Hampuusien Hampunen

Jukka Hampunen tuntee Helsingin juopot ja narkkarit nimeltä. Hän on vaatimaton mies, jonka johdolla on pysäytetty HIV-epidemia Suomessa. Hampunen on saanut naapurustoja hyväksymään ruiskunvaihtopisteitä kotiensa lähistölle ja kehittänyt uusia työmuotoja, joilla on parannettu yhteiskunnan todellisen pohjakerroksen elämää.

Kun Jukka Hampunen käveli muutama viikko sitten Kurvissa, vastaan tuli tuttu mies. Ensimmäisen kerran he olivat tavanneet 90-luvulla, viime aikoina harvemmin. Mies pysähtyi juttelemaan ja halusi kiittää: Hampusella oli kuulemma ollut tärkeä rooli siinä, että mies raitistui yli kymmenen vuotta sitten.

”Se tuntui tosi hyvältä. Että mulla ollut jotain vaikutusta hänen elämäänsä”, Hampunen sanoo.

”Mutta tietysti sanoin, että sähän olit se joka hoiti homman – koska niin se on.”

Nyt Jukka Hampunen, 64, istuu Ympyrätalon Rossossa. Ketjuravintolassa on vaisua. Myös Tokoinranta ikkunan takana on tänään rauhallinen, koska sää on kolea.  Hakaniemen ja Kurvin kulmat ovat Hampuselle toinen koti,  koska työ toi hänet tänne yli 20 vuoden ajan, asunnottomien ja päihteiden kanssa painivien pariin. Nyt hän on juuri jäänyt eläkkeelle, mutta palaa tänne yhä.

”Mun silmät jotenkin löytävät huono-osaiset; näen kaupungissa vain heidät. Bongaan ne ihmiset, ja tunnen heidät. Joka paikassa tulee tuttuja vastaan.”

Hän on tavannut satoja asiakkaita ja painanut jokaisen nimen muistiin. Silloin tällöin Hampunen istuu Piritorilla juttelemassa vakikasvojen kanssa.

”Jos kadulla tulee vastaan entinen asiakas ja tämä vaihtaa kadun puolta, se on huono: silloin joku asia on käsittelemättä.”

Kukaan ei ole koskaan vaihtanut puolta.

31.8.2016 Jukka Hampunen

Hampusen ensimmäinen työpesti oli 43 vuotta sitten harjavaltalaisessa mielisaraalassa. Hänellä ei ollut silloin aiempaa kokemusta alalta, ja hän oli 17-vuotias. Asemapaikkana oli miesten suljettu osasto, jonka asukkaat ulkoilivat kerran päivässä aidatulla pihalla. He olivat hyvin sairaita.

”Niihin aikoihin puolen vuoden harjoittelu laitoksessa oli ehtona opintojen aloittamiselle. Kai siinä katsottiin, kuka oikeasti haluaa tehdä niitä töitä.”

Se oli aika hurja tapa aloittaa, eikä niin enää tehtäisi – mutta Hampusen mielestä se oli ihan hyvä tapa.

”Siinä kyllä oppi hyvin”, hän sanoo rauhallisesti. ”Se oli minusta hyvä kokemus.”

Oikeastaan Hampunen ei edes harkinnut muita töitä. Hän oli oli kasvanut saman mielisairaalan naapurissa ja nähnyt potilaita koko lapsuutensa. Ajatus kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta ja heikoimmista huolehtimisesta oli läsnä lapsuudenkodissa aina. Sairaalan asukkaat olivat tulleet tutuiksi, koska he olivat pyörineet aina pihapiirissä ja tehneet siellä kaikenlaisia pikku töitä: hakanneet puita ja kunnostaneet pihaa.

”En muista sitä itse, mutta minulle on sanottu että kyllähän he minuakin hoitivat, heijasivat vaunuissa kun olin pieni.”

Mielisairaalan pihassa heijatusta vauvasta kasvoi sosiaalialan pioneeri. Ensin Hampunen valmistui mielisairaanhoitajaksi teki töitä eri laitoksissa – mielisairaalassa, vastaanottokodissa, ensikodissa. Jo 1980-luvun puolivälissä hän siirtyi päihdehuollon puolelle: katkaisuhoitoon ja myöhemmin Tervalammen kuntoutuskeskukseen. Sitten vuosikymmenen lopussa tapahtui jotain, mikä muutti Hampusen työn suunaan ja sitä kautta vaikutti koko suomalaiseen päihdetyöhön.

