Hoitotyön opettajat Hanna ja Heli

HDL on opettanut hoitotyötä melkein 150 vuotta. Vuodenvaihteessa koulutustehtävä siirtyy Suomen Diakoniaopistolle, mutta yksi periaate säilyy: hyvän hoidon keskiössä on yhä ihmisen kohtaaminen.

Teksti > Anna-Sofia Nieminen Kuvat > Diakonissalaitoksen museon arkisto & Olli-Pekka Orpo

Juuri ennen 1900-luvun taitetta Helsingin Diakonissalaitokselle etsittiin sivistyneitä, mielellään opettajan koulutuksen saaneita naisia diakonissoiksi. Löytyi Hanna Masalin, kuvernöörin tytär ja Tammisaaren Yksityisen Tyttökoulun opettaja. Hän aloitti vuonna 1899 laitoksen opettajana.

”Pian hän kuitenkin omisti itselleen diakonissan kutsumuksen ja tuli samana vuonna sisaroppilaaksi”, kerrotaan Masalinin muistokirjoituksessa.

Diakonissoista koulutettiin sairaiden ja kärsivien auttajia, ja he ovat saaneet laitoksen perustamisesta eli vuodesta 1867 asti sairaanhoidon opetusta. Ilmeisesti sisar Hannasta tuli etevä sairaanhoitaja, sillä pian hän vastasi osastonhoitajana pitkälti koko laitoksen sairaanhoidosta. Kaavailtiin, että häntä varten perustettaisiin ylihoitajan toimi. Sitä ei kuitenkaan ehditty tehdä, kun laitoksen johtajatar Lina Snellman kuoli vuonna 1924. Sisar Hanna nousi hänen tilalleen ja johti laitosta 14 vuotta, eläkeikäänsä saakka.

Sisar Hanna jatkoi edeltäjänsä uraauurtavaa työtä sairaanhoidon parissa. Sisar Lina oli koonnut oppinsa kahteen mustaan, vahakantiseen vihkoon. Niissä käsiteltiin kaikkea ihmisen anatomiasta aina sairaanhoitajille sopiviin ominaisuuksiin. Sisar Linan opeista hahmottuu kuva potilaan kohtaamisesta yksilönä ja kokonaisvaltaisesta hoidosta. Siihen kuului varsinaisten hoitotoimenpiteiden ja lääkitsemisen lisäksi muun muassa oikeanlainen ruokavalio, puhtaudesta huolehtiminen ja mielialan ylläpitäminen.

kuva50_hanna_masalin_sidonta_ka18
Sairaanhoito ja sen opetus on aina ollut keskeinen osa HDL:n toimintaa. Kuvassa sisar Hanna opettaa diakonissoja todennäköisesti 1920-luvun taitteessa.

Sisar Lina kirjoitti kipujen lievittämisestä ja sairaan rohkaisusta näin: ”Kyse on rakkaudesta, sydämellisestä hyvästä tahdosta, joka on hyvin merkittävä ja joka saa paljon aikaan – tosin ei ilman sairaanhoidon teorian osaamista. Se on sitä, että sairaanhoitaja oikealla hetkellä – sen lisäksi, että hän ymmärtää ja osaa toimia – on valmis toimimaan, jopa itsensä kieltäen ja välttelemättä vaivaa, minkä se maksaa.”

Opettajataustainen sisar Hanna kehitti opetusta edelleen. Hänen johtajatarkautensa aikana, vuonna 1932, aloitti toimintansa Helsingin Diakonissalaitoksen sairaanhoitajakoulu.

Vuonna 1936 lääkintöneuvos Herman Lavonius totesi, että ”Helsingin Diakonissalaitosta voidaan pitää nykyaikaisen sairaanhoidon uranuurtajana maassamme”. Samalla tavalla laitosta voidaan pitää sairaanhoitajien koulutuksen uranuurtajana, sillä nämä kaksi asiaa ovat kulkeneet rinta rinnan. Oma, kehittyvä sairaala takasi sisaroppilaille hyvän paikan harjoitella sairaanhoitoa.

