Maailman katolle

Suomen vapaakirkko sai yli sata vuotta sitten idean lähteä Tiibetiin käännyttämään ihmisiä. Sinne asti suomalaiset eivät koskaan päässeet, mutta Himalajan etelärinteille perustettiin lastenkoti, koulu ja jopa teollinen kankaankudontalaitos. Kaikki ei sujunut ilman riitelyä. Moni lähetystyöntekijä myös uupui, sairastui tai kuoli.

Ghoomin lähetystalo. Kuva 1890-luvulta.

Viime kesäkuussa Helsingin Sanomissa julkaistiin vaatimaton pikku-uutinen, jossa kerrottiin Suomen Vapaakirkon lahjoittaneen Aasian ja Afrikan maista keräämänsä etnografisen esinekokoelmansa Kulttuurien museolle. Uutisen mukaan ”valtaosa vanhimmasta esineistöstä on peräisin Himalajan etelärinteiltä, jonne Skandinaavinen Allianssilähetys perusti ensimmäiset lähetysasemansa 1800-luvun lopulla”. Uutinen herätti monia kysymyksiä. Miksi ihmeessä Suomesta on 1800-luvulla matkustettu tekemään käännytystyötä juuri Himalajan rinteille, yhteen maailman syrjäisimmistä ja vaikeakulkuisimmista kolkista? Ketkä sinne ovat lähteneet ja minkälaisista syistä? Ja miten lähetysasemalle ja sen väelle Himalajalla oikein kävi?

Ensimmäisenä liikkeelle lähtivät ruotsalaiset, ja määränpäästä päätettiin hieman hätiköiden. Yksi vapaakirkollisen liikkeen varhaisista voimahahmoista, amerikanruotsalainen evankelista Fredrik Franson ja hänen uskontoverinsa John F. Fredericksson olivat kerran yhdessä rukoillessaan tulleet siihen käsitykseen, että he olivat saaneet Jumalalta kehotuksen lähteä Tiibetiin.

Sinne ei niin vain päässyt. Dalai Laman hallitsema, syvästi buddhalainen Tiibet oli 1800-luvun lopulla täysin muusta maailmasta eristäytynyt alue, eikä sinne päästetty lainkaan ulkomaalaisia. Tätä Franson, Frederickson ja heidän kahdeksan matkakumppaniaan eivät ilmeisesti tienneet, kun he lähtivät matkaan vuonna 1892. Huhtikuussa ryhmä saapui Intian Himalajalle, Darjeelingin kaupunkiin, joka oli Intiassa asuvien eurooppalaisten suosima lomakohde. Darjeelingissa he törmäsivät muihin lähetystyöntekijöihin, jotka kaikki odottivat pääsyä Tiibetiin. Tulokkaille annettiin ymmärtää, että heitä ei kaivattu kaupungissa. Niinpä ruotsalaiset perustivat leirinsä pieneen ja köyhään Ghoomin vuoristokylään, joka sijaitsi tunnin kävelymatkan päässä Darjeelingista. Ghoom oli rakentunut buddhalaisen luostarin ympärille, ja sen asukkaista suuri osa oli tiibetiläisiä. Tulijat ryhtyivät opiskelemaan ahkerasti tiibetin kieltä.

Ghoomin ilmasto oli hyvin raaka. Siellä satoi lähes aina, ja talot homehtuivat ja lahosivat. Vuonna 1894 lähetystyöntekijät päättivät hajaantua pienempiin ryhmiin ja etsiä uusia asemapaikkoja. Kaksi ruotsalaista naista lähti Tiibetin vastaisella rajalla sijainneeseen Sikkimin pieneen kuningaskuntaan ja asettui Lachungin vuoristokylään elelemään paikallisten kanssa. Kaksi miestä matkusti Länsi-Himalajalle etsimään sopivaa tukikohtaa. Sellainen löytyi lopulta islaminuskoisesta Baltistanista, läheltä nykyistä Intian ja Afganistanin rajaa.

Kolmas ryhmä otti päämääräkseen Bhutanin kuningaskunnan, mutta he eivät päässeet sinne asti; lähetystyöntekijät asettuivat rajan toiselle puolelle, Baksaduarin kaupunkiin, jossa oli brittien sotilastukikohta ja suuri basaari. Neljäs ryhmä jäi sumuiseen ja sateiseen Ghoomiin. Uusia alueita valittaessa haluttiin kunnioittaa Fredrik Fransonin ja John F. Frederickssonin alkuperäistä näkyä: lähetystyötä tehtäisiin vain tiibetinsukuisten kansojen parissa, kun kerran tie itse Tiibetiin oli toistaiseksi suljettu.

anna-fredrickson_sigrid-gamberg-1895
Anna Fredericksson ja Sigrid Gahmberg.

