Haavoja, mutta eri kohdissa

Huostaan otetun lapsen ja sopivan sijaisperheen saattaminen yhteen ei ole yksinkertaista. Jos esimerkiksi lapsella ja vanhemmalla on samanlaisia haavoja lapsuudessaan, niin lapsi voi muistuttaa aikuista siitä, miten kipeää vanhemmalla itsellään on. ”Sitä ei silloin jaksa”, sanoo Aaro Ratilainen, perhehoidon ammattilainen ja sijaisperheen isä. Toinen ongelma on vielä haastavampi: sijaisperheitä on aivan liian vähän.

Vastaanottokoti sijaitsi Helsingin Töölössä, Topeliuksenkadun kulmassa. Vuonna 1997 Folkhälsanin harmaassa talossa asui pieniä lapsia, jotka oli otettu huostaan vanhemmiltaan. Talon toista kerrosta valaisi koko käytävän mittainen ikkuna. Siihen lapset menivät huiskuttamaan, kun vanhemmat lähtivät. Pienimmät seisoivat naamat lasissa ja vollottivat.
Se mahtoi olla lähtijöille vaikeaa.
Aaro Ratilaiselle pienet kasvot lasissa jäivät siltä vuodelta kuvana mieleen. Hän ei kuitenkaan ollut jättämässä taloon lasta vaan päinvastoin. Hän ja hänen puolisonsa olivat ilmoittautuneet sijaisperheeksi.
Harmaassa talossa heitä odotti kaksivuotias Anna. Tyttö oli sijoitettu kodin ulkopuolelle, koska vanhemmilla oli päihdeongelmia eivätkä he voineet hänestä huolehtia. Senkin Ratilainen ja hänen vaimonsa tiesivät, että Anna oli asunut laitoksessa puolisen vuotta ja että hän oli pienikokoinen ja poikkeuksellisen omatoiminen. Ja että sosiaalityöntekijä oli katsonut, että he voisivat olla sopiva perhe lapselle.
”Siellä se kulki käytävää ees taas tomerana ja veti tuttia posket lommolla, kyynärpäät sivuilla ylhäällä”, Ratilainen sanoo ja näyttää edelleen vastarakastuneelta.
”Häneen oli helppo ihastua.”

RatilainenA-1238

Nyt Aaro Ratilainen istuu työhuoneellaan Helsingin Diakonissalaitoksen perhehoidontuen yksikössä. Hän on sijaisisä ja lisäksi auttaa päivätyössään samanlaisia vanhempia, jollainen itse oli kaksi vuosikymmentä sitten. Hän valmentaa sijaisvanhemmiksi haluavia ihmisiä, tekee kotikäyntejä, juttelee lasten kanssa, neuvoo ja ”pyörittää paperia”.
Perheen ja lapsen yhteensaattaminen ei ole ihan yksinkertainen paletti: jos lapsi tarvitsee vaikkapa psykiatrisia palveluita, niiden pitäisi sijaita lähellä. Ja joku lapsi sopii paremmin lapsettomille vanhemmille, kun toiselle on hyvä olla perheen nuorin tai perheen vanhin. Sitten ovat vielä ihmisten, aikuisten ja lasten, päänsisäiset asiat.
”Vanhemmat ja lapset tulisi tuntea niin hyvin, että ihmisten haavat ei sattuisi samaan kohtaan”, Ratilainen selittää. ”Jos vaikka molempien kiintymyssuhteessa on alussa tapahtunut jotain samankaltaista, niin lapsi muistuttaa aikuista siitä miten kipeää tällä itsellään on. Sitä ei silloin jaksa.”
Siksi pitää löytyä oikeat ”parit”. Ratilainen sanoo, että perhetyöntekijät tuntevat ihmisten taustat joskus paremmin kuin näiden omat puolisot. Siihen panostetaan nykyään paljon.
Parissakymmenessä vuodessa paljon on muuttunut lastensuojelussa, mutta yksi asia pysyy: sijaisvanhemmista on huutava pula.
THL:n tilastoista selviää, että vuonna 2013 kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia oli Suomessa noin 18 000, yli puolet heistä sijaisperheissä. Alle 12-vuotiaitten kohdalla perhesijoitus on nykyisin aina ensisijainen vaihtoehto. Se on laitoshoitoa halvempaa, mutta myös inhimillisempää: on hyvä, että ihmiset lapsen ympärillä eivät alati vaihdu.
Mutta sijoituspyyntöjä tulee kunnista paljon enemmän kuin perheitä on tarjolla. ”Se tarkoittaa, että joku joutuu olemaan väärässä paikassa tarpeittensa suhteen.”
Aaro Ratilaisia siis tarvitaan lisää.

20 vuotta sitten sijaisvanhemmuudesta ei kauheasti puhuttu. Ratilainen kuuli asiasta kollegalta, kun työskenteli itse lastenkodin johtajana.
”Sillon siihen liittyi itsellä idealistinen ajatus, että kun maailmaa ei voi pelastaa, niin pelastan edes yhden lapsen.”
Tuumasta toimeen. Ensin piti saada ylipuhuttua vaimo, mutta se ei ollut kauhean vaikeaa, koska tämä haaveili suurperheestä. Pariskunnalla oli kaksivuotias poika.
Syksyllä he hakeutuivat sijaisvanhempien Pride-koulutukseen. Edelleen käytössä oleva valmennusohjelma oli silloin pilottivaiheessa.
Valmennus ei velvoita vanhempia vielä mihinkään: sen aikana perhe tutustuu asiaan ja voi vielä hyvin päättää, ettei lähdekään mukaan. ”On paljon parempi perääntyä alkuvaiheessa kuin tehdä niin