Syynä oli yllättävä kriisi: vuosituhannen vaihteessa Helsingissä leimahti ruiskuhuumeita käyttävien keskuudessa laaja hiv-epidemia. Se lähti luultavasti yhdestä huumeporukasta, mutta tartunnan lähdettyä liikkeelle sairastuneiden huumeidenkäyttäjien määrä moninkertaistui nopeasti – pahimmissa arvioissa tartuntojen määrän pelättiin nousevan tuhansiin. Jotain piti tehdä nopeasti. Diakonissalaitos valtuutettiin perustamaan palvelukeskus, jota Jukka Hampunen ryhtyi johtamaan. Sen tehtävänkuvaksi määrittyi vaatimattomasti ”inhimillisen kärsimyksen lieventäminen ja hiv-epidemian pysäyttäminen”. Tilanne oli haastava, sillä kyseessä oli ihmisryhmä, joka oli perinpohjaisen syrjäytetty ja moniongelmainen – ja ennen kaikkea viimeinen joukko, jonka kukaan Helsingissä halusi naapuriinsa. Osin siitä syystä hankkeessa päätettiin tehdä kaikki alusta asti uudella tavalla. Päätettiin, että sosiaali- terveys- ja päihdepalvelut ja jopa erikoissairaanhoito tuotaisiin samaan paikkaan, ruohonjuuritasolle. Toiminnassa korostuisivat yhteisöllisyys ja oma-aloitteisuus: asiakkaat olisivat alusta alkaen vaikuttamassa toimintaan ja tulisivat mukaan päätöksentekoon yhteisökokouksien kautta. Lisäksi ympäröivä naapurusto päätettiin ottaa mukaan. Oli tavallaan pakko: keskuksen perustamista vastustettiin vimmatusti. Hampusen mielestä se on ihan ymmärrettävää. Hän ei mielellään puhu nimby-ilmiöstä vaan haluaa ottaa valitukset tosissaan.

”Ruiskujen vaihtopiste näkyy katukuvassa. Oli selvää, että häiriöitä tulee ja ympäristö reagoi.”

Hän aloitti tuolloin työn, joka nykyisin kantaa nimeä ”ympäristötyö”. Perustettiin foorumi, jossa paikallisilla asukkailla, yrityksillä, poliisilla ja palvelukeskuksen asiakkailla oli edustajansa. Yksi työntekijä jalkautui kadulle. Lisäksi oli puhelin, johon häiriöistä saattoi soittaa vuorokauden ympäri. Numero oli Hampusen oma. Sen jälkeen hän oli aina töissä; vastasi puhelimeen päivin, öin, ja lomalla. Puhelin saattoi soida yhden sunnuntain aikana kymmenen kertaa.

”Se oli mun juttu, mä tykkäsin siitä”, hän sanoo hymyillen.

Periaatteekseen Hampunen otti ajatuksen, että ihminen on aina oikeassa soittaessaan. Se myös toimi. Ihmiset soittivat vihaisina ja hätääntyneinä, mutta rauhoittuivat aina lopulta. Yksikään asia ei koskaan jäänyt selvittämättä ja sopimatta.

”Jos vain jaksaa kuunnella ja ottaa vastaan, niin kyllä se tilanne lopulta rauhoittuu”, Hampunen sanoo. ”Vaikka ihminen olisi kuinka kiukkuinen, pitää sanoa, että minä lupaan selvittää tämän ja soittaa takaisin. Ja lopuksi pitää kiittää, että kiitos että toit tämän asian mun tietooni.”

On helppo kuvitella hänet luurin päähän. Hän puhuu rauhallisesti ja vaimealla äänellä, antamatta kuitenkaan arkaa vaikutelmaa. Hänen olemuksensa tuntuu lähinnä viestivän, että mihinkään ei ole kiire ja kaikki kyllä järjestyy aikanaan. Naapuruston ihmisten rauhoittuminen tapahtui aina myös isommassa mittakaavassa. Sen Hampunen huomasi, kun toimintatapaa alettiin monistaa. Kun jollekin alueelle perustettiin vaikkapa asunnottomien asumisyksikkö, ensin oli suurta vastustusta. Yhteisölliset infotilaisuudet saattoivat olla aluksi hyvin tulehtuneita – sellaisia, joissa satapäinen joukko ihmisiä huutaa raivoissaan, että painukaa helvettiin täältä.

”Pari vuotta sitä kestää, ja silloinkin vain pieni osa ihmisistä vastustaa vahvasti. Ja sen kahden vuoden kuluttua se rauhoittuu. Aina.”

