Katto pään päälle

Viime syksynä Helsingissä monet havahtuivat auttamaan ihmisiä, jotka olivat viettäneet siihen asti yönsä autoissa ja rappukäytävissä. Ovensa avasivat esimerkiksi kirkot. Hätämajoituksessa kansainvälinen aika näyttää koko kirjavuutensa.

Teksti > Ilkka Karisto
Kuvat > Laura Oja

Nasco on kulkenut Suomen ja Bulgarian väliä jo kuuden vuoden ajan.
Nasco on kulkenut Suomen ja Bulgarian väliä jo kuuden vuoden ajan.

Kadulle syntyy jonoa heti puoli yhdeksän jälkeen. 44-vuotias Nasco ja kymmenkunta muuta Bulgarian romania vilkuttavat ikkunan läpi projektipäällikkö Anca Enachelle.

On tammikuinen perjantai-ilta, ja Helsingin Diakonissalaitoksen hätämajoituksen ovet Munkkisaaressa ovat juuri aukeamassa. Enache ja yötyöntekijä Nur Abdiqafar odottavat vielä, että ainoa romanikieltä taitava työntekijä, Iuliana Baldovin, ehtii laskeutumaan ala-aulaan kolmannesta kerroksesta, jossa hän on ollut valmistamassa yöpyjille munakasta.

Bulgaarit ovat viettäneet Munkkisaaressa jo yhden yön. Aamulla he ovat lähteneet kadulle, koska hätämajoituksen ovet suljetaan jo aamuseitsemältä.

Viime marraskuussa avatussa hätämajoituksessa on tilaa 55 ihmiselle, ja paikat jaetaan iltaisin saapumisjärjestyksessä. Toistaiseksi ketään ei ole jouduttu jättämään ulos, mutta joskus kapasiteetti on ylitetty muutamalla ylimääräisellä patjalla.

Kolmoskerroksessa tulijat istahtavat pitkiin pöytiin. Harva riisuu päällysvaatteitaan, jotkut eivät edes pipoa. Nasco ottaa ainoana kahvia, jota on ilmaiseksi saatavana. Nasco on kulkenut Suomen ja Bulgarian väliä jo kuuden vuoden ajan. Hänen kotikaupunkinsa on Varna Mustanmeren rannalla.

”Sunny Beach”, hän tarkentaa.

Suomessa hän hankkii vaatimattomat tulonsa keräämällä pulloja.

Samaa tekee viereisessä pöydässä istuva Todoro, 30, joka hänkin on kotoisin Varnasta. Tammikuussa pullojen kerääminen ei ole kannattava bisnes. Tänään Todoro on saanut kasaan seitsemän euroa.

”Nyt ei juoda, ei ole festivaaleja”, hän  sanoo.

Munkkisaaren hätämajoitusta miehet kehuvat vuolaasti.

”Täällä on lämmin ja hyvä”, Nasco sanoo. ”Ei ole muita vaihtoehtoja. Yöpyminen Rastilan leirintäalueella maksaa 25 euroa joka yö.”

Iuliana Baldovin ja ensimmäistä iltaa Munkkisaaressa vapaaehtoistyötä tekevän Hilkka Helstin paistamat munakkaat kypsyvät pannu kerrallaan, ja ne tarjoillaan kertakäyttölautasilta. Annokset ovat pieniä.

Ruokailutilaan ilmestyy keski-ikäinen virolainen mies, jolla on mukanaan omat eväät. Hän on asetellut lautaselle neljä grillimakkaraa, 350 gramman valmispakkauksen kermaperunoita ja puoliksi halkaistun kanawrapin. Hän pyytää Baldovinia lämmittämään annoksen mikrossa.

”Viisi minuttia.”

Baldovin vie lautasen keittiön puolelle ja ilmoittaa sitten säätäneensä lämmitysajaksi kolme minuuttia.

”Ei, ei, ei! Viisi”, virolainen sanoo tuohtuneena ja käy itse ronkkimassa ajastinta.

