Korvaushoitobändi jorasi itsensä lavalle opioidipäivillä

Esiintymisjännitys hoitui Jukka Orman johdolla ilman kemiaa.

Teksti ja kuvat > Jukka Orma

Kuntouttavan korvaushoito-osaston asiakkaista kootun bändin jäsenistö vakiintui niihin, joilla oli eniten motivaatiota sitoutua toimintaan.
Kuntouttavan korvaushoito-osaston asiakkaista kootun bändin jäsenistö vakiintui niihin, joilla oli eniten motivaatiota sitoutua toimintaan.

Gandin, Diakonissalaitoksen uuden, järjestyksessä toisen korvaushoitobändin, levy saatiin lopulta soitettua ja miksattua valmiiksi viime lokakuun alkupäivinä. Ryhmän toiminta alkoi Munkkisaaren toimipisteen tiloissa syksyllä 2013. Taustalla oli Suomen Kulttuurirahaston tuella toteutuneessa Made in HDL -hankkeessa syntynyt Sarana-bändi, jonka jäsenenä oli haittoja vähentävän korvaushoidon asiakkaita. Sen esimerkki intoutti idean kehittäjän, kirjailija ja terapeutti Anja Snellmanin suosittelemaan vastaavaa toimintaa myös kuntouttavan korvaushoito-osaston puolelle.

Alku oli monella tapaa haastavampaa kuin Saranalla: nyt kellään Munkkisaaren kakkoskerroksen asiakkaista ei ollut varsinaista bänditaustaa. Lähdettiin aivan perusasioista, instrumenttien hallinnasta ja yhteissoiton alkeista.

Monenlaisten kiemuroiden jälkeen jäsenistö vakiintui niihin, joilla oli eniten pitkäjänteisyyttä ja motivaatiota sitoutua toimintaan: Kristiina Aho, laulu, Toni Kosonen, kitara ja taustalaulu, Akseli Nikkanen, kitara ja taustalaulu, Mikko Ojala, basso. Jerryn vetäydyttyä minä astuin rumpuihin. Pääasiallisilla biisintekijöillä Tonilla ja Aksulla on taustaa kitaransoitosta, mutta Mikko ei aiemmin ollut soittanut mitään instrumenttia.

Joku bändissä jossain vaiheessa soittanut on myös ollut sen verran esiintymispelkoinen, että vaikka itse toiminta on tuntunut mielekkäältä ja hyvältä, ei ole voinut jatkaa. Tästä olemme käyneet hoitohenkilökunnan kanssa monia keskusteluja. Joidenkin mielestä on liikaa vaatia asiakkailta sellaista toimintaa, joka aiheuttaa suorituspaineita ja heittäytymistä. Toiset ajattelevat, että siitä päinvastoin saattaa olla apua rehabilitoinnin edistämisessä.

Gandin levyn valmistumisen kunniaksi oli bändille buukattu keikka valtakunnallisille opioidikorvaushoidon päiville Turun Hamburger Börsiin 20. lokakuuta. Parin vuoden aikana syntyneistä paristakymmenestä omasta kappaleesta oli levylle seuloutunut yhdeksän biisiä.

Keikkaretkelle lähdettiin Diakonissalaitoksen Alppikadun-toimipistestä. Ensin soittokamat Stefan Piesnackin ajaman vänin kyytiin. Laulukamat – check! Kitarat ja basso – check! Rummut – check! Kaikki tarvittavat piuhat, sähkökaapelit ja ständit – check!

Matka voi alkaa.

Kuuden hengen ahtautuminen mustaan Chevy Vaniin kävi sutjakasti, kuten myös matka Turuntietä pitkin Hamburger Börsiin. Roudasimme mukanamme tuodut äänentoistolaitteet Ylä-Börsin saliin ja pystytimme laitteiston.

Soundcheck sujui helpon tuntuisesti, olihan kaikki biisit harjoiteltu viimeistä sointua myöten. Käytimme siis samaa laitteistoa kuin harjoitellessa, joten vältyttiin vieraiden laitteiden käyttämisestä aiheutuvista ongelmista saundien löytymisessä.

Olimme kaikin puolin valmiita äänentoiston suhteen jo kuuden jälkeen, ja siitä alkoi tuskastuttava odotus. Keikka oli suunniteltu alkavaksi puoli yhdeksältä, joten meillä oli edessämme jokaisen esiintyjän kauhunhetket: miten täyttää nuo matelevat minuutit ennen esiintymistä?

Bändillämme oli edessä ensiesiintyminen uuden materiaalin kanssa varsin haastavan yleisön edessä. Aiemmista keikoista poiketen paikalla oli suuri joukko juhlaillallisella olevia ihmisiä, suurin osa tuntemattomia. Ramppikuume alkoi hiipiä päälle.

Ehdotin kävelyretkeä Turun kauniin keskustan alueella. Talsimme ulos koko revohka, bändi sekä Stefu, ja lähdimme kiertelemään Keskustorin laitaa. Otimme selfie-bändikuvia, ihailimme kaupungin halkovaa Aurajokea ja sen reunamien kävelyreittejä, joiden yli vanhat tammet kaartuivat kauniissa iltavalaistuksessa.

Tunnelma oli erinomainen, mutta odotuksen tuoma jännitys oli käsinkosketeltava.

Ravintolan buffetti avautui klo 19. Emme olleet ehtineet syödä missään vaiheessa matkaa Helsingistä lähdön jälkeen (normaalia keikkaelämää), joten söimme maittavan päivällisen. Puoli kahdeksan korvilla lähdimme meille varattuun hotellihuoneeseen valmistautumaan keikkaan.