Helsingin Diakonissalaitoksen tehtävä hoitotyön ammattilaisten kouluttajana on jatkunut näihin päiviin asti, mutta nyt koulutus on erkaantumassa omaksi osakeyhtiökseen.

Sairaanhoitajien koulutus siirtyi jo vuosituhannen vaihteessa Diakonia-ammattikorkeakoululle. Muun muassa lähihoitajien koulutus on kuitenkin säilynyt laitoksella, Helsingin Diakoniaopiston alaisuudessa.

Ensi vuoden alussa opisto yhdistyy Oulun Diakoniaopiston ja Lahden diakonian instituutin kanssa ja niistä tulee valtakunnallinen Suomen Diakoniaopisto. Käytännössä Suomen Diakoniaopiston Helsingin kampus jää toki Helsingin Diakonissalaitoksen kylkeen. Koulun opettajan Heli Simosen mukaan muutos ei juuri vaikuta esimerkiksi hänen työhönsä. Hän opettaa lähihoitajaopiskelijoille hoitotyötä, erityisesti vanhustenhoitoa.

Simonen tuli Helsingin Diakonissalaitokselle töihin vuonna 2002, aluksi sairaanhoitajaksi. Nyt hän on ollut laitoksella töissä 14 vuotta, vuodesta 2010 lähtien opettajana.

Hän ajattelee, että diakoniaopiston erottaa muista oppilaitoksista yhä yksi asia: kaiken keskiössä on ihmisten kohtaaminen.

2016-11-10_helis_viesti-016
Heli Simonen (seisomassa) opettaa lähihoitajaopiskelijoille hoitotyötä. Hän sanoo, että perustaitojen täytyy tulla automaattisesti, jotta pystyy keskittymään ihmisen kohtaamiseen.

Lähihoitajaopiskelijoille tosin opetetaan hoitotaitoja, kuten verenpaineen- ja verensokerin mittaamista, sekä tietoa sairauksista ja lääkehoidosta, ja vasta kun ne tulevat automaattisesti, pystyy keskittymään täysin hoidettavan kohtaamiseen.

”Hoitajaksi kasvaminen vaatii aikaa. Me annamme siihen eväät koulutuksessa, mutta kasvaminen on pitkä prosessi”, Simonen sanoo.

Hän ajattelee, että yksi tärkeä opettajan tehtävä on auttaa opiskelijoita pohtimaan omia arvojaan ja asenteitaan. Siksi hänen tunneillaan keskustellaan paljon eettisistä kysymyksistä.

”Kun on hoitotyössä oikeasti vaikean tilanteen edessä, asenteet tulevat piilosta, jos niitä ei ole joutunut purkamaan jossakin vaiheessa.”

Monesti keskustelut pohjautuvat opiskelijoiden harjoittelussa kohtaamiin tilanteisiin. Kuten jo diakonissalaitoksen alkuaikoina, myös nykyään koulutukseen kuuluu paljon käytännön harjoittelua.

Simonen arvelee, että hän ei välttämättä ajattelisi hoitotyöstä niin kuin ajattelee, jos ei olisi tehnyt sairaanhoitajan töitä nimenomaan Helsingin Diakonissalaitoksella. Hän on työskennellyt esimerkiksi psyykkisesti sairaiden vanhusten ja hiv-positiivisten narkomaanien parissa.

”Yritän välittää opiskelijoille sen ajatuksen, että kaikki ihmiset on hoidettava. Ei pidä antaa mielenterveysongelman tai päihtymystilan hämärtää sitä, että jokaista pitää kunnioittaa.”

Lähteet: Erkki Kansanahon Sata vuotta kristillistä palvelutyötä, Lina Snellmanin Sairaanhoidon teoria I ja II, Hanna Masalinin muistokirjoitus sekä HDL:n verkkosivut.