Ensimmäinen suomalainen lähetystyöntekijä, Sigrid Gahmberg, lähti Himalajalle elokuussa 1895. Hän oli 30-vuotias pienikokoinen nainen, joka oli kierrellyt ympäri Suomea vapaakirkollisen liikkeen evankelistana. Muutamaa vuotta aiemmin hän oli hakenut lähetystyöhön Kiinaan, mutta hänen hakemuksensa oli hylätty – syynä olivat vapaakirkollisen liikkeen sisäiset oppiriidat. Liikkeen vanhempi polvi vierasti nuorten keskuudessa jalansijaa saanutta niin kutsuttua pyhitysssuuntausta, jossa vaadittiin koko elämän omistamista Jumalalle. Himalajalle Gahmberg lähti ruotsalaisen Susanna Hansenin pyynnöstä. Naiset olivat tutustuneet toisiinsa Ruotsissa järjestetyllä evankelistakurssilla, ja sittemmin Hansen oli asettunut Baksaduarin lähetysasemalle Bhutanin rajan tuntumaan.

Sinne Gahmberg nyt suuntasi. Kun hän pitkän merimatkan jälkeen astui laivasta Sri Lankan pääkaupungissa Colombossa, hän kuuli suru-uutisen. Susanna Hansen oli yllättäen kuollut. Testamentissaan Hansen pyysi, että Gahmberg huolehtisi hänen 11-vuo-
tiaasta tyttärestään Alfhildista. Gahmberg matkusti Ghoomiin ja kohtasi siellä äitinsä menettäneen Alf­hildin. Pian he lähtivät yhdessä kohti Baksaduaria. Seurueeseen kuului myös Anna Fredericksson, lähetystyön johtajan John F. Frederickssonin tytär. Matka kesti viisi päivää. Ensin kuljettiin junalla, sitten härkävankkureilla ja lopuksi jalan ylös jyrkkää vuorenseinämää pitkin.

Hämärässä lähenimme kylää, jonka kummulla lähetystalo on. Miltä minusta silloin tuntui, en voi nyt sanoa, mutta minä tiedän, että Jeesus luki ajatukseni, ja hän antoi minulle siunauksen, rauhan ja riemun. Kun tavaramme oli kannettu sisälle, menimme Susanna Hansenin haudalle, joka oli vain muutamia askelia huoneuksestamme. Meillä oli kallis hetki haudalla, mikä kätki rakastetun sisaremme tomun. Pikku Alfhild näki silloin vasta ensi kerran äitinsä haudan, Gahmberg kirjoitti kirjeessään, joka julkaistiin Suomen Vapaakirkon julkaisemassa Suomen Viikkolehdessä.

Klaara Hertz ja Elvi Kronqvist.

Lähetystyö aloitettiin heti. Ensimmäisinä viikkoina naiset jakoivat kyläläisille tiibetiksi käännettyjä lentolehtisiä ja yrittivät keskustella uskonasioista. Pidempään seudulla asunut miespuolinen evankelista Lebsong toimi tulkkina. Työ ei kantanut hedelmää. Nopeasti kävi ilmi, että seudulla oli vain muutama lukutaitoinen ihminen, eivätkä hekään ymmärtäneet juuri lainkaan tiibetin kieltä. Niinpä lähetystyöntekijät ryhtyivät kääntämään evankeliumeita bhutanin kielelle. He myös  päättivät perustaa kylään koulun, jossa paikalliset opetettaisiin lukemaan. Sigrid Gahmbergilla oli mielessään sopiva opettajakin, 32-vuotias Klaara Hertz, joka oli opettanut turkulaisessa tyttökoulussa ennen kokopäiväiseksi evankelistaksi jättäytymistään.