Hän kertoo viettäneensä Munkkisaaren patjamatjoituksessa puolitoista viikkoa. Mitä hän ajattelee paikasta?

Mies katsoo ympärilleen ja nyökkää bulgarialaisiiin päin.

”Ovathan hekin ihmisiä.”

Hilkka Helsti ja Iuliana Baldovin valmistavat yöpyjille ruokaa.
Hilkka Helsti ja Iuliana Baldovin valmistavat yöpyjille ruokaa.

Munkkisaaressa on kirjattu ensimmäisten kahden kuukauden aikana yhteensä liki 2 500 yöpymistä.

”Suurin osa yöpyjistä on ollut Itä-Euroopan romaneja, mutta on muitakin. Otamme kaikki, jotka eivät mahdu muualle”, Anca Enache sanoo.

Kaikki yöpyjät eivät ole olleet ulkomaalaisia.

”Meille on tullut ihmisiä Hietaniemenkadun palvelukeskuksesta, jos siellä on ollut täyttä.”

Julkisuudessa on puhuttu paljon kielteisen päätöksen saaneista turvapaikanhakijoista, jotka jäävät elämään Suomeen niin sanotusti paperittomina. Heitäkin on Munkkisaaressa yöpynyt, mutta työntekijöiden arvion mukaan vain muutamia, korkeintaan viisi. Tarkkaa lukua ei kukaan tiedä, sillä yöpyjiltä ei kysellä nimiä, papereita tai elämäntilannetta.

Paperittomien määrän ennustetaan lisääntyvän alkuvuonna merkittävästi, sillä silloin hallinto-oikeudet antavat päätökset viime kesän kielteisistä turvapaikkapäätöksistä tehtyihin valituksiin. (Viime kesän aikana Maahanmuuttovirasto eli Migri antoi tuhansia kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Valitusaika on kuusi kuukautta.)

Tänään Munkkisaaren hätämajoitukseen on hakeutunut 30 ihmistä. Yksi heistä on 30-vuotias kolumbialainen Juan David Becerra.

Edeltävän viikon – kuten kaikki muutkin viikot – hän on nukkunut suomalaisen ystävänsä nurkissa, mutta viikonloppuisin hänen on siirryttävä muualle, sillä ystävän lapset tulevat silloin isänsä luo eikä pienessä asunnossa ole tilaa ylimääräisille.

”Minulla ei ole varaa mihinkään asuntoon. Siksi joudun olemaan täällä”, hän sanoo. ”En käytä alkoholia enkä huumeita; olen vain ajautunut kummalliseen limboon.”

Becerra muutti Suomeen viime syksynä. Edelliset kymmenen vuotta hän on asunut Espanjassa, jonne hänellä on oleskelulupa. Nyt hän anoo työntekijän oleskelulupaa Suomeen. Hän esittelee kopiota Helsingin poliisille jätetystä hakemuksesta, johon on niitattu kiinni kuitti 500 euron käsittelymaksusta.

Työntekijöiden huoneessa on monitori, josta voi seurata talon valvontakameroita.
Työntekijöiden huoneessa on monitori, josta voi seurata talon valvontakameroita.

Espanjassa Becerra yritti tuoda maahan kolumbialaista kahvia. Liiketoimet eivät sujuneet hyvin. Hän oli tutustunut suomalaisiin ja kuullut paljon hyvää Suomesta, ja niinpä hän päätti yrittää onneaan täällä.

Unelmana on yhä oma kahvibisnes, mutta ensin Becerra aikoo ruveta jälleenmyymään provikkapalkalla tuttavansa maahantuomia hedelmäsoseita. Sitä varten hänen pitäisi perustaa toiminimi, ja hän on käynyt jo Vantaan Uusyrityskeskuksessa keskustelemassa liiketoimintasuunnitelmastaan.