31.8.2016 Jukka Hampunen

Nykyisin Hampusen aloittaman ympäristötyön malli on levinnyt ympäri sote-kenttää. Diakonissalaitoksessa toimintatapa vakiintui nopeasti pysyväksi. Kun uusi asunnottomien asumispalveluyksikkö avautui, yksikönjohtaja Hampunen otti aina tehtäväkseen selvittää alueen ja asiakkaiden erityispiirteet ja miettiä etukäteen, mitä voisi tulla eteen. Hänestä on tärkeää, että ympäristön kiukku ei kanavoidu henkilökuntaan ja asukkaisiin, vaan ensimmäiset huolet ja reaktiot kanavoituvat ihmiselle, jolla on kokonaisvastuu. Tästä syystä ympäristötyö muutti myös tavan, jolla Hampunen ajattelee esimiestyöstä. Hän toistaa sellaisia sanoja kuin esimerkillä johtaminen ja läsnäolo, ja samoja sanoja toistavat myös hänen kollegansa, kun heiltä kysytään Hampusesta.

”Se on tullut suoraan tästä ympäristötyöstä”, hän selittää.

Asumispalveluissa ei ole säännönmukaista, että yksikönjohtajat tuntevat kaikki työntekijät ja asiakkaat. Mitä suuremmat yksiköt, sitä kauempana johtajat yleensä ovat asiakkaista ja arjen työstä. Hampunen johti uransa viimeisinä vuosina useaa asunnottomien yksikköä, mutta huolehti siitä, että tunsi kaikki työntekijät ja kaikki asiakkaat.

”Kun uusi tyyppi muutti taloon, menin tapaamaan häntä ja sanoin, että nyt tiedät kuka minä olen – ja mä muistan sun nimen. Voi olla, ettei kauheasti nähdä, mutta jos jotain tapahtuu, niin sitten sä tapaat mut kyllä.”

Joidenkin kanssa ”jotain” tapahtui useinkin. Se on tarkoittanut vuosien tahkoamista ja vaikeita keskusteluja. Joskus henkilökunta lannistuu, kun samat ongelmat toistuvat, Hampunen sanoo. Mutta hänestä muutosta pitää tarkastella paljon pidemmällä aikavälillä.

”Olen tässä työssä nähnyt sen, että asiakkaiden päihteiden käyttö ja ongelmat vähenevät aina, aina. Sillon kun uusi asiakas tulee asumaan, käyttäminen saattaa lisääntyä mutta pitkässä juoksussa tapahtuu isoja muutoksia. Sanon työntekijöille, että huomaatko, jos katsotaan kymmentä vuotta, tämän kaverin elämässä on jaksoja, jotka on menny tosi hyvin. On syytä nähdä toivo.”

Juuri toivon ideaan koko Hampusen työ asumispalveluissa on oikeastaan perustunut. Kun rauhallisesti tekee, lopulta kaikki menee parempaan: asiakkaat käyttävät vähemmän päihteitä. Häiritsevästi käyttäytyvät rauhoittuvat. Ympäristön asukkaat rauhoittuvat. Ottaa sen kaksi vuotta, tai sitten ottaa kymmenen. Kun Hampunen valittiin asumispalveluihin yksikönjohtajaksi vuonna 2009, ala oli isossa muutoksessa. Asuntoloita purettiin ja niiden tilalle perustettiin tuetun asumisen yksiköitä. Samalla kaikkialla yritettiin ajatella uusiksi sitä, kuinka asunnottomia parhaiten autetaan.

”Meillä Diakonissalaitoksella oli periaatteena alusta asti se, että asumiselle ei ole mitään ehtoja”, Hampunen sanoo.

Monissa tuetun asumisen yksiköissä päihteet on kielletty ja häiriökäyttäytymisestä saa häädön. Diakonissalaitoksen piirissä päihteitä saa käyttää omassa asunnossa. Häiriökäyttäytymiseen puututaan, mutta potkuja siitä ei saa. Toisinajattelua oli sekin, että asunnottomien kanssa päätettiin tehdä alusta asti pysyvät vuokrasopimukset: koti on oikeasti oma.

”Meillä ei ehdollisteta, että ensin täytyy muuttaa elämäntavat. Sen sijaan henkilökunnan tehtävä on tukea arjessa niin kauan kun siinä asutaan.”

Käytännössä se tarkoittaa, että moni sekoilee aluksi ja tukea tarvitaan paljon. Hampusen mukaan se on täysin ymmärrettävää.

”Pitkäaikainen asunnottomuus on semmoinen asia, että kun yhtäkkiä annetaan asunto, siinä tulee paljon kaikenlaista. Ja kun ongelmatilanne syntyy, niin ihminen yrittää helposti ratkaista sen niin kuin kaduilla ratkaistaan. Ei ole impulssikontrollia, hermostuu välittömästi asioista, tarvitsee apua kaikessa. Se vaatii henkilökunnalta paljon.”