Suomessa Hertz oli erikoistunut saarnaamaan ”pimeillä paikkakunnilla”, eli alueilla, joilla liikkeen saarnaajat eivät olleet ennen toimineet. Hän edusti vapaakirkollisuudessa pyhityssuuntausta eli äärimmäisen fundamentalistista uskontulkintaa. Hertz saapui Darjeelingiin elokuussa 1896. Hän ei kuitenkaan suostunut matkustamaan Gahmbergin luokse Bhutanin rajalle. Hän vetosi siihen, että Jumala oli ilmoittanut hänelle nimenomaan Tiibetiin menemisestä, ei mitään Baksaduarista. Hertz jäi Darjeelingiin ja käytti aikansa kielten opiskeluun. Moni lähetystyöntekijä ihmetteli Hertzin asennetta. Olivathan kaikki muutkin tulleet Himalajalle toiveenaan päästä Tiibetiin, mutta kun sinne ei päästy, oli katsottu viisaaksi aloittaa lähetystyö  tiibetinsukuisten kansojen keskuudessa. Se ei Hertzille sopinut. Hän halusi odottaa Tiibetin rajan avaamista ja vetosi Jumalan ilmoitukseen. Pattitilannetta yritettiin ratkaista syksyllä 1897 Ghoomissa, jossa järjestettiin Skandinaavisen Allianssilähetyksen työntekijöiden ensimmäinen vuosikonferenssi. Paikalle saapui väkeä kaikilta siihen mennessä perustetuilta neljältä lähetysasemalta. Länsi-Himalajan Baltistanista matka Ghoomiin kesti kaksi viikkoa. Klaara Hertz ei taipunut. Viikon kestäneen konferenssin päättyttyä hän jäi Ghoomiin. Kauempaa tulleet lähetystyöntekijät aloittivat vaivalloisen kotimatkansa.

Suomessa uudet lähtijät odottivat vuoroaan innokkaina. Syksyllä 1898 Helsingissä perustettiin Suomen Allianssilähetys, joka oli aiemmin perustetun Skandinaavisen Allianssilähetyksen osasto. Suomen Allianssilähetyksen tärkein tehtävä oli kerätä varoja lähetystyöhön ja siinä se onnistuikin hyvin. (Ensimmäiset Himalajalle lähteneet suomalaiset olivat matkustaneet sinne yksityishenkilöinä ja keränneet matkakassansa itse.)

Huomattavan suuri osa lähtijöistä oli naisia. Monet heistä olivat kiertäneet jo vuosikausia ympäri Suomea saarnaamassa ja herättäneet ihmetystä ja myös vastustusta: naispuolisia saarnaajia ei siihen aikaan paljon ollut.

Vapaakirkossa naisten rooli oli muutenkin vahva. Suomessa naiset olivat perustaneet lastenkoteja orvoille ja turvakoteja prostituoiduille. Suurin osa naisevankelistoista oli kasvanut yläluokkaisissa perheissä ja huomattavan monet heistä olivat koulutukseltaan kansakoulunopettajia.

Klaara Hertzin ystävä ja vanha saarnaajakollega Anna Massinen lähti matkaan joulukuussa 1898. Hänen kanssaan samaan kyytiin lähtivät lappeenrantalainen ompelijatar Hilja Heiskanen sekä pyhityssuuntauksen ydinhahmoihin kuulunut Kaarlo Waismaa ja hänen vaimonsa Hanna. Reitti vei ensin junalla Venäjän läpi Odessaan ja sieltä laivalla Konstantinopoliin. Matkalaiset ostivat liput halvimpaan mahdolliseen luokkaan, koska pyhityssuuntauksen periaatteisiin kuului vaatimattomuus. Konstantinopolin-laivassa halvin lippu oikeutti matkustamaan tavararuumassa.

Tulimme alas syvään pimeään hautaan pitkiä portaita myöten. Täällähän on toisiakin ihmisiä! Monta kymmentä ryssää oli ehtinyt tänne ennen meitä ja laittanut makuusijansa joka paikkaan ruuman pohjalle. (– –) Hilja, Hanna ja Kaarlo käärivät itsensä vaippaan ja koettivat maata lattialla. Juuri kun Hilja oli nukkumaisillaan juoksi suuri rotta hänen kasvojensa yli. – Minä istuin valveilla koko yön, kuvasi Anna Massinen matkaa kirjeessään ystävälleen Elli Hertzille.

Konstantinopolista suomalaiset matkustivat maitse Port Saidin satamaan ja sieltä laivalla Sri Lankan kautta Kalkuttaan. Laivamatkalla he järjestivät muille matkustajille hengellisiä kokouksia.

Kalkutassa nelikko erosi toisistaan. Anna Massinen ja Waismaat lähtivät kohti Ghoomia. Perillä heitä odotti keskenään pahasti riitaantunut yhteisö. Tiibetiin pääsyä jääräpäisesti odottaneen Klaara Hertzin ja lähetystyön esimiehen John F. Frederickssonin välit olivat menneet poikki. Tiukan linjan pyhityssuuntauksen edustajana Hertz kyseenalaisti Frederickssonin kristillisyyden. Anna Massinen asettui Hertzin puolelle ja kieltäytyi allekirjoittamasta paperia, jossa tunnustettiin Frederickssonin esimiesasema.

Lokakuussa 1899 lähetystyöntekiijät kokoontuivat jälleen konferenssiin etsimään ratkaisua pitkään jatkuneeseen riitaan. Hertziä ja Massista vaadittiin erotettaviksi koko lähetysjärjestöstä. Heille annettiin vielä yksi mahdollisuus: naisten piti suostua lähtemään lähetystyöhön islamilaiseen Baltistaniin, kauas Tiibetin rajoilta.

