Kuolema, ystävämme

Kun entinen vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes nimitettiin oikeistoliberaalin ajatuspajan hallitukseen, moni kysyi, heittikö hän viimeisetkin rippeet vasemmistolaisuudesta taakseen. Viestin haastattelussa Siimes puhuu terveydenhuollon priorisoinnista, mangososeesta, resitatiiveista, kuolemasta ja kärsimyksestä.

Teksti > Riku Siivonen 
Kuvat > Sakari Piippo

Huhtikuussa Suvi-Anne Siimes puhui terveysalan toimijoiden seminaarin paneelikeskustelussa, jonka aiheena oli ”kestävä terveydenhuolto”. Siimes oli kutsuttu, koska Työeläkevakuuttajien edusjärjestön Telan johtajana Siimeksellä on vaikutusvaltaa. Rahastoiduille työeläkemiljardeille on aina käyttäjiä, ja toisaalta niillä miljardeilla tehdyt sijoitukset ohjaavat paljon sitä, minkälaista ja kenen kannalta edullista elinkeinotoimintaa Suomessa harjoitetaan.

Nykyään on suosittua lähettää seminaareista sosiaaliseen mediaan irtolauseita, joita joku on sanonut lavalla. Nyt sen teki kokoomuksen entinen kansanedustaja ja nykyisin terveystalo Mehiläisen perusterveydenhuollon ulkoistuksista vastaava johtaja Lasse Männistö:

Väkevää linjausta: Me emme saa väistää keskustelua kuolemasta ja hoidon priorisoinnista! Edes perustuslaki tai sen tulkinta ei sitä estä, että myös minä, Suvi-Anne Siimes, jonakin päivänä kuolen. #kestäväterveydenhuolto 

Näin Männistö välitti Facebookiin. Poliittisessa satiirissa Siimeksen seminaarilausunto priorisoinnin tärkeydestä tulkittaisiin ehdotukseksi alkaa jättää hoitamatta kaikkein sairaimpia – mikä on tietysti luonteva jatko sille, että hänestä oli tullut pari viikkoa aikaisemmin hallituksen jäsen ajatuspaja Liberaan. Se propagoi yksilönvapauden ja markkinoiden puolesta.

Ja koska ihmisten maailma on sellainen, että kaikki mikä ei ole vasemmistolaista, on oikeistolaista – ja toisinpäin – Siimeksen nimitys herätti keskikokoisen some-väninän.

Suvi-Anne Siimes, 52, sopii hyvin moneen tarinaan: yhtäältä takinkääntäjien kuningatar, joka opportunistisesti siirtyy eniten maksavan pahan puolelle. Toisaalta hänet voi nähdä entisenä nuorena idealistina, joka opittuaan maailman lakeja pyrkii vaikuttamaan siellä, missä valta on. Jos saa arvata, niin Lasse Männistö näkee jälkimmäisen.

viesti_suvi-anne_siimes-4
Suvi-Anne Siimes sanoo, että ihminen on heikko, mutta voi vaikuttaa tekemisiinsä. ”Kun en näe enää Jumalaa toisessa ihmisessä, tiedän, että on syytä jatkaa matkaa, jotta ei kohtele muita väärin.”

Lähempää katsottuna – riittää kun lukee muutaman uutisen 1990-luvulta – kuva ei ole tarinallisesti niin herkullinen. Siimes vastusti veronkorotuksia ja puolusti pankkitukea jo silloin. Sydän vasemmalla, lompakko oikeassa taskussa. Tai sitten vain yksinkertaisesti koulutettu ekonomisti. Siimeksen tausta ei ole akateeminen, joskin Siimeksen isoäidin isä oli perustamassa Kirjatyöntekijäin liittoa – Siimeksen sanoin he olivat sellaista työväen sivistyneistöä. Siksi lukeminen ei ollut jälkeläisille vierasta, ja Suvi-Annelle opit näköjään jäävät päähän. Opiskelujen jälkeen seurasi varsin nopea uranousu politiikassa, sieltä hyppy lobbarijärjestö Lääketeollisuuden leipiin ja lopulta työeläkevakuuttajien Telaan johtajaksi.

