Kuvia ja muistikuvia

Kotikallion palvelukeskuksessa vanhukset voivat käydä elämäänsä läpi itselleen tärkeiden kuvien kautta. Työpajan tuotoksista syntyy myös näyttely.

Teksti > Ilkka Karisto
Kuvat > Leena Louhivaara & haastateltujen kotialbumit

Syyskuisena tiistaiaamuna kahdeksan ihmistä on kokoontunut Helsingin Pitäjänmäellä Kotikallion palvelukeskuksen pieneen neuvotteluhuoneeseen. Valokuvaaja Leena Louhivaara heijastaa valkokankaalle valokuvia, joista yhdessä näkyy Anna-Maria Haikosen kouluaikojen luokkakuva. Se on otettu Kuismalan koulussa Pietarin – silloisen Leningradin – lähistöllä ennen toista maailmansotaa.

”Ensimmäisen vuoden kävimme koulua suomen kielellä. Sitten tuli kielto. Kun palasimme lomilta, opettajat eivät enää vastanneet meille suomeksi, venättä vain puhuivat”, Haikonen kertoo.

Käynnissä on valokuvaaja Louhivaaran vetämän ”Omakuva – sata vuotta suomalaisena 2017” -projektin työpaja. Osallistujat ovat palvelukeskuksen ympäristössä asuvia vanhuksia, ja projektin yksi tavoitteista on yhteisöllisyyden vahvistaminen: jokainen osallistuja saa kertoa oman elämänsä merkityksellisistä hetkistä itse valitsemiensa valokuvien kautta, ja usein käy niin, että jollakulla toisella on vastaavanlaisia muistoja.

Anna-Maria Haikosen tarina on tosin poikkeuksellinen – ja poikkeuksellisen hurja. Hän oli 14-vuotias, kun tuli äidin kanssa lähtö Siperiaan. Siellä meni viisi vuotta, eikä siltä ajalta ole kuvia.

”Siperiassa ei ollut valokuvan ottajia.”

Haikonen muistelee ääneen leiriläisille tarjottua keittoa ja tarkkaan punnittuja leipäannoksia – 600 grammaa työssä käyville ja 300 grammaa muille. Yhteen huoneeseen oli ahdettu kuusi ihmistä. Siperiasta lähdön päivämäärä on sekin tarkasti muistissa: ”17. toukokuuta vuonna 1947. Ihan oikeassa junassa tultiin. Matka kesti kymmenen päivää ja sitten tultiin Pietariin.”

Vastapäätä Haikosta istuva Inkeri Suominen vietti lapsuutensa Karjalankannaksella Kirvun kylässä 150 kilometrin päässä Anna-Maria Haikosen kotipitäjästä. Hänkin joutui sodan aikana jättämään lapsuuskotinsa, mutta suunta oli eri.

”Meille annettiin määräys, että Suomen puolelle pitää siirtyä puoleenyöhön mennessä. Isoisäni tuli pyytämään, että pidä pässiä, kun hän tappaa sen. En varmana mene, ajattelin ja juoksin piiloon marjapensaan taakse”, Suominen kertoo ja osoittaa vanhaa valokuvaa.

Evakkomatka tehtiin jalan. Suominen oli 14-vuotias. Naapurilta hän sai kuljetettavakseen kolme lehmää ja lupauksen saada pitää niistä yksi, pian poikiva, itsellään.

”Muut jätin matkalle mutta sen hiehon pidin. Matkalla sotilaat tulivat kysymään, mitä mä haluan siitä lehmästä. En sanonut sanaakaan. Mistä mä olisin tiennyt, mikä lehmän hinta on? Muistaakseni sain siitä 200 markkaa. Sotilaat teurastivat ja söivät sen heti.”

Sota-aika nousee työpajassa esiin tämän tästä eikä ihme, onhan melkein kaikilla osallistujilla siitä omakohtaisia muistoja. Mutta iloisempiakin aiheita kuvissa toki on: hääkuvia, tanssivia lastenlapsia, omia kotipihoja, kesämökkejä ja kukkaistutuksia.

Leena Louhivaara järjesti ensimmäisen valokuvatyöpajan Kotikalliossa viime huhtikuussa. Yksi osallistujista, 76-vuotias Marja Mosander, kehuu kokemusta ”erittäin positiiviseksi”.

”Kuvien katsominen ja niistä puhuminen herätti uusien ajatusten myrskyn. Rupesin miettimään, minkälainen ihminen oikein olen”, hän sanoo.