Tunnelma oli tiivis. Tulevan esiintymisen paineet alkoivat olla äärimmillään. Vaihdoimme esiintymisasuihin – olin ehdottanut, että kaikilla olisi mukana jotain vähän erikoisempaa päällepantavaa. Keikalle menoa auttaa huomattavasti se, että siihen suhtautuu juhlavasti. Että kyse ei ole arjesta vaan tilaisuuteen suhtaudutaan arvostavasti ja erikoislaatuisena tapahtumana.

Vanha soittokumppanini Remu Aaltonen puhui aina ”taiteellisesta alttarista”. Ei sinne mennä likaisissa arkiverkkareissa tai keskittymättä.

Nyt oli aikaa keikan alkuun puolisen tuntia. Kaivoin iPhonestani omat Spotify-listani, joita olen vuosien varrella tehnyt keikkaan valmistautumista varten. Kytkin lisäkovaääniset, valitsin sopivan rytmistä materiaalia ja annoin musiikin virrata huoneeseen.

Ryhdyimme joraamaan yhdessä. Kehotin niitäkin, jotka eivät heti lähteneet mukaan, nostamaan kankkunsa tuolilta, sulkemaan silmänsä ja antautumaan rytmin valtaan.

Siellä me sitten olimme, viisi ihmistä pienessä hotellihuoneessa – Pointers Sistersin ”Yes We Can Canin” soidessa – huojumassa, heilumassa, tanssimassa, kietoutuneena pelkkään yhteiseen rytmiin, sanattomina. Kappale seurasi toistaan, ja viimein kello oli sen verran, että oli aika lähteä kohti estradia.

Astuimme joraten hotellihuoneesta käytävälle – minulla iPhone ja pienet kovaääniset kädessä –, ja toisesta suunnasta kohti käveli kiivaan näköinen hotellin portieeri: ”Ei tämä ole mikään disko, ihmiset haluavat olla rauhassa, pankaa tuo meteli pienemmälle!”

Jatkoimme hyymyillen matkaa kohti YläBörsiä. Herbie Mannin ”Memphis Underground alkoi jyrätä kaiuttimista saapuessamme ravintolan sisäovelle. Ihmiset kääntyivät hymyillen katsomaan svengailevaa ryhmäämme. Asetuimme salin oven suuhun odottelemaan sopivaksi hetkeksi ja lopulta tanssimme kohti lavaa, asetuimme paikoillemme, sammutin Spotifyn musiikin ja laskin tempon ensimmäiselle biisille.

Se tunne, kun kaikki lähtee käyntiin, homma toimii, soittimet ovat vireessä ja esiintyjät valppaina!

Ensimmäisen kappaleen jälkeen tulleet myrskyisät aplodit veivät viimeisetkin ramppikuumeen rippeet hartioiltamme, ja paahdoimme keikan läpi energisinä, hyväntuulisina ja äärimmäisen svengaavina.

Viimeinen biisi, humisevat suosionosoitukset ja vielä yksi ylimääräinen päälle. Sen jälkeen kädet toistemme hartioilla suoritetut teatterikumarrukset ja ilta oli kohdaltamme pulkassa.

Valuimme takahuoneeseen onnittelevan ja aurinkoisen ihmisjoukon läpi, saimme osaksemme varauksetonta kehua, vilpitöntä ihastelua ja sitä voimaa ja energiaa, jota yleisö on aina valmis antamaan esiintyjälle – kunhan esiintyjät vain suostuvat ottamaan sen vastaan.

Keikan jälkipuinnissa takahuoneessa kävi ilmi, että juuri tuo joraaminen ennen esitystä oli häkellyttävällä tavalla poistanut suuren osan ahdistusta ja esiintymispelkoa. Vähän on aina hyvä jännittää – siitähän se muodostuu se esiintymisen suurin nautinto, kun jännitys purkautuu soittamisen ja laulamisen riemuksi, yhteisesiintymisen hurmioksi. Tätä ei tehdä yksin, tässä olemme me muusikot ja yleisö yhdessä luomassa jotakin ainutlaatuista.

Keikan jälkeisissä euforisissa tunnelmissa. Vasemmalta oikealle Stefu, Jukka, Aksu, Mikko, Krisse ja Toni.
Keikan jälkeisissä euforisissa tunnelmissa. Vasemmalta oikealle Stefu, Jukka, Aksu, Mikko, Krisse ja Toni.

Bändin fiilistellessä hotellihuoneessa oli ihmemies Stefu jo pakannut kaikki kamat valmiiksi siirrettäviksi vänin tavaratilaan.

Kotimatka sujui euforisissa merkeissä. Oli sydämellisen riemullista nähdä nämä entiset oheiskäytön onnimannit, kemiallisen moniottelun mestarit naama aurinkona vänin ahtaissa tiloissa toisiansa kehuskellen, itseänsä ihmetellen.

Lyhyestä loppuvirsi kaunis: ajoimme suoraan Alppikadulle, roudasimme kamat treeniskämpälle ja Stefu ajoi kaikki yksitellen kotiin.

Minä kävelin. Kolmatta linjaa takaisin, päästä päähän ja sillan yli kotiin Krunikaan.

Näiltä seuduilta myös Anja on kotoisin. Ehkä juuri sen vuoksi hän ymmärsi uskoa näihin ihmisiin, näihin elämän kaltoin kohtelemiin niin paljon, että jaksoi ajaa tämän projektin toteutumaan.

Olin niin ylpeä ja onnellinen Krissen, Tonin, Aksun ja Mikon puolesta. Sekä itseni. Ja Stefun, joka itse oli päässyt viimeiseltä katkoltaan juuri pari viikkoa aiemmin.

Elämä voitti.

 

Korvaushoitobändin esiintyminen on osa valtakunnallista OK-hanketta, jota Euroopan sosiaalirahasto ESR tukee.