”Haluan oppia kielen ja maksaa veroni ihan niin kuin kaikki muutkin”, hän sanoo. ”Nyt elän näin, mutta toivottavasti kaikki muuttuu. Olen kysynyt, voisinko tehdä jotain tämän paikan hyväksi. Voisin vaikka siivota täällä päivisin. Olen mielestäni sen velkaa tästä avusta.”

Elena kertoo, että sääntöjen mukaan hän ei saisi pitää tyttäriinsä yhtyettä, mutta hän ei siitä säännöstä piittaa.
Elena kertoo, että sääntöjen mukaan hän ei saisi pitää tyttäriinsä yhtyettä, mutta hän ei siitä säännöstä piittaa.

Romanialainen Elena, 43, on kiertänyt koko päivän penkomassa roskalaatikoita ja esittelee nyt saalistaan huoneessa, jonka lattialla hän on nukkunut yönsä marraskuusta lähtien. Muovikassista löytyy täysin ehjä fleecetakki, sateenvarjo ja flip-flopit.

Huoneen hyllyille on aseteltu siisteihin riveihin suklaakonvehtirasioita, pehmoleluja, ja herätyskelloja, ja lattialla on entuudestaan jo kaksi sandaaliparia.

”Kaiken tämän olen löytänyt roskalaatikoista”, Elena kertoo.

Hän lähti Suomeen viime maaliskuussa ja pakkasi mukaansa vaatteidensa lisäksi vain yhden leivän ja pullon limonaatia. Kaiken muun hän jätti neljälle aikuiselle pojalleen, jotka jäivät asumaan hylättyyn rauniotaloon Bacauin kaupunkiin.

Poikien lisäksi Elenalla on kaksi tytärtä, jotka ovat nyt seitsen- ja 11-vuotiaat. Lastensuojeluviranomaiset ottivat heidät huostaan kaksi vuotta sitten. Syynä olivat perheen asumisolot: talosta löytyi rottia, ja siellä oli kylmä.

Nyt tytöt on sijoitettu sijaisperheeseen. Elena kertoo, että sääntöjen mukaan hän ei saisi pitää tyttäriinsä yhtyettä, mutta hän ei siitä säännöstä piittaa. Kuulumiset vaihdetaan Facebookilla.

”Minulla on huono olo, kun en voi olla lasteni kanssa.”

Tyttärien huostaanotto sai Elenan lähtemään Romaniasta. Hän toivoi saavansa Suomesta sellaisen toimeentulon, josta liikenisi lähetettäväksi hieman rahaa tyttärilleen. Toive ei ole toteutunut.

“Mitä toimeentuloa pulloja keräämällä muka voisi saada?” Elena sanoo ja tuhahtaa. Hän on kokeillut myös kerjäämistä ja Iso Numero -lehden myymistä. Lehdet eivät menneet kaupaksi, sillä muut myyjät olivat vieneet parhaat myyntipaikat: päivän työstä käteen jäi yksi euro.

Nur Abdiqafar on toinen hätämajoituksen yötyöntekijöistä. Työvuoro jatkuu aamuseitsemään.
Nur Abdiqafar on toinen hätämajoituksen yötyöntekijöistä. Työvuoro jatkuu aamuseitsemään.

Kun Elena tuli Suomeen, hän nukkui ensimmäiset seitsemän kuukautta autossa. Joka yö piti pelätä, tuleeko poliisi herättämään.Munkkisaaren uudesta hätämajoituksesta hän kuuli Helsingin Diakonissalaitoksen ylläpitämässä Hirundossa, joka on liikkuvalle väestölle ja paperittomille tarkoitettu päiväkeskus. Monet hätämajoituksen käyttäjät käyvät päivisin Hirundossa. Siellä saa levätä ja peseytyä, ja paikalla on henkilökuntaa neuvomassa erilaisissa asioissa.

Munkkisaaressa Elena on viihtynyt hyvin.

”Täällä on rauha, eikä tarvitse pelätä poliisia. On hyvä, että on paikka, jossa voi laittaa pään alas.”