Mutta kai Siimeksellä on omakin tarinansa siitä, miten hänestä tuli niin menestynyt urallaan ja miksi hän on vallinnut sellaiset työt kuin on valinnut. Kuten Työeläkevakuuttajat ry:n. Telan toimiston lasiseinäisissä neuvotteluhuoneissa on uuden ajan henkeä eläkealalle, jossa on aiemmin totuttu supisemaan hämärissä kabineteissa tai ainakin suljettujen ovien takana. Siimes on yrittänyt avata toimintaa ja epäilemättä saanut perustella näkemyksiään useasti eläkevaikuttajille.

Mutta siihen hän on tottunut, sen hän osaa. Oma kyky olla eri mieltä ja vakuuttaa kuulijat on taito, jonka hän tajusi hiekkalaatikolla – tosin vasta aikuisena. Laman aikana, 1990-luvun alussa hän istui hiekkalaatikon reunalla yhdessä muutaman muun nuoren äidin kanssa. Keskustelussa Siimes alkoi puolustaa pankkitukea.

”Sellaisella älykköekonomistiplantun innokkuudella. Mutta huomasin, että muut ymmärtävät ja ehkä jopa vaihtavat mielipidettään.”

Siimes koki ahaa-elämyksen: ehkä tulee aika, jolloin hänen täytyy astua johtoon.

Liberaan menoaan Siimes on kommentoinut jo paljon – ”kannattaa seurustella monella tavalla ajattelevien ihmisten kanssa” –, joten ei puhuta siitä. Puhutaan ensin terveydenhuollosta.

Avoimia kun ollaan, niin kenen hoidon Suvi-Anne Siimes tarkalleen ottaen haluaa priorisoida pois?

”Se oli itse asiassa kokonaisuudessaan vielä jalompi sitaatti!” Siimes sanoo ja hymyilee itselleen.

”Sanoin, että meidän on oltava valmiita puhumaan kuolemasta ja kärsimyksestä.”

Siimes ajattelee, että olemme siirtäneet kuoleman ja kärsimyksen jonnekin medikalisaation taakse: pois näkyvistä, pois ajatuksista. Siksi meille voi myös myydä yhä kehittyneempää hoitoa, yhä kehittyneempiä lääkkeitä, yhä suurempia lupauksia ikuisesta elämästä.

”Joskus pitkitetty elämä on omaisten tapa hoitaa omaa omatuntoaan.”

Siimes ei puhu pelkästään omasta kokemuksesta. Hänen lääkärimiehensä on työskennellyt terveyskeskuksen vuodeosastolla, lähellä kuolemaa olevien potilaiden ja omaisten kanssa.

Suvi-Anne Siimes ei aio vielä kuolla, mutta hän on jo sanonut läheisilleen, että hän haluaa arvokkaan kuoleman. Mitä se oikein tarkoittaa?

”Yksi suosikkisukulaiseni kuoli nukkuessaan vaimonsa vieressä. Muistan, kun kuulin sen uutisen 14-vuotiaana. Jäin miettimään sitä, miltä tuntuu herätä kuolleen vierestä.”

Siimes pysähtyy hetkeksi pohtimaan.

”Ehkä se olisi itse asiassa hyvä tapa kuolla.”

Siimeksen oma isä sai massiivisen aivohalvauksen, kun Siimes oli vähän yli kolmekymppinen pienten lasten äiti. Hän sai soiton: jos haluat nähdä vielä isäsi hengissä, nyt kannattaisi tulla.

Hoitajat ihmettelivät, miksi tytär ei ollut ahdistunut.

”Mutta olin jo kohdannut isäni muutamaa kuukautta aikaisemmin, kun hän oli jo huonossa kunnossa. Niin että me molemmat tiesimme, että hän kuolee. Tätä on vaikea sanoittaa, mutta sain silloin rauhan.”

