Häpeää hyllyjen välissä

Kaupan lihaosastolla köyhä häpeää, koska hänellä ei ole varaa ostaa lihaa. Keskituloinen puolestaan tuntee syyllisyyden ailahduksen heittäessään kassan hihnalle eineksiä, sillä eihän kunnon ihminen lapsilleen sellaisia syötä.

Teksti > Asta Leppä 
Kuvat > Iiro Törmä

Häpeään verrattuna syyllisyys on ehkä kepeä tunne, mutta ne kertovat samasta: vertaamme itseämme muihin. Huono-osaisuus, köyhyys, huonous, alemmuus – ne syntyvät aina suhteessa muihin.
Sulkemisaikaan on viisi minuuttia, kun muhkean huivin kaulalleen kietaissut mies ryntää lähikauppaan ja selailee kuumeisesti kahvihyllyä. Pian puolityhjän kaupan poikki kassaa laskevalle kauppa-apulaiselle kiirii huuto:
”Eikö teillä ole espressoa luomuna?”
Eipä ole, vain tavallista löytyy. Mies kalpenee, pohtii kai, että mitähän kaverit nyt tuumaavat. Pitävät varmaan junttina, joka tarjoaa seuraavaksi pohjaan palanutta huoltoasemakahvia.
Siinä oli tositarina ihmisen mielestä. Vaikka kuinka korostamme yksilöllisyyttämme, jaamme kaikki tunteita, jotka syntyvät samoilla mekanismeilla. Monesti niin, että vertaamme itseämme muihin.

”Äiti oli ostanut luokkakaverin synttäreille lahjaksi punaisen Angry Birds –avaimenperän. ’Eikö sulla muuta oo?’ kaveri tokaisi paketin avattuaan. ’Täähän on sitä paitsi piraatti!’ Olin niin nolo, että meinasin ruveta itkemään.”

_Vuitton_MG_1744

Puolalaissosiologi Zygmunt Baumanin keskeinen ajatus on tausta tämän ymmärtämiselle: Baumanin mukaan modernin ihmisen identiteetti rakentuu ennen muuta kulutusvalinnoista.
Eli ei tarvitse kuin tarkistaa, minkä sortin kahvia ryystät, kenen kirjailijan kirjoittama opus lojuu yöpöydälläsi, minkä leffan kävit katsomassa viime viikonloppuna tai mistä vaateliikkeestä ostit farkkusi – heti tietää, millainen tyyppi olet: juntti vai cool, varakas vai tyhjätasku, in vaiko out.
Seuraavana aamuna letka kansalaisia odottaa hyytävässä tuulessa ilmaista ruokakassia.
Leipäjonon ihmiset eivät ole pyhimyksiä, mutta jakelutiskille vihdoin ja viimein yltänyt ei rupea huivimiehen lailla tivaamaan: ”Mä kuule en oikein diggaa normiriisistä, kai teillä on hei basmatia.”
Miksi hän ei tivaa?
”Koska leipäjonojen ihmiset ovat pakkovalintojen edessä”, tutkija Maria Ohisalo sanoo.
Ohisalo valmistelee paraikaa väitöskirjaa leipäjonoista Itä-Suomen yliopistossa ja on projektijohtaja Koneen säätiön rahoittamassa Kaksi Suomea -hankkeessa. Siinä luodataan suomalaista eriarvoistumista.
”Voisin kuvitella, että ihmisen häpeä syvenee, kun valintojen tekemisen mahdollisuus viedään. Valinnanvapaushan on viime kädessä kulutuskulttuurin selkä-
ydinnestettä”, Ohisalo sanoo.
Mutta mitä väliä valinnanvapaudella tässä kohtaa muka on? Kai köyhälle pitäisi kelvata mikä tahansa – jos ihmisellä on varaa nirsoilla, hänellä ei ole oikeasti hätä. Näin iso osa suomalaista ajattelee. EU:n tekemän selvityksen mukaan iso osa suomalaisista on sitä mieltä, ettei Suomessa ole köyhiä ollenkaan.
”Mutta hyvinvointivaltiossa emme puhukaan absoluuttisesta köyhyydestä – vaikka sitäkin kyllä löytyy – vaan ennen muuta suhteellisesta köyhyydestä”, Ohisalo selventää.
”Jälkimmäinen tarkoittaa, että ihminen vertaa omaa tilannettaan muihin. Jos hänellä menee sen perusteella huonosti, hän kärsii ja häpeää sitä.”
Tätä häpeän yhtä muotoa – arviointiahdistusta – tuntevat kaikki ne, joilla on tapana verrata itseään ylöspäin, niihin parempiosaisiin, onnellisiin ihmisiin. Itseään voi kiduttaa arviointiahdistuksella lukemalla vaikka lifestyle-blogeja.

