Jämähtänyt ja epäreilu järjestelmä ja jämähtänyttä vähän muukin: Tittelit veks

Yksi ratkaiseva syy, miksi rohkenin hakeutua aikuisopiskelijaksi, oli lehdestä lukemani juttu aikuiskoulutustuesta. Järkytys oli melkoinen ettei free lancereilla ole oikeutta tuohon rahoitukseen. Aikuiskoulutustuki on tarkoitettu työttömille, palkansaajille ja yrittäjille. Hain aikuiskoulutustukea yrittäjänä, sillä kirjailijat maksavat apurahoistaan Melaan pakollista Myel-vakuutusta. Olemme maataloustuottajien eläkekassan jäseniä järjestelmä mieltää meidät yrittäjiksi. Tämä ei Koulutusrahastolle riittänyt, sillä olisi pitänyt olla myös yel–vakuutus. En siis saanut minkäänlaista aikuiskoulutustukea maksettuani vuosikausia veroja ensin kirjamyynnin kautta alv:na ja omista ansiotuloistani palkansaajana.  Kortiston asiakkaana olisin tuen saanut. Järjestelmä on täysin jämähtänyt siihen nähden, kuinka suuri osa palkansaajista työskentelee projektitöissä tai täysipäiväisenä taiteilijana.

Vaan ei syytä katkeruuteen!  Oli katsottava tilannetta toisenlaisesta näkökulmasta. Halusin niin kovasti opiskelemaan ettei mikään este minua pysäyttäisi. Todella, olin freelancer. Voisin kyllä hankkia itselleni palkallisia kirjoitustöitä opintojen oheen sen verran, että ansaitsisin perustoimeentulon. Käännyin lehtien puoleen. Töitä ei ollut yhtä helppo järjestää kuten takavuosina. Lehtitalot irtisanovat väkeä ja ulkopuolisille ei makseta kuin järeistä syistä. Listasin eri mahdollisuuksia. Kunhan laskee riittävän monta koukkua, joku ennen pitkää nappaa. En ollut huolissani. Kuten Diakonissalaitoksen talon seinässä lukee ”Asioilla on tapana järjestyä” luotin siihen, että rahoituspuoli järjestyy, kunhan vain itsellä on päämäärä ja tietää, minne suuntaan menee ja sinne pää pystyssä kävelee sivuille vilkuilematta. Töitä järjestyi. Olin muutenkin elämässäni edennyt tekeminen edellä. Jos olisin aikoinaan ensin suorittanut taloudellisen kirjanpidon ja sen pohjalta ryhtynyt kirjoittamaan ensimmäistä teostani, sitä kirjaa ei olisi vieläkään kirjoitettu. Riskejä on otettava.

Jämähtäneisyydestä tuli mieleeni, että olin aika yllättynyt tänään luennolla siitä, kuinka ryhmässäni keskusteltiin vauraissa kaupunginosissa asuvista perheistä. Yksityisten päiväkotien asiakkaita luonnehdittiin varmoin käsityksin, vanhempia siis, koviksi, määrääviksi ja hankaliksi. Ryhmässä muodostui selkeä asetelma, että me lähihoitajaopiskelijat olemme työläisiä ja että on olemassa hieno väki, joka ei omaa käytöstapoja ja on monin eri tavoin epähumaania. Opettaja peesasi. Olin aika järkyttynyt tästä. Olen perheeni kanssa asunut Helsingissä eri kaupunginosissa Meri–Rastilasta Eiraan ja viihtynyt kaikkialla. Olin ihmeissäni, että ikään kuin sisällissodan aikaista luokkavihaa on yhä uinumassa Suomessa, Helsingissä, Diakoniaopistolla. On me, ja ne muut. Oman kokemukseni mukaan ihmisillä, joilla on ulkoinen elämänhallinta järjestyksessä, on myös henkisesti varaa olla suvaitsevaisia ja avoimia kanssaihmisiä kohtaan. Todella outoa, että meitä opiskelijoita urautetaan tuollaiseen ikivanhaan yhteiskunnalliseen näkemykseen: punaiset ja valkoiset. Luokassa oli osin jopa kiihtynyttä puhetta, kuinka inhottavia vanhemmat, joilla on asema, voivat olla päiväkotien henkilökuntaa kohtaan. Oma poikani on ollut päiväkodissa niin Eirassa kuin Katajanokalla ja siellä oli meininki tittelit veks. Ei tullut koskaan mieleenkään mikään muunlainen meno.

Maanantaina alkaa uusi vaihe opinnoissani. Hain opiskelijaksi suht uuteen koulutusmuotoon nk. työssäoppijaksi. Aloitan Lehmustuvalla maanantaina kello 8.00.