Aiempina talvina Helsingissä oleilevien kodittomien ulkomaalaisten vaihtoehdot yöpaikan suhteen olivat vähissä. Kaupungin oma yömaja, Hietaniemenkadun palvelukeskus, ottaa vastaan vain ihmisiä, jotka ovat kirjoissa Helsingissä.

Romaneista suurin osa nukkui autoissa, puistoissa, rappukäytävissä tai esimerkiksi VR:n vanhan makasiinirakennuksen rauniossa.

Viime syksynä tilanne muuttui. Helsingin Diakonissalaitos avasi kaupungin tuella kaksi hätämajoitusta: Munkkisaareen ja  toisen, 30-paikkaisen, Hermannin diakoniataloon.

Samoihin aikoihin ovensa avasivat kirkot. Helsingin seurakunnat päättivät tarjota kodittomille majoitusta kiertävissä vuoroissa. Tammikuun lopussa seurakunnat sopivat Helsingin kaupungin ja Diakonissalaitoksen kanssa, että kirkot sulkeutuvat ja hätämajoitus siirtyy Hermannin Diakoniataloon.

Munkkisaaren hätämajoitukseen suunniteltiin aluksi pakkasrajaa: ovet olisivat auenneet vain niinä iltoina, jolloin koettu pakkanen olisi ollut 10 astetta tai enemmän. Ajatuksesta kuitenkin luovuttiin.

Heti ensimmäisenä yönä Munkkisaareen tuli 16 majoittujaa. Heidän joukossaan olivat romanialaiset Luminitai, 30, ja Nicolai, 34. Pariskunnalla on nyt oma vakihuone ja sen lattialla pieni, ohut patja.

Ikkunalaudalle on aseteltu perustarpeita: kännykän laturi, lasten kuvaraamattu, hiuslakkapullo, kertakäyttölusikoita, pullollinen Rainbow-auringonkukkaöljyä, Bepanthen-voidetta ja muutama lääkepurnukka.

Nicolai ja Luminitai ovat olleet naimisissa 17 vuotta.
Nicolai ja Luminitai ovat olleet naimisissa 17 vuotta.

Lääkkeet ovat Luminitain kättä varten. Se on paleltunut ja punoittaa pahasti. Kipu häiritsee nukkumistakin.

Luminitai kaupittelee päivät Isoa Numeroa Rautatieaseman lähistöllä, mutta välillä on päästävä sisätiloihin. Asemahallissa olisi lämmin, mutta sieltä vartijat poistavat romanit herkästi.

”Olisi tärkeää, että tänne pääsisi aikaisemmin sisälle”, Nicolai sanoo.

Pariskunta tuli Suomeen ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten. Ennen hätämajoituksen avaamista he nukkuivat puistoissa ja hylätyissä taloissa.

Nicolai on tehnyt satunnaisia lumitöitä Kalliossa. Hän elättelee toiveita säännöllisemmästä työstä. Luminitain veli on saanut työn rakennusmiehenä, ja firman kanssa on ollut puhetta, että ehkä Nicolaikin voitaisiin joskus palkata.

Pariskunta on ollut pitkään naimisissa – Luminitai oli häiden aikaan 13-vuotias. Heillä on kolme alaikäistä lasta, jotka elävät Romaniassa naapurin huostassa. Joskus Luminitai ja Nicolai pystyvät lähettämään lapsille hiukan rahaa, mutta lasten tuominen Suomeen ei ole realistinen vaihtoehto.

”Jos meillä ei ole itsellä paikkaa missä nukkua, miten täällä voisi elää lapsen kanssa?” Nicolai sanoo.

Kello lähenee yhtätoista. Käytävät ovat äkisti tyhjentyneet.

Nasco vetelee vielä sauhuja tupakkakopissa. Sitten hänkin suuntaa patjalleen. Herätys on jo seitsemän tunnin päästä, ja kun jaksaa sen jälkeen odottaa kolme tuntia,  aurinkokin saattaa näyttäytyä Helsingin taivaalla.