”Aiemmin ajattelin, että nöyryytyksen huippu olisi joutua ostamaan rintsikat kirppikseltä. Kun jäin yksinhuoltajaksi, oli pakko niellä ylpeys ja mennä kaivelemaan niitä laatikoita. Pian huomasin, että siellähän myytiin parilla eurolla upeita merkkirintsikoita, joihin ei olisi ikinä ollut varaa uusina.”

Arviointiahdistus ei siis koske pelkästään pienituloisia. Kaikki ihmiset syynäävät toisiaan ja yrittävät vimmatusti päteä oman viiteryhmänsä silmissä.
Kaiken lisäksi keskiluokkaiset arvot hallitsevat voimakkaasti nyky-yhteiskuntaa. Nuorisobarometrien mukaan jopa kapinallisiksi mielletyt teinit määrittelevät hyvän elämän kuin keski-ikäiset nurmijärveläiset: Unelmoidaan omakotitalosta, avioliitosta ja kahdesta lapsesta, joista toinen on tyttö ja toinen poika. Hyväpalkkaisesta vakituisesta työpaikasta, jossa voi toteuttaa itseään. Turvallisuudesta ja yksilöllisyydestä.
Tällaiseen idylliin johtava polku on kuitenkin ahdas. Vaihtoehtoisia reittejä on tarjolla yhä vähemmän ja kilpailu aurinkopaikoista armoton. Filosofi Mikko Salmela Helsingin yliopistosta on tutkinut tunteita, viime aikoina erityisesti häpeän kokemuksia. Hän kuvaa, miten suurten ikäluokkien aikaan ei tarvinnut edes käydä keskikoulua loppuun, koska aina saattoi luottaa siihen, että jotakin työtä löytyi. Ja jos työt loppuivatkin ja tuli kengänkuva takamukseen, niin uusi hanttihomma odotti taatusti korttelin päässä.
Mutta nyt pitäisi menestyä – pelkkä pärjääminen ei riitä. Pitäisi saavuttaa vähintäänkin se keskiluokan unelma. Tämä saavutus pitää myös jollakin tavoin todistaa.
Jokainen osaa lukea jo etäältä keskiluokkaisuuden tunnusmerkit: pellolle isketyn kartanotyylisen pakettitalon, Nissan Qashqain ja kuorikkeeseen istutetun havuryhmän. Perheen ”isännällä” on jättigrilli ja lapsilla kuuden metrin trampoliini.
Menestyksen merkit on saatava vaikka sitten velalla ostaen. Kotitalouksilla onkin tällä hetkellä enemmän velkaa kuin koskaan historiamme aikana. Samaan tahtiin kasvavat maksuhäiriö- ja ulosottomerkinnät. Niissä on jo ohitettu 1990-luvun laman luvut.
Velkataakasta ei tietenkään puhuta halaistua sanaa sosiaalisessa mediassa, jossa kaikki näyttää rikkeettömältä. ”Skumppaa” kuluu näköjään suomalaisten arjessa pullotolkulla. Talvisin itseään kunnioittava kansalainen jakaa kuvan varpaistaan Thaimaan rantahietikolla.
Mikko Salmela puhuu onnellisuusmuureista, jotka on pystytetty häpeän torjumiseksi.
”Kilpailuyhteiskunnassahan ihmiset joutuvat kilpailemaan ihan kaikesta. Työpaikoista, ihmissuhteista, ulkonäöstä”, Salmela sanoo.
”Tällaisen ideologian myötä myös ajatus siitä, ketä pitäisi syyttää, jos en kisassa pärjää, häviää. Oikeastaan jäljelle jää vain yksi ymmärrettävä syy, jota yritetään loppuun asti välttää: että tämä on omaa vikaani, että olen huono ja tyhmä, kehnompi kuin nuo muut.”
Onnellisuusmuurien murentuessa turvaudutaan järeämpään kalustoon. Jos häpeä on itsesyytöstä, siitä napataan Salmelan mukaan etuliite pois. Silloin syy voidaan kääntää johonkin muuhun maaliin ja löytää syntipukit omalle epäonnistumiselle. Mustavalkoisimpia ja ankarimpia mielipiteissään ovat yleensä ne, jotka ovat siinä ja siinä, etteivät putoa alempaan tuloluokkaan.
Aina kun vedetään selkeä raja meidän ja noiden välille, epävarmuus hellittää. Häpeän uhka tuntuu väistyvän ja ilma hetkeksi raikastuvan. Helpottaa kummasti, kun tietää, että on vieläkin halveksuttavampia tyyppejä kuin minä.