Hertz ja Massinen kieltätyivät, ja niinpä heidät erotettiin Skandinaavisesta Allianssilähetyksestä. Samana syksynä tapahtui jotain yllättävää. Hertz ja Massinen lähtivät omin päin Tiibetiin – vastoin kaikkia sääntöjä. Matka kesti kaksi kuukautta ja oli päättyä katastrofiin. Ruokavarastot loppuivat jo kymmenen päivämatkan päässä rajasta. Kantajat kieltäytyivät jatkamasta matkaa: edessä olisi odottanut paleltuminen tai nälkäkuolema.

Hertz ja Massinen eivät suostuneet luovuttamaan. He palasivat hankkimaan lisää elintarvikkeita ja etsimään itselleen uusia kantajia. Uudetkin kantajat pitivät naisten suunnitelmaa toivottomana. Lopulta Nepalin viranomaiset palauttivat naiset Intian puolelle.

 

Anna Massisen kanssa Suomesta Intiaan matkustanut ompelijatar Hilja Heiskanen ei osallistunut uskonriitoihin, vaan keskitti tarmonsa käytännön auttamistyöhön. Kalkutan satamasta Heiskanen lähti suoraan kohti Baksaduaria, jossa Sigrid Gahmberg yhä odotti itselleen työparia. Kun Heiskanen odotti härkä- tai elefanttikyytiä tasangon yli Himalajan juurelle, hän näki ensimmäiset bhutanilaiset ihmiset.

Olen nähnyt bhutanilaisia täällä myymässä nahkoja – ja ajatella! Ovat aivan kuin Suomen ukkoja, Heiskanen kirjoitti Suomeen.

Heiskanen ja Gahmberg eivät ehtineet työskennellä yhdessä kuin vuoden. Vuonna 1900 Gahmberg siirtyi kesähelteiden ajaksi Ghoomiin, ja paremmin kuumuutta sietänyt Heiskanen jäi yksin Baksaduariin. Muutaman viikon kuluttua Heiskaselle toimitettiin kiireellinen sähkösanoma. Gahmberg oli sairastunut malariaan ja teki kuolemaa. Heiskanen ehti Ghoomiin hyvästelemään Gahmbergin ja osallistui sitten tämän hautajaisiin.

Kaarlo Waismaa, Anna Massinen, Hilja Heiskanen ja Hanna Waismaa pietarilaisessa valokuvaamossa.

Muutaman kuukauden päästä hän sai uuden sähkösanoman. Länsi-Intiassa, Gujaratin alueella, oli puhjennut nälänhätä, ja lähetystyön esimies John F. Frederickson pyysi Heiskasta avukseen Ahmedabadin kaupunkiin. Fredericksson oli kerännyt nälänhädän uhreille rahaa sekä Yhdysvalloissa että Pohjoismaissa ja halusi henkilökohtaisesti valvoa, että rahat menisivät niitä eniten tarvitseville. Perillä hän ymmärsi, että pelkkä raha ei riittänyt – tarvittiin myös työvoimaa.

Heiskanen lähti samantien matkaan. Ahmedabadista hän raportoi Suomen Viikkolehdelle:

Sydäntä särkevää oli hoitaa näitä pieniä raukkoja, jotka olivat kärsineet niin paljon. Kaikki olivat he poimitut kadulta mikä minkinlaisesta paikasta. Pieni poikanen löydettiin kadunlakaisijan rikkakorista, joka oli aiottu poisheitettäväksi. Pitkäksi kävisi luetella jokaisen historiaa, joka pääpiirteissään aina oli sama – vanhemmat kuolleet – jäänyt yksin – eikä mitään syötävää. Päivittäin saimme uusia, toiset menivät pois ja muutamat taas kuolivat.

Raskas auttamistyö Ahmedabadissa kävi John F. Fredericksonin voimille. Syyskuussa hän sai vakavan mahataudin ja kuoli. Heiskanen ja muut Ahmedabadiin hälytetyt lähetystyöntekijät päättivät palata Himalajalle. Mutta he eivät lähteneet yksin. Mukaansa he ottivat 28 orpolasta. Yksi lapsista kuoli matkalle ja kolme pian sen jälkeen kun seurue oli päässyt Himalajalle, Cooch Beharin lähetysasemalle.