Hampunen sanoo, että päihdehuollon ala oli ennen hiukan ”simppelimpi”. Iso muutos on, että alkoholinkäyttäjiä ei asumisyksiköissä juuri ole. Ihmiset käyttävät vähän kaikkea.

”Huumemaailma on muuttunut rajusti. Ennen oli yksinkertaista: se joka pörräsi, käytti amfetaniinia, se joka nuokkui, käytti heroiinia. Nykyisin oudosti käyttäytyvä asukas on monesti vetänyt jotain ihmeellistä uutta kamaa.”

Mutta moni asia on paremmin.

”Ei silloin alussa ollut mitään korvaushoitoja. Siitä on menty hurjasti eteenpäin.”

Kun Hampunen aloitti asumispalveluissa, siirryttiin asuntoloista tuetun asumisen yksiköihin. Nyt on menossa uusi murros: asumisyksiköistä siirrytään hajautettuun asumiseen, jossa ihmiset asuvat normaalisti vuokralla ja tuki viedään koteihin. Diakonissalaitoksen Aurora-talon kokoista yksikköä ei ehkä lähdettäisi enää perustamaan. Hampusen mielestä se on oikea suunta. Isoin ongelma on Helsingissä hänen mukaansa asuntojen puute. Siitä riippuu kaikki.

”Jos ei kohtuuhintaisia pieniä asuntoja järjestetä, seurauksena on ihmisiä, jotka pyörivät tuolla kaduilla kävelevinä pommeina.”

Asunto ensin -periaatteeseen pitäisi hänestä myös sisältyä ajatus siitä, mitä elämä omassa kodissa on, ettei ihminen jää yksin yksiöönsä. Asukkaan muuttaessa uudelle alueelle hoitohenkilökunnan pitäisi auttaa miettimään, mitä uusilla kulmilla voisi tehdä ja mihin siellä liittyä.

”Jos on 30 vuotta käyttänyt päihteitä, niin aika tehokkaasti siinä karisee omaisverkostot ja muut läheiset. Mutta jokaisella on hyviä juttuja menneisyydessä joita muistella – juttuja, jotka voivat kantaa tulevaisuudessa. Jokainen osaa jotain, on hyvä jossain. Ei minusta hirveästi kannata muistella sitä, että on ollu vankilassa, tai jotain sellaista ikävää. Kannattaa muistella niitä hyviä asioita, jotka kantavat.”

Hän lisää: ”Onhan se minullekin tärkeää, että saan palautetta nimenomaan siitä, että olen joskus tehnyt jotain oikein ja ollut läsnä.”

Hetki ennen viimeistä työpäivää Hampunen istui pihalla miehen kanssa, jonka kanssa on ollut ”paljon vääntöä”, lähinnä liittyen päihteisiin ja käytökseen.

”Sun kanssa on aina tullut toimeen”, mies sanoi. ”Niin sunkin”, Hampunen vastasi.

”Vaikka ihmisten välillä olisi miten vaikeita juttuja, molempien pitää lähteä siitä tilanteesta ikään kuin voittajina pois. Hän kiteytti sen niin hyvin.”

31.8.2016 Jukka Hampunen ja Auroratalon asukas Risto Haverinen

Nyt Jukka Hampunen harjoittelee eläkepäiviä viimeisillä kesäloman rippeillään. Suurin ero entiseen on se, että puhelin ei soi. Ennen se soi koko ajan.

”Se on tosi outo juttu”, hän sanoo toistamiseen.

Hyvä outo vai huono outo?

”En tiedä vielä”, hän hymähtää.

Hän aikoo ainakin järjestää itselleen eläkkeellä rutiinin, sillä rutiinit ovat tärkeitä. Ehkä hän alkaa tehdä vapaaehtoistyötä vanhusten kanssa. Ja kerran viikossa hän vetää työnohjausryhmää. Aivan aluksi hän järjestää neljä tuhatta vinyylilevyään, joiden aakkostus on mennyt sekaisin. Varmasti hänen naamaansa nähdään Diakonissalaitoksella ja Kallion kaduilla.

”Alppikadun asiakkaat sanoivat, että tulet tänne pihaan dokailemaan meidän kanssa. Vastasin, että kaksi pointtia niinkuin aina: mä joudun kysymään että mitä tos pullossa on. Mutta istuksimaan mä teidän kanssa kyllä tulen.”

Anu Silfverberg
Teksti

Aleksi Poutanen
Kuvat