Ehkä kuoleman ja kärsimyksen kysymykset kiehtovat siksi Siimestä. Kukaan hänen läheisensä ei ole nyt tekemässä kuolemaa.

Isänsä kuoleman jälkeen Siimes teki oman pienen osansa kuoleman tuomiseksi, no, arkiseksi asiaksi. Hän otti nelivuotiaan tyttärensä mukaan ruumishuoneelle. Tytär halusi tulla mukaan, mutta ei katsoa.

”Siinä hän oli sylissäni, painoi päänsä olkapäätäni vasten. Ja minä silitin.”

Siimes oli usein miettinyt, miltä kuollut näyttää. Kyselyihin oma puoliso oli usein mutissut, että ”siltä kuin se ei olisi enää elossa”. Kävi ilmi, että hän oli ollut aina tosissaan.

Ihmisellä on usein taipumus liioitella oman aikansa erityisyyttä ja muutoksen suuruutta. Siksi on kysyttävä Siimekseltä, onko hän esimerkiksi itse elänyt aikaa, jolloin kuolemaa ei olisi työnnetty syrjemmälle – jolloin kuolema ja kärsimys olisivat olleet oikeasti luontevasti läsnä arkipuheessammekin.

Siimes on hetken hiljaa, miettii ja sanoo sitten: ”Uskonnon kielessä se oli ja on läsnä.”

Se on luonnollinen ja hyvä oivallus. Kun myös uskonto on työnnetty ihmisten yksityiselämään, samalla ovat kadonneet sen sanat – myös ne, joista olisi hyötyä ihan kaikille ikuisuusteemojen käsittelyssä.

Uskonnon karttelun ymmärtää, sillä uskonnon kuolemapuheessa on läsnä ihmisen syntisyys. Sanotaan ääneen, että ihminen on taipuvainen tekemään väärin. Sitä puhetta ei mielellään uunnella. Uskontojen nimissä tehdään nyt niin paljon pahaa, ettei sitä kovin mielellään oteta hädässäkään retoriseksi avuksi.

Usein unohtuu synnin toinen puoli eli armo. Uskonnossa se tulee Jumalalta, mutta ei armopuhe niin kaukana ole maallisistakaan puheista. Kaikki terapiat ja self-helpit päätyvät samoihin pyrkimyksiin: Ole itsellesi armollinen. Tunne vajavaisuutesi ja pyri parempaan, mutta hyväksy se, että kaikkea ei voi muuttaa.

Ei Siimeskään enää käy kirkossa, vaikka hän oli nuorena varsin innokas ortodoksi. Hän harjoitteli resitatiivit, hymnit, ja pohti syntiä ja esimerkiksi itsemurhan oikeutusta. Piirtyy hahmo vakavamietteisestä, lahjakkaasta nuoresta naisesta. Hän päätti ensimmäisen tyttärensä syntymän aikoihin, että ennen lasten aikuistumista hänen täytyy laittaa oman päänsä asiat kuntoon.

”Ajattelin, että en halua olla kateellinen tyttären loistolle.”

Ei kyse siitä, että hän olisi välttämättä ollut sen enempää sekaisin kuin keskimääräinen suomalainen nuori on. Mutta jotain Siimeksen päässä oli käsiteltävää. Tulee olo, että se liittyy osin sukupolvien dynamiikkaan. Siimekselle ei selvästi ole vierasta häntä edellisen sukupolven haasteet: vaikeus sanoittaa tunteita – jopa siirtää oman elämän pettymykset lapsiin kohdistuvana katkeruutena. Ja jos tunnepuhetta ja kykyä yhteyteen ei ole oppinut, se täytyy opetella.

Mutta onnistuiko se? Siimes uskoo, että ihan kohtuullisesti.

”Meillä on elävät välit lasten kanssa. Uskon, että meillä on jonkinlainen sydänten tunneyhteys.”

Niin kuin ihmisissä aina, Siimeksessäkin on monta puolta. Hän olisi halunnut kirjailijaksi. Sekin kuuluu kielessä, joka on sointuvaa. Siimes käyttää toistuvasti ilmausta ”siunannut”. Elämä on siunannut hyvällä aviomiehellä, lapsilla, urallakin.