1913. Varpuspesä, Hilja Heiskanen keskellä.

Heiskanen perusti orpoja varten lastenkodin, jota alettiin kutsumaan ”Varpuspesäksi”. Ensimmäisinä vuosina lastenkodilla ei ollut pysyviä tiloja: lapset siirtyivät Heiskasen perässä lähetysasemalta toiselle. Vuonna 1903 Heiskanen asettui asumaan Ghoomin lähetystaloon ja lastenkotikin sai pysyvät tilat sieltä. Lastenkotiin otettiin orpoja myös lähiseudulta.

Heiskasen tavoitteena oli kasvattaa orpolapsista hartaita kristittyjä, jotka aikuisina ryhtyisivät levittämään Jumalan sanaa. Ensin heidät piti vain opettaa lukemaan, ja sitä tarkoitusta varten Heiskanen perusti lastenkodin yhteyteen koulun. Siitä tuli nopeasti arvostettu oppilaitos, jonne tuli oppilaita kauempaakin. Koulussa opetettiin englantia ja se oli Ghoomin alueen ainoa koulu, jossa oli luokkia myös tytöille.

Täällä on useita miehiä, jotka ovat saaneet koulusivistystä, heidän vaimoinsa pääsivistys, jonka ovat saaneet eurooppalaisilta on polttaa paperosseja, juoda ja pelata kortteja. (…) Pojille hankitaan tietoa ja sivistystä, vaan tytöistä ei välitetä, joten he vajoavat välinpitämättömyyteen, eivätkä välitä uskonnosta eivätkä mistään, Heiskanen kirjoitti Hemvännen-lehdessä vuonna 1904.

Seuraavalla vuosikymmenellä koulusta ryhdyttiin määrätietoisesti tekemään englantilaista keskikoulua – se mahdollisti myös valtion avustukset. Jotkut koulun oppilaat lähtivät vartuttuaan Skotlantiin asti opiskelemaan ja palasivat sitten opettajiksi Ghoomiin. Keväällä 1914 koulun perustaja Hilja Heiskanenkin matkusti takaisin Eurooppaan – mutta vastoin tahtoaan. Hänet oli erotettu. Lastenkodin ja koulun perustaminen oli herättänyt heti alusta alkaen arvostelua. Osa vapaakirkon ihmisistä katsoi, että hyväntekeväisyys Intiassa ei kuulunut lainkaan lähetystyön tehtäviin. Toisten mielestä koulun johtajana ei voinut olla nainen. Heiskasen arvostelijat saivat lisää vettä myllyynsä, kun kävi ilmi, että lastenkodin talous oli retuperällä. Kirjanpitoa ei ollut tehty, ja kun asioita selvitettiin, huomattiin, että Heiskasella olivat menneet omat rahat ja lastenkodin rahat sekaisin. Heiskanen ei kuitenkaan ollut anastanut rahaa itselleen, päinvastoin: hän oli käyttänyt omia varojaan lastenkodin menoihin ja ottanut myös lainaa rahoittaakseen menoja – tätä ei katsottu hyvällä, koska velaksi eläminen rikkoi uskonlähetyksen periaatteita. Taloudellisten epäselvyyksien vuoksi Heiskanen erotettiin ja häntä kehotettiin poistumaan kentältä mahdollisimman pian.

Sonja, Eli ja Helvi Ollila.

Lastenkodin uusiksi johtajiksi tulivat Suomesta Sonja ja Eli Ollila. Sonja Ollila oli 30-vuotias oululainen konttoristi, ja hänen kolme vuotta nuorempi miehensä oli toiminut saarnaajana Tampereen seudulla. Olliloiden saapuessa Ghoomiin Hilja Heiskanen oli vielä siellä, mutta kieltäytyi perehdyttämästä seuraajiaan työhön millään tavalla.

Olliloiden työ ei alkanut hyvin. Pariskunta ei osannut paikallisia kieliä ja koki tehtävänsä mahdottomaksi. Osa lastenkodin asukkaista oli jo varttuneita aikamiehiä, eivätkä he tuntuneet ymmärtävän kristinuskosta edes alkeita. Lähetystalokin oli lahoamispisteessä: katto vuoti niin pahasti, että sateella suojaa piti hakea pöytien alta.

Eli Ollila masentui. Hän kirjoitti lokakuussa 1914 Vapaan Lähetyksen sihteerille, että ”hän ei mistään hinnasta jää kentälle”.

Euroopassa oli alkanut maailmansota. Sen vuoksi kotimaasta ei enää saatu rahalähetyksiä entiseen tahtiin: kansainvälinen rahaliikenne takkuili, eikä ihmisillä ylipäänsä ollut enää varaa auttaa. Ollilat yrittivät paikata taloutta perustamalla täysihoitolan, jonne Intiassa työskentelevät eurooppalaiset lähetystyöntekijät tulivat lepäilemään kuumien kesäkuukausien ajaksi. Lisää velkaakin otettiin.