” Olen tuntenut häpeää joka vitun päivä siitä asti, kun ollaan oltu puolison kanssa toimeentulotuella. Joka jenistä joutuu taistelemaan, eikä duuniin kannata mennä, koska sitten kaikki vasta kuseekin. Vaimolla vielä iho-ongelmia, joihin ei terveyskeskuksessa osata sanoa juuta eikä jaata, joten tukea ei heru mistään. Ei, vaikka polvet ruvella kerjäisi.”

_Pakasteet

Oxfordin yliopiston sosiaalipolitiikan professorin Robert Walkerin mukaan kollektivistissa yhteiskunnissa – esimerkiksi Aasian maissa – tunnetaan voimakkaampaa häpeää kuin yksilökeskeisissä yhteiskunnissa.
Mihin suomalainen yhteiskunta sitten asettuu?
Ainakin Suomi on Salmelan mukaan häpeäyhteiskunta. Mutta kollektivistiseen ajattelutapaan se ei hänen mielestään liity, pikemminkin siihen, että täällä vallitsee eetos pärjätä yksin. Kuka se kuvailikaan suomalaista, joka yksin hammasta purren treenaa ja takoo mökissään ennen kuin uskaltautuu esiin? Ajatuskin siitä, että esittelisi jotakin harjoittelematonta ja puolivalmista, ihan vain improvisoisi, on liian hirveä.
”Sehän näkyy siinäkin, ettei suomalainen tahdo puhua julkisesti ruotsia, vaikka kaikki ovat opiskelleet sitä koulussa”, Maria Ohisalo sanoo.
Rapakon takana epäonnistuminen ei halvaannuta ihmisiä vuosiksi ja vuosikymmeniksi niin kuin Suomessa. Amerikassa hellitään ajatusta, että kaikki ansaitsevat uuden mahdollisuuden ja että ihminen voi aloittaa useamman kerran puhtaalta pöydältä.
Idea on koodattu sisälle myös sikäläiseen järjestelmään: epäonnistuttuaan voi hakeutua esimerkiksi henkilökohtaiseen konkurssiin. Se ei Suomessa ole vieläkään mahdollista. Velkajärjestelykään ei välttämättä vie onnelaan: harva velkajärjestelyyn päässyt kykenee ajattelemaan, että ihanaa, sitten viidentoista vuoden päästä saan aloittaa elämäni uudelleen.
Ja sitten tietysti kaikki se byrokratia, joka liittyy sosiaalietuuksien hakemiseen. Häpeän kuorma kasvaa entisestään, kun järjestelmä noudattaa ideologiaa, jonka mukaan tiskin takana ollaan lähtökohtaisesti keplottelemassa vastikkeetonta rahaa.
Ohisalon mukaan osa ihmisisistä lähtee siksi mieluummin leipäjonoon. Anonyymin avun hakeminen voi tuntua vähemmän nöyryyttävältä kuin vaikka meno sossuun, jossa rahan vastineeksi pitää esitellä omat kassakuititkin. Kun ihminen on muutenkin alamaissa, hän ei vain jaksa.
”Rankaisumeiningille perustuva järjestelmä pitää yllä huono-osaisuutta sen sijaan, että siinä aidosti yritettäisiin palauttaa ihminen toimintakykyiseksi yhteiskunnan jäseneksi”, tutkija Mikko Salmela kritisoi.
Kyllä vain. Häpeää voitaisiin vähentää rakenteita muuttamalla.

”Joka kerta kun astun Stockmannin ala-aulaan, kosmetiikkamyyjät katsovat pitkin nenänvarttaan. Jos pysähdyn jonkin meikkitelineen kohdalle, myyjä pyrähtää välittömästi paikalle ja kysyy kovaan ääneen, voinko auttaa. Niille, jotka ovat pukeutuneet kalliisti, myyjät tyrkyttävät ilmaisnäytteen toisensa perään.”

