Maahanmuuttajaopiskelijat hämmensivät opiston satavuotista rauhaa

Tiukan paikan tullen kuraattori Eeva Hurskainen päätyi keksimään suomalaista tapakulttuuria.

Teksti > Piia Leino Kuvat > Laura Oja & HDL arkisto

Eeva Hurskainen järjesti maahanmuuttajanaisten kanssa 1990-luvulla kuukausittain nyyttikestejä, joissa syötiin kakkua ja tanssittiin.

Selkkaus vedestä vessan lattialla, väärinymmärryksiä, väriä ja iloa. Ensimmäinen maahanmuuttajaopiskelijoiden ryhmä aloitti Diakoniaopistolla vuonna 1993, minkä jälkeen monikulttuurisuus on ollut olennainen osa laitosta.
Eeva Hurskainen, 75, työskenteli aikanaan myllerryksen keskiössä, Diakonissaopiston kuraattorina.

”Opiskelijat yrittivät olla hirveän eurooppalaisia ja suomalaisia. Tilanne purskahteli väsymyksenä ja masennuksena”, Hurkainen kertoo.

Tuolloiset pakolaiset olivat enimmäkseen somaleja ja kurdeja. 1990-luvun alun Suomessa he kohtasivat samantapaisia epäluuloja kuin nykyiset maahanmuuttajat. Hurskaisen mukaan kamelinkarvaulstereissa tulevia pidettiin hyväosaisina ja usein he olivatkin sitä: kaaokseen ajautuneesta maasta lähetettiin matkaan parhaita toivoja.
Suomessa nuoret olivat kuitenkin aluksi eksyksissä ja surivat kadonneita perheenjäseniään. Hurskaisen mukaan eräs äitiään ikävöivä nuori mies meni koululla paniikkiin ja näki kirjahyllyjen kaatuilevan päälleen. Olo helpottui, kun äiti löytyi. Kuraattori joutui lohduttelemaan myös erästä nuorta, joka sanoi, ettei murheita voi kertoa kuin äidille. Kun tilanne selvitettiin, nuori totesi Hurskaiselle, että tämä oli nyt kuin hänen äitinsä.

Sekaannusta aiheuttivat myös käytännön asiat. Afrikkalainen aikakäsitys erosi suomalaisesta minuuttimenosta: oppilas saattoi jättää ilmestymättä kuraattorin vastaanotolle sovittuna aikana ja sitten valittaa, ettei tätä tavoittanut koskaan. Jotkut suhtautuivat epäilevästi opintolainaan, koska katsottiin, ettei kunnon muslimi ota lainaa.
Tiukan paikan tullen Hurskainen keksi suomalaista tapakulttuuria. Käsirysyn sattuessa hän keräsi tappelupukarit huoneeseensa ja sanoi Suomessa olevan tapana, että asiat puhutaan halki ja lyödään kättä päälle.

”Sen jälkeen kahakoita ei enää tullut; me kaikki opimme koko ajan.”

Erilaiset uskonnot eivät Hurskaisen mukaan olleet missään vaiheessa ongelma.

”Kun näytin paikkoja, kutsuin kaikki kirkkoon ja kerroin, että uskonnollisuus on osa meidän kulttuuriamme. Kerroin itsekin käyväni mielelläni moskeijassa. Kaikki tulivat sisään. Pojat istuivat peräpenkissä ja totesivat, että tämähän olisi hyvä konserttikirkko.”

Eeva Hurskainen kaappasi kuvaan mukaan Diakoniaopiston nykyopiskelijoita. Minna Reilly (vas,), Farduso Musse, Anniina Mannila, Rose Castrén ja Osman Foos ovat kaikki toisen vuoden opiskelijoita.

Oman osansa alkuhankaluuksiin toivat kantaväestön epäluulot, joita esiintyi Diakonissalaitoksellakin. Hurskaisen mukaan äänekäs opiskelijajoukko herätti närää ja heidän moitittiin roiskuttavan vettä vessan lattioille. Suomalaisten vessapaperikulttuuri törmäsi muslimien vesipesukulttuuriin.

”Joukko sulautui opistolle kuitenkin aika nopeasti. Täällä meni yllättävän hyvin.”

Talon ulkopuolella tulijat sen sijaan joutuivat kokemaan rasistista huutelua ja muuta häirintää, johon syyllistyvät Hurskaisen mukaan usein humalaiset miehet ja iäkkäät naiset. 1990-luvun pakolaisaalto osui lama-aikaan, mikä saattoi kylmentää vastaanottoa.

”Pelastusarmeijan jakelupisteellä huudeltiin, tuleeko nuo nyt leipäjonoihin. Huono-osaiset pelkäsivät toisia huono-osaisia.”