Mikään ei auttanut. Vuonna 1920 tehtiin päätös lastenkodin lakkauttamisesta. Viimeiset kahdeksan lasta sijoitettiin paikallisiin kristittyihin perheisiin. Yhden lapsista otti kasvatikseen lastenkodin perustaja Hilja Heiskanen, joka oli palannut itsekseen Himalajalle ja teki työtä ruotsalaisen lähetysjärjestön palveluksessa.

1920-luvulla Himalajan suomalaiset keksivät uuden keinon rahoittaa lähetystyötä: Ghoomiin perustettiin teollinen kankaankudontalaitos. Se tarjosi työtä paikallisille naisille, ja työpäivän aikana oli kätevää harjoittaa käännytystyötä.

Suomalaiset myös uskoivat, että kun kutojanaisille maksettiin pientä palkkaa, heidän olisii helpompi irrottautua perinteisestä kyläyhteisöstään ja kääntyä kristinuskoon.

Erityisen aktiivinen kutomon pyörittämisessä oli vuonna 1924 lähetysasemalle saapunut 44-vuotias hämeenlinnalainen opettaja Hanna Juureva. Hän toi mukanaan Suomesta uudet kangaspuut ja pani töpinäksi.

Hanna kutoa kalskuttaa ja oppii tiibetiä kuin mikäkin nero, kirjoitti Eli Ollila Suomen Viikkolehdelle lähettämässään kirjeessä vuonna 1924.

Seuraavan vuoden lopussa kutomo työllisti jo kuusi naista. Jokainen työpäivä aloitettiin Raamatun lukemisella ja rukouksella. Kutomossa valmistettiin verhoja, liinoja ja mattoja, joita sitten myytiin Darjeelingissa lomaileville eurooppalaisille.

Markkinointia hoiti Varpuspesän kasvatti Jonathan, joka osoittauti työssään päteväksi. Suomen Viikkolehden mukaan eräs rouva oli kertonut ”Jonathanin saavan ostamaan silloinkin kun asiakkaalla ei ollut vähäisimpiäkään aikeita”.

Kutomosta saatuja rahoja käytettiin lähetysaseman koulun ylläpitoon. Koulu oli ehditty jo kertaalleen lakkauttaa vuonna 1924. Yhtenä syynä oli se, että koulutyöstä vastannut Sonja Ollilla ei pitänyt paikallisten lasten kouluttamista tarpeellisena. Hänen mielestään koulutetuilla lapsilla ei ollut ”sellaista rakkautta sieluihin kuin vähemmän koulutetuilla oli”.

Suomalaisia ärsytti myös se, että valtionapua nauttineessa englantilaisessa keskikoulussa johtokunnan enemmistö oli “pakanoita”, kuten myös koulutarkastajat – opetus ei ollut suomalaisten mielestä kyllin kristillistä.

Englantilaisen keskikoulun tilalle perustettiin alempaa koulutusta tarjoava koulu, jonka opetussuunnitelmasta lähetystyöntekijät saivat päättää itse.

Eli ja Sonja Ollila olivat suunnitelleet Suomeen palaamista siitä asti, kun he saapuivat Himalajalle vuonna 1914. Paluu siirtyi ja siirtyi. Ensimmäisen maailmansodan ajaksi Ollilat olivat jääneet mottiin Ghoomiin.

Toisessa maailmansodassa heille kävi samoin. Suomi oli virallisesti sodassa Britannian kanssa, ja sen vuoksi suomalaisten oikeuksia rajoitettiin myös In-
tiassa, joka oli Britannian siirtomaa. Eli Ollila määrättiin kotiarestiin.

Karumpi kohtalo oli Arnold Hyttisellä ja Arthur Pylkkäsellä, jotka olivat tulleet Himalajalle juuri ennen sodan puhkeamista. Joulukuussa 1942 heidät vangittiin ja kuljetettiin Dehra Dunin vankileirille lähelle nykyistä Pakistania.

Leirillä oli 2 500 vankia, enimmäkseen saksalaisia ja italialaisia. Olosuhteet olivat kurjat. Pientä lohtua toi työ: Hyttinen työskenteli leirin kirjastossa ja kaupassa, Pylkkänen apteekissa.

Miesten mieliä painoi se, että he eivät saaneet mitään tietoja Suomessa asuvien sukulaistensa kohtalosta eivätkä voineet raportoida omista kuulumisistaan. Kirjeet eivät kulkeneet. Vasta sodan loppupuolella he saivat oikeuden lähettää Punaisen Ristin kautta kerran kuussa lyhyen tiedotteen Suomeen. Siinä sai olla korkeintaan 25 sanaa.