Mutta ei elämä vain tuo asioita eteen. Niihin pitää myös pyrkiä, pitää ottaa vastaan ja tehdä tulosta. Siinä Siimes lienee onnistunut, koska hänen kyvyilleen vakuuttaa epäilijöitä on riittänyt ottajia. Kumpi pakottaa taivuttamaan omaa selkärankaa enemmän, lääketeollisuuden vai eläkevakuuttajien palveleminen?

Siimestä vähän naurattaa. Hän muotoilee sanansa nopeasti mutta tarkasti. Pohjimmiltaan ero ei ole suuri.

”Edunvalvonnan ensisijainen tehtävä on taata yrityksille ennustettava toimintaympäristö.”

Ei siis niinkään muuttaa lakeja niiden mieleisiksi. Siimes sanoo, että itse asiassa lääketeollisuuden lobbarina on paljon helpompi olla, koska lääketeollisuudella ei ole institutionaalista valtaa.

”Vain argumentti- ja ajatteluvaltaa. Silloin on helppo perustella johdolle, että meidän pitää säilyttää toiminnan legitiimiys antamalla myös yhteiskunnalle jotain.”

Siimes tarkoittaa, että avoimuus oli helppo perustella ja saada läpi. Mainetahroja oli lääketeollisuudella paljon.

”Avoimuus oli elinehto.”

Sen sijaan työeläkevakuuttajilla on ikivanhaa asemavaltaa, jolloin niille saattaa muodostua kuva, että uskottavuus kansan silmissä ei ole niin olennaista. Siimes haluaa muistuttaa, että vallan voi säilyttää vain toimimalla riittävän oikeamielisesti.

Suvi-Anne Siimes näki vastikään oman 1990-luvun ministerikuvansa valtioneuvoston seinällä. Häntä huvitti oma innokkuutensa. KUVA: LEHTIKUVA

Omaa uraansa Siimes ei tarkkaile vasemmisto-oikeistoakselin kautta. Yhteiskunnalliset ideologiat eivät ohjaa häntä, vaan sydän. Se kertoo, milloin on aika siirtyä eteenpäin – astumalla sivuun. Siimes kertoo tarkkailevansa itseään työssään. Joskus työyhteisössä asiat menevät eri syistä siihen pisteeseen, että Siimeksestä paljastuu tavallinen, vajavainen ihminen.

”Olen sanoittanut sen niin, että silloin teen syntiä, jos en näe Jumalaa toisessa ihmisessä.”

Hän tarkoittaa, ettei pysty enää toimimaan joidenkin ihmisten kanssa arvostavassa hengessä. Osa yhteistyökumppaneista yksinkertaisesi ärsyttää liikaa. Se on nimenomaan hänen ”vikansa”. Sellaista ei voi aina välttää, mutta ihminen voi kuitenkin päättää, että ei ainakaan jatka pahan tekemistä.

”Silloin olen sitten ääritapauksessa vaihtanut työpaikkaa. Kuten lähtiessäni politiikasta.”

Se tie on johtanut lopulta Telaan, suomalaisen vallan huipulle. Siellä Siimeksen tehtävä on ymmärtää kansantalouden kokonaisuuksia. Periaatteessa siis samalla tavalla kuin ekonomistina hiekkalaatikon reunalla neljännesvuosisata sitten. Joten kysytään taas: Miksi pankkeja pitää tukea?

”Ai oikeastiko?”

Niin.

”No siksi, että pankkijärjestelmän kaatumisesta voi olla vielä pahemmat seuraukset. 1990-luvulla oli kyse myös vaihtotaseesta: selitin hiekkalaatikon muille äideille, että jotta me voidaan syödä ja syöttää tätä mangososetta täällä pohjoisessa, me tarvitsemme vientituloja, joilla sitä sosetta ostetaan. Kaiken politiikan pohjalla ovat aina reaalitalouden virrat.”