Hurskainen ei kummeksu rasisteja, sillä sellainen voisi joissain oloissa olla kuka vain, myös hän itse.

”Täytyy olla onnellinen, että on saanut itse nähdä nämä asiat sisältäpäin ja oppia ymmärtämään.”

Diakoniaopiston ensimmäiset maahanmuuttajat opiskelivat valmistavassa  koulutuksessa suomen kieltä ja kulttuuria ja siirtyivät sitten lähihoitajakoulutukseen. Suuren joukon ohjaaminen samaan putkeen herätti Hurskaisen mukaan jonkin verran jupinaa kanta-
väestössä, osin ehkä aiheestakin. Toisaalta opiskelijat ovat päätyneet monenlaisiin tehtäviin. Monet ovat opiskelleet lisää, ja heitä työskentelee esimerkiksi sairaanhoitajina, terveydenhoitajina, kätilöinä ja lastensuojelussa.
Sosiaaliala on työllistänyt paljon naisia, joille palkkatulot ovat tuoneet uutta itsenäisyyttä. Hurskaisen mukaan on kuitenkin harhaluulo, että somalinaiset olisivat alun perinkään olleet lähtökohtaisesti alistettuja.

”Myös Somaliassa naiset myivät tavaraa toreilla ja tekivät esimerkiksi vaatekauppaa.”

Yhteisön kontrolli on somalikulttuurissa kuitenkin vahva ja se näkyy esimerkiksi suhtautumisessa avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Tavattomia suhteet eivät Hurskaisen mukaan silti olleet. Hän sanoo ymmärtävänsä vahvaa uskonnollista painetta omaa taustaansa vasten: Savon sydämessä kasvaneena hän tietää, että yhteisö oli paljon kovempi vahti kuin pelkkä perhe.
Yhteisön kontrolli voi voimistua vieraassa kulttuurissa. Hurskaisen mukaan esimerkiksi suuret hunnut yleistyivät musliminaisilla vasta Suomeen tulon jälkeen.

Kuraattori työssään 1990-luvulla. Eeva Hurskainen opettaa sukan neulomista.

Koulutukseen hakeutuivat Suomessa maahanmuuttajamiehet ja naimattomat naiset, mutta äideillä oli usein täysi työ selvitä lapsikatraansa kanssa. Diakonissalaitos pyrki tavoittamaan maahanmuuttajaäitejä projektissa, josta hieman yllättäen muotoutui uimakoulu.

”Kokoonnuimme eräänä sunnuntaina, paikalle tuli kolmisenkymmentä naista. Olin ajatellut, että istutaan piirissä ja keskustellaan. Kun kysyin, mitä naiset haluavat, sieltä tuli kuin yhdestä suusta, että he haluavat uimaan.”

Hurskainen sai neuvoteltua Diakonissalaitoksen vanhustentalosta uintivuoron. Naiset saivat uida pitkähihaisissa paidoissa. Kaikki eivät osanneet entuudestaan uida, mutta uimaopettajan avulla kaikki lopulta oppivat.
Äideille järjestettiin myös muuta ohjelmaa, Vuosaaressa kokoontui villasukkakerho, Pitäjänmäellä pääosassa oli uinnin lisäksi kerran kuussa järjestettävät nyyttikestit, joissa tanssittiin afrikkalaisia tansseja. Siellä piti olla täytekakku ja teetä.

”Minäkin, vaikka olen tällainen jauhosäkki, opin niitä tansseja.”

Työ oli antoisaa, mutta myös raskasta. Hurskaisen voimat loppuivat.

”Eräänä päivänä jalat eivät enää kantaneet. 60-vuotiaana pääsin yksilölliselle varhaiseläkkeelle.”

Suomen Diakoniaopistossa opiskelee tätä nykyä noin 550 maahanmuuttajataustaista opiskelijaa. Alppikadun korttelissa ja Espoon Pellaksessa asuu myös alaikäisiä turvapaikanhakijoita, joille on järjestetty kummiperhetoimintaa. Tarkoituksena on osallistua perheiden normaaliin elämänmenoon ja päästä näin paremmin kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan.
Syrjäytymisvaarassa olevia maahanmuuttajanuoria pyritään tavoittamaan Osallisuudenpolku-nimisessä hankkeessa, jossa nuorille tarjotaan yksilövalmennusta ja pyritään saattamaan heidät tarvitsemiensa palveluiden luo.
Kidutuksen kohteeksi joutuneita auttaa Kidutettujen kuntoutuskeskus, joka on toiminut jo 22 vuotta.