Kun maailmansota päättyi, Hyttinen ja Pylkkänen vapautettiin. Vankeuden näännyttämät miehet halusivat lähteä heti Suomeen toipumislomalle, mutta se ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Britannian vihollismaiden kansalaisille oli määrätty viiden vuoden maahantulokielto Intiaan. Hyttiselle ja Pylkkäselle kerrottiin, että jos lähtisivät Suomeen, heidän ei annettaisi palata Intiaan. Miehet alistuivat kohtaloonsa ja palasivat Himalajalle jatkamaan lähetystyötä.

Ollilan pariskunta sen sijaan matkusti vihdoin Suomeen. He saapuivat Turkuun kesäkuussa 1946. Satamassa heitä vastassa oli Helvi-tytär, joka oli jäänyt aikoinaan Suomeen koulunkäyntinsä vuoksi. Nyt Helvi oli jo aikuinen nainen ja ehtinyt perustaa perheenkin.

Eli Ollila oli vanha ja sairas mies: hän oli sairastunut Himalajalla reumatismiin, ja Ghoomin kostea ilmasto oli pahentanut taudin oireita. Suomeen palattuaan hän jaksoi vielä opettaa yhden syksyn Vapaakirkon lähetysopistossa, mutta seuraavana keväänä hän kuoli.

Toisen maailmansodan jälkeen lähetystyön luonne muuttui. Suomesta ei enää lähetetty entiseen tahtiin uusia ihmisiä kentälle. Tavoitteeksi tuli, että paikalliset ihmiset ottaisivat Jumalan sanan levittämisen omiin käsiinsä, mikä oli lähetystyössä siihen aikaan yleinen suuntaus.

Himalajan Vapaakirkko perustettiin vuonna 1960. Sitä ryhtyi johtamaan Baksaduarissa pastorina toiminut Norbu Dukpa. Paikallisten johtamana käännytystyö sujui paremmin kuin koskaan ennen: nuoret evankelistat kiersivät ahkerasti kylissä, ja uusia seurakuntia syntyi sinne sun tänne.

Joskus kääntyminen oli tosin vain näennäistä. Monet olivat ottaneet kasteen ja kristillisen nimen, mutta suomalaisten silmissä he elivät yhä pakanallista elämää.

On järkyttävää nähdä joku Abraham rypemässä humalaisena maantieojassa tai kuulla jonkun Iisakin joutuneen varkaudesta pidätetyksi. Maailma pitää heitä kristittyinä nimien perusteella, kirjoitti vuonna 1957 Ghoomiin saapunut Vappu Rautamäki Suomeen.

Alkuperäinen unelma Tiibetiin pääsemisestä sammui viimeistään vuonna 1959, jolloin Kiinan miehitysjoukot kukistivat verisesti Tiibetin itsenäistymiseen tähdänneen kapinallisliikkeen.

Dalai Lama pakeni salaa Intiaan ja hänen perässään tuli tuhansia tiibetiläisiä. Osa pakolaisista majoitettiin Baksaduariin, jossa suomalaisilla oli yhä lähetysasemansa.

Pakolaisleirin johtaja oli nuoruudessaan käynyt Ghoomin suomalaista koulua ja suhtautui siksi myötämielisesti evankelistoihin. Baksaduarissa asuneet Hellin Hukka-Dukpa ja hänen aviomiehensä, pastori Norbu Dukpa työskentelivät tiibetiläispakolaisten parissa peräti kymmenen vuotta. Osa tiibetiläisistä kääntyi kristityiksi, mutta ei julkisesti: se olisi ollut buddhalaisille vaarallista.

Yksi kerrallaan suomalaiset lähtivät Himalajalta.

Ghoomin kutomon voimahahmo Hanna Juureva palasi Suomeen vuonna 1960. Hän oli tuolloin jo 80-vuotias ja oli vastustellut palaamista pitkään, vaikka häntä oli siihen painostettu. Hän halusi kuolla Intiassa, vaikka pelkäsikin tulevansa elävältä haudatuksi: Intiassa vainajat haudattiin vuorokauden kuluessa kuolemasta, ja Juurevan mielestä ei ollut varmaa, olivatko kaikki todella kuolleita.

Lopulta Juureva suostui lähtemään matkaan. Mukana seurasi hänen 84-vuotias kollegansa ja ystävättärensä Edla Träskbäck, joka oli vastustanut Suomeen palaamista vielä kiivaammin. Träskbäck oli asunut Himalajan rinteillä 57 vuotta ja unohtanut suomen kielen kokonaan ja äidenkielensä ruotsinkin osittain. (Träskbäck ja Juureva puhuivat keskenään tiibetiä ja englantia.)

