Huumoria ja saattohoitoa

Tiettävästi ihmiset ovat kuolleet aina, joten luulisi, että saattohoito on pysynyt aina samana. Mutta näin ei ole. Helsingin Diakonissalaitoksessa opiskelleiden Yhteyspäivillä selvisi myös, että sisarilla on omaleimainen huumorintaju.

Ihmisten elinkaari muuttuu yhteiskunnan ja lääketieteen kehittyessä. Samalla myös elämän lopun vaiheet saavat uusia sävyjä. Se kävi selväksi Yhteyspäivien paneelikeskustelussa Diakonissalaitoksen kirkossa.

Ihmisarvoisesta saattohoidosta keskustelivat arkkiatri Risto Pelkosen kanssa sairaalapastori Merja Hållfast, diakonissa Eila Sainio ja osastonhoitaja Paula Lagerstam. Lagerstam sanoi, että saattohoitoon liittyy uusia kysymyksiä esimerkiksi siksi, että muistisairaudet yleistyvät väestön keski-iän kasvaessa. Se tarkoittaa, että muun muassa hoitotahtoon – ja sitä kautta kuolemaan – liittyviä kysymyksiä joudutaan ottamaan esille sairauden alkuvaiheessa, paljon aikaisemmin kuin ennen. Muistisairaus etenee hitaasti, joten ihminen voi olla vielä fyysisesti hyvässä kunnossa, jolloin kuoleman ajatteleminen voi ahdistaa.

Arkkiatri Risto Pelkosen luento johdatti Yhteyspäivien osallistujat saattohoidon kysymysten äärelle.

Sinänsä Suomi on ollut saattohoidon eturintamassa jo 1980-luvulta lähtien. Vuonna 1982 Lääkintöhallitus julkaisi ensimmäiset terminaalihoidon ohjeet. Sen jälkeen saattohoidon ympärillä käyty keskustelu on pohtinut muun muassa sitä, kuinka henkinen ja hengellinen tuki sopivat yhteen lääkehoidollisen näkökulman kanssa. Niin paneelikeskustelun osallistujat kuin arkkiatri Risto Pelkonen totesivat, että molempia tarvitaan, vaikka hengellinen lähestymistapa joutuu taistelemaan oikeutuksensa puolesta. Pelkonen siteerasi Terhokodin ylilääkäri Juha Hännistä:

”Tutkimukset osoittavat toistuvasti, että suurinta kärsimystä aiheuttavat eksistenssiin ja sosiaalisiin suhteisiin, hylätyksi tulemiseen ja arvottomuuteen liittyvät seikat. Inhimillinen kärsimys noudattaa harvoin tieteen logiikkaa.”

Pelkonen tiivisti saattohoidon ytimen: on kyse arvokkaasta kuolemasta, elämästä kuoleman kynnyksellä. Saattohoidolla pyritään arvokkaaseen kuolemaan – kuolevan ihmisen arvokkuuden vaalimiseen. Arvokkuuden kokemukseen kuuluu henkilökohtaisen integriteetin  säilyminen,  tunne elämän hallinnasta ja tuleminen kohdelluksi ainutlaatuisena persoonana. Pohjana on jakamaton ihmisarvo.

”Ihmisarvo on aina ehjä ja kokonainen. Se ei riipu tomumajan tilasta, hengen tai hengellisyyden vahvuudesta. Kehdossa nukkuvan lapsen, kylän raitilla kahnustavan kulkurin ja kuolinvuoteella lepäävän vanhuksen arvo ihmisenä on sama. Kaikki ovat yhtä – etnisestä taustasta riippumatta”, arkkiatri Risto Pelkonen sanoi.

Aidot ”kepsipuvut” päällään yhteiskuvaan kokoontuivat sisaret Tuulikki Vatanen, Aila Heinonen, Eira Pulkki ja Pirkko Pihlaja.

Yhteyspäivien iltajuhlassa palkittiin perinteiseen tapaan taloon 70, 60 ja 50 vuotta sitten opiskelemaan tulleita. Vanhimmat olivat aloittaneet opiskelun vuonna 1946. Se oli vielä sisarkotiaikaa, eli käytännössä piti antaa elämänsä toisten palvelemiseen laitoksen osoittamissa tehtävissä. Vastalahjaksi sai koulutuksen, asunnon, ylläpidon ja hoidon elämän loppuun asti.

”Silloin pommisuojat olivat täynnä asunnottomia. Täällä sai leipää niin paljon kuin halusi, vaikka kaikesta oli pulaa. Täällä kulki aina sellainen tumma mies pitkässä mustassa takissa ja vain sandaalit paljaissa jaloissa, oli kesä tai talvi. Sitten minulle selvisi että se on Ilja Repinin poika Juri. Hän asui pelastusarmeijan yömajassa. Hänen loppunsa taisi olla aika ikävä”, yksi juhlasisar muisteli.

Taivallahden seurakunnan pitkäaikainen työntekijä ja legendaarinen sisar Tuulikki Vatanen kirvoitti sisarista suurimmat naurunpyrskähdykset..

”Ai muistella opiskeluaikaa? En minä haluaisi muistella sitä. Onko pakko? No minä muistan, että ehdotin kurssimme tunnuslauluksi Siionin virsistä ’Olen vankina täällä ja tiedän sen’. Mutta sitä ei jostain syystä valittu!” Vatanen kertoili – mutta lisäsi kuitenkin, että hyvää aikaa se opiskelu oli. ”Johonkin juhliin valmistimme kohtauksen Seitsemän veljestä lukkarin koulussa. Minä olin Eero.” Toinen sisar muisti esityksen ja kertoi, että Hilma Rissanen, pelottava vanhempi diakonissa, oli seisonut Aurora-salin oven vieressä esityksen jälkeen ja huokaissut pettyneenä: ”Sen minä sanon että vielä ne täällä tanssiksi pistävät.”

Teksti > Riku Siivonen 
Kuvat > Sakari Piippo