Kurjimmaksi olonsa tuntevat ne, joilla on ollut elämästään suuret unelmat tai jotka ovat pudonneet korkealta. Leipäjonoon joutuneet akateemiset häpeävät melkein silmät päästään. Että vähän aikaa sitten notkuttiin kampuksella ja nyt tässä.
Yksinhuoltaja kertoo, miten uuvuttavalta tuntuu, kun yrittää saada lapsilleen edes etäisesti samat vermeet ja vempeleet kuin luokkatovereilla. Poika ei voi käydä parturissa leikkauttamassa muodikasta ananastukkaa, koska malli kasvaa heti umpeen. Ei ole kosketusnäyttökännyköitä, urheiluvälineet on ostettu kirppiksiltä, lukion oppikirjat pitää ostaa käytettyinä. Juhlapäivinä ja lomilla kökötetään kotona.
Lasten maailmassa vähäosaisuus tuntuu erityisen vahvana, sillä lapset kilpailevat jo hiekkalaatikolla. Kilpailu on myös karun konkreettista, sillä lasten keskinäisissä suhteissa hyvyys tai äly eivät ole kovinta valuuttaa. Jo keskituloisessa perheessä on tekemistä siinä, että pysytään lasten kulutusvauhdissa.
Vähäosaisuudessa on myös se ikävä piirre, että kun ihminen joutuu ahtaalle, häneltä menevät usein loputkin pasmat sekaisin. Elämänhallinta järkkyy. Ylhäältä päin huudetaan kyllä hyvää tarkoittavia neuvoja: etsi roskalavoilta vintage-huonekaluja, opettele tuunaamaan, lähde sienimetsään ja lasten kanssa voi lähteä luontopolulle.
Mutta enää se ei olekaan niin helppoa.
Ohisalo puhuu resilienssistä. Se tarkoittaa ihmisen kykyä kestää kolhuja. Hyvin toimeentuleva ihminen on elastinen, pahat puheet ja ikävät sattumukset kimpoavat hänestä suhteellisen äkkiä pois. Mutta ihminen, joka on joutunut tappelemaan toimeentulonsa kanssa, lähenee melkein kiinanposliinia.
Jossakin vaiheessa sitä antaa kaiken mennä. Tukka takkuuntuu, lapset pukevat verskat väärinpäin, kämppä alkaa muistuttaa kaatopaikkaa. Harva rutiköyhä on romanttinen dickensiläinen hahmo, joka nöyrästi ahkeroiden sinnittelee kohti loistavaa tulevaisuutta.
Kun elämä murenee, ero muihin suurenee ja häpeä kasvaa.

Keskiluokan ostosten päällä kelluu useammin syyllisyys kuin häpeä. Ennen niin rentouttavaan lauantaishoppailuun on ujuttautunut inha sivumaku: ei voi ostaa mitään, kun se on aina jotenkin väärin. Pitäisi olla luomua, vegaania ja reilua, boikotoida kiinalaisissa hikipajoissa tehtyjä tuotteita ja ties mitä.
Arvot ovat murroksessa, materialismi ei olekaan enää kaikki. Syyllisyys – vaikka sukulaistunne onkin – on kuitenkin paljon helpompi nakki kuin häpeä.
”Syyllisyydestä pääsee, kun seuraavalla kerralla tekee oikean valinnan”, Salmela sanoo.
”Syyllisyys herää siis vain vääränlaisesta toiminnasta. Häpeä sitä vastoin koskettaa koko minuutta, ihminen ajattelee olevansa ihmisenä kelvoton. Jotta häpeästä siis pääsisi eroon, ihmisen pitäisi muuttua toisenlaiseksi.”
Yksi kissanluukun kokoinen portti ulos häpeästä löytyy. Pienituloinen voi nähdä vähävaraisuudessaan jalouden merkkejä. Ainakaan hän ei törsää niin kuin nuo hyvätuloiset. Itse asiassa tässähän suorastaan porskutetaan ekologisen elämäntavan aallonharjalla! Eikä tarvitse edes harjoittaa viherpesua – kuten vaikkapa ostaa espressoa luomuna.
Sitä on puhtaasti ilman.

” Koittaa päivä, kun tyhjiä tölkkejä kerätessä ei enää huomaa katseita selässään. Kaupan kassalla voi maksaa maitolitransa kymmensenttisillä samalla arvokkuudella kuin edellinen asiakas maksoi sisäfileet satasella. Häpeä on jäänyt hyväosaisten maailmaan.”

Jutun sitaatit on koottu
Kuka kuuntelee köyhää -verkoston avulla.