Merimatka kesti miltei kuukauden. Sydänvaivoista kärsinyt Hanna Juureva makasi lähes koko ajan hytissään, mutta Edla Träskbäck kiersi ahkerasti laivan kansilla ja pyrki juttusille muiden matkustajien kanssa. Hän halusi todistaa Jumalan sanaa kaikille, laivan kapteenillekin.

Hellin Hukka-Dukpa.

Viimeisenä suomalaisista lähti Hellin Hukka-Dukpa. Kiteellä vuonna 1920 syntynyt sairaanhoitaja oli tullut Himalajalle vuonna 1950. Hän oli asettunut Baksaduarin kylään ja tehnyt lähetystyön ohella paljon muutakin: hoitanut tuberkuloosipotilaita, toiminut kätilönä vaikeissa synnytyksissä, järjestänyt kylään vesijohdot ja puolustanut paikallisia asukkaita loputtomissa taisteluissa Intian byrokraatteja vastaan.

Kerran virkamiehet määräsivät kyläläisille lehmäveron, jota piti maksaa kymmenen rupiaa eläimeltä. Hukka-Dukpa lähetettiin neuvottelemaan asiasta. Hän kysyi hindu-uskoisilta virkamiehiltä, sallivatko nämä lehmien tappamisen. Virkamiehet olivat ymmällään. Hukka-Dukpa selitti, että lehmät oli tapettava, koska kyläläisillä ei ollut rahaa maksaa niistä vaadittuja veroja.

Lehmien tappaminen on hindulaisuudessa jyrkästi kielletty, ja niinpä virkamiehet peruivat koko lehmäveron.

Hukka-Dukpa oli niin arvostettu hahmo, että Baksaduarin asukkaat valitsivat hänet lopulta kyläneuvostonsa puheenjohtajaksi. Hän jatkoi lähetystyötä Baksaduarissa aina vuoteen 1987 asti. Silloin hän jäi eläkkeelle ja muutti takaisin Suomeen.

Oli tosin hilkulla, ettei Hukka-Dukpa päässyt hengestään jo paljon aiemmin, joulukuussa 1964. Silloin hän oli palaamassa Baksaduariin miehensä Norbun ja evankelista Andreasin kanssa Alipurduarin kaupungista, jossa he olivat olleet ostamassa joululahjoja orpolapsille.

Vastaan kävellyt mies hyökkäsi seurueen kimppuun ja sai kaadettua Hukka-Dukpan. Miehellä oli molemmissa käsissään puukot. Hän viilsi Hukka-Dukpan oikeasta kädestä peukalon irti, ja myös selkään ja ranteisiin tuli pahoja iskuja.

Norbu ja Andreas alkoivat kivittää miestä. Silloin mies keskeytti pahoinpitelyn ja ryhtyi ajamaan Andreasta takaa. Andreas toimi ovelasti: hän juoksi suoraan läheiselle poliisiasemalle, ja siellä raivoisasti vastaanpannut puukottaja pidätettiin. (Puukottajan motiivi ei selvinnyt. Syyksi epäiltiin mielenhäiriötä ja huumeita.)

Hellin-Hukka Dukpa oli menettänyt hyökkäyksessä tajuntansa, ja sairaalassa lääkärit pelkäsivät hänen menehtyvän. Hänet leikattiin monta kertaa. Kädet eivät koskaan palautuneet entiselleen, mutta Hukka-Dukpa jatkoi työtään Baksaduarissa vielä 23 vuoden ajan.

Vuonna 1985 hän raportoi kuulumisistaan Suomeen: Opettaja John on vanha ja hampaaton. Hän tahtoisi vielä opettaa bhutanin kieltä koulussa, jos saisi vähän palkkaa. Muut opettajat arvelevat, ettei hampaaton voi opettaa. He ehdottavat tehtävään Elisabethia, Timothyn sisarta. Yritin sovitella. (– –) John on jo vanha. Niin olen pian minäkin. Minulle eivät hampaat tai hampaattomuus tulleet mieleen. Olin tänään synnytyksessä. Harvoin on näin kiperä tilanne. Saija, Joosefin vanhin tytär, on nyt äiti. Zamin isä kuoli. Zam odottaa lasta ja kävi juuri keskustelemassa vauvasta. Akillan tytär ehdottaa tytölleen nimeä Vappu.

Ilkka Karisto

Lähteet:
Suomen Viikkolehden arkistot
Eila Hämelin & Sisko Peltoniemi: Edelläkävijät – Vuosisata vapaakirkollista lähetystyötä. Päivä Osakeyhtiö 1990.
Leena Sihombing: Baksaduar – Hellin Hukka-Dukpa 37 vuotta Himalajan kainalossa. Päivä Osakeyhtiö 2002.