehityskoordinaattori Niina Jorma sanoo.
Oulun Diakonissalaitoksen kidutettujen kuntoutuskeskus rahoittaa toimintansa RAY:n avustuksilla. Valtio ei rahoita sitä lainkaan, vaikka Suomen ratifioima YK:n kidutuksenvastainen sopimus edellyttää valtioita varmistamaan, että kidutetut saavat hoitoa ja kuntoutusta.
”Mielestäni rahoitus kuuluisi Suomen valtiolle”, Niina Jorma sanoo. ”Tarvitaan vakaa ja pidempiaikainen ratkaisu. Nyt me haemme rahoitusta toiminnallemme joka vuosi uudestaan. Helsingissä tilanne on ollut sama 20 vuotta.”
Arviolta 30–60 prosenttia Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista on kidutuksen uhreja tai saanut muulla tavoin kidutustraumaan verrattavan trauman.
Viime kuukausina Suomeen on saapunut enemmän turvapaikanhakijoita kuin koskaan aiemmin, ja heistä suuri osa on jäänyt Pohjois-Suomeen. Turvapaikanhakijoiden aalto ei ole toistaiseksi näkynyt Oulun Diakonissalaitoksen kidutettujen kuntoutuskeskukseen lähetteen saaneiden määrässä, mutta lienee vain ajan kysymys, milloin se näkyy.
”Kohta varmaan rysähtää”, Jorma sanoo. ”Viimeistään nyt valtiolla olisi h-hetki miettiä näitä asioita. Se on kaikkien etu.”

Teksti > Ilkka Karisto
Kuvat > Aki Roukala

Oliko artikkeli kiinnostava? Lataa uusin Viesti-lehti pdf-tiedostona tästä.

Väitös: masentunut kokee kivun voimakkaampana

Kidutetut0656

Psykiatrian erikoislääkäri Peter Knaster on työskennellyt viisi vuotta Helsingin Diakonissalaitoksen Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa. Viime syyskuussa hän väitteli Helsingin yliopistossa kroonisen kivun ja psyykkisten oireiden ja häiriöiden yhteyksistä.
”Tutkimuksessani ilmeni, että ne potilaat, joilla on vakavaa masennusta tai ahdistuneisuushäiriöitä, kokevat kivun voimakkaampana kuin muut”, Knaster sanoo työhuoneessaan kidutettujen kuntoutuskeskuksessa.
Hän havaitsi tutkimuksessaan myös, että kroonisen kivun ja psyykkisten oireiden raja voi olla häilyvä.
”On hyvin vaikea määritellä, mikä on masennusta ja mikä kipua.”
Knasterin tutkimuksen mukaan ihmisen persoonallisuuskin voi vaikuttaa siihen, miten voimakkaaksi hän kivun kokee.
Knasterin väitöstutkimuksen aineistona oli sata Meilahden kipuklinikan potilasta, jotka olivat kärsineet kroonisesta kivusta yli vuoden, jotkut jopa parikymmentä vuotta. Kroonisella kivulla tarkoitetaan sellaista kipua, jossa kivun alkuperäinen syy ei ole enää merkittävin kipua aiheuttava tekijä, vaan ongelma on siirtynyt kehon kivunsäätelyjärjestelmään.
Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa Knaster kohtaa jatkuvasti kroonisia kipupotilaita.
”Meidän potilaillamme on usein hyvin laaja-alaista kipua. Sitä voi olla koko kehossa, ja on usein vaikea osoittaa, onko siihen jokin elimellinen syy”, hän sanoo.
Käytänössä kaikilla Kidutettujen kuntoutuskeskuksen potilailla on myös mielialaoireita.
”Varmaan 99 prosentilla diagnoosi on traumaperäinen stressireaktio.”
Knasterin mukaan Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa kroonisen kivun ja psyykkisten oireiden yhteys on ymmärretty jo kauan eikä hoitomenetelmiä ole tarpeen muuttaa hänen väitöstutkimuksensa tulosten perusteella.
”Tutkimus pikemminkin tukee asioita, jotka näemme täällä päivittäin.”
Kaikki terveydenhuollon ammattilaiset eivät kuitenkaan osaa hoitaa kroonista kipua. Sitä kun ei voi vain poistaa kipulääkkeillä.
”Seurauksena on usein Buranan liikakäyttöä ja siitä aiheutuvia ongelmia”, Knaster sanoo. Hänen mielestään kroonisille kipupotilaiden kohdalla pitäisi hyväksyä se, että kipua ei useinkaan saada kokonaan pois – päämääräksi tulisi ottaa potilaan toimintakyvyn parantaminen. Lisäksi pitäisi löytää sopiva lääkitys, joka ei aiheuta sivuoireita, ja selvittää, minkälaista muuta hoitoa potilas tarvitsee.
”On tärkeää, että kivun hoidossa on mukana psykologeja ja psykiatreja.”
Knaster kuitenkin varoittaa psykologisoimasta kipua liiaksi, kun kyse on kidutettujen ihmisten kokemuksista.
”Helposti ajatellaan heti, että kidutetun ihmisen kipu on varmasti psyykkistä. Mutta usein heillä on myös fyysisiä vammoja, jotka on huonosti tutkittu ja arvioitu ja jotka vaativat hoitoa.”

Ilkka Karisto