Mosander huomasi, että kuvien analysoiminen laukaisi hänessä myös palavan tarpeen kirjoittaa muistoja paperille. Niitä tulikin sitten sivutolkulla. Ilahduttavaa työpajassa oli myös se, että sen aikana oppi tuntemaan naapureitaan aivan eri tavalla. Joskus löytyi yllättäviä yhteyksiä.

”Kävi ilmi, että yhden Tuijan kanssa olimme käyneet samaa partiota, mutta emme silloin tunteneet, koska olen viisi vuotta häntä vanhempi. Kummallakin on sukujuuria Parikkalassa, joten mehän olemme melkein sukulaisia!”

Omakuva – sata vuotta suomalaisena 2017 -valokuvanäyttely palvelukeskus Kotikalliossa tammikuussa 2017 ja Helsingin Diakonissalaitoksessa myöhemmin.

esa-ja-toolonlahti
Esa Pyyne: ”Olen käynyt ensimmäisen kerran Töölönlahdella vuonna 1944 tai 1945. Isä vei meidät sinne usein kävelylle. Se oli tärkeä paikka perheellemme ja kohtaamispaikka lähistön asukkaille. Siellä pelattiin jalkapalloa ja käytiin eväsretkillä. Asuin pitkään Töölössä ja kiersin joka aamu Töölönlahden koiran kanssa. Pois muutettuani en ollut käynyt siellä lainkaan, mutta nyt kiersin Leenan [Louhivaara] kanssa Töölönlahden ja hän otti tämän kuvan ja kyseli muistoistani. Se oli todella hieno kokemus.”
Toksovan kirkko
Anna-Maija Haikonen: ”Tässä kuvassa on Toksovan kirkko. Minun vanhempani ovat käyneet siellä rippikoulut. Kirkko oli Neuvostoliiton aikana 35 vuotta kiinni. Siellä järjestettiin tansseja ja elokuvanäytöksiä. Nyt kirkossa käy taas saarnaajia. Ei ihminen ole lintu puun oksalla. Ihmisen pitää hommata oma maapalanen ja tehdä siihen koti. Viime kesänä olin kolme kuukautta vanhalla kotiseudullani. Lähtiessäni pakkasin itse kasvatettuja perunoita mukaani, mutta rajalla minulta vietiin ne pois. Sanoivat, ettei Suomeen saa tuoda perunoita.”

 

Inkeri Suominen: ”Meitä oli neljä tyttöä ja kuusi poikaa. Vanhin siskoni sai pidettyä pojat kurissa, itse en siinä onnistunut. Tuolla järven takana näkyy Roinilan kylä. Sieltä meni auto Viipuriin. Meillä Kirvussa oli kuuluisa luonnonparantola. Siellä tarjottiin vain kasvisruokaa ja siitä tuli sanonta ’heinää etteen ja pylly vetteen’. Muistan, kun ihmiset ihmettelivät yhtä parantolan vierasta: miksi tuo hullu juoksee edestakaisin? Paavo Nurmi se siinä harjoitteli.” Inkeri istuu kuvan oikeassa laidassa mekko päällä ja nukke sylissä.

 

 

marjan-linnunpontto
Marja Mosander: ”Meidän piti valita kuva jostain itselle tärkeästä paikasta. Minä valitsin nykyisen kotini. Olen kodittomana syntynyt, sillä olen lähtenyt äidin vatsassa, kun paettiin Viipurista. Meidän piti valita myös symbolikuva, ja keksin heti, että se on kotini ikkunasta näkyvä linnunpönttö. Linnunpönttöhän on koti ja turva, jonkun toisen antama mahdollisuus päästä paikoilleen. Se on aika huima symboli, koska se liittyy tavallaan myös pakolaisuuteen.”

 

tuija-ja-pihlajatie
Tuija Laisola: ”Tämä kuva on vuodelta 1945. Olen puolivuotias, ja äitini on 20-vuotias. Kuva on minulle tärkeä siksi, että äitini kuoli nuorena, vain 41-vuotiaana. Meitä pyydettiin valitsemaan myös kuva paikasta, joka on itselle erityisen tärkeä. Valitsin kuvan Pihlajatieltä, jossa asuin lapsena ja nuorena. Äidin kuoltua näin unen, jossa äiti oli elossa. Seisoin tuossa Pihlajatiellä, ja äiti lähti tulemaan luokseni. Pelkäsin, että hän ei selviä luokseni elävänä, mutta kävikin niin, että kävellessään äiti vain nuortui ja nuortui ja muuttui eläväksi. Tämä kuva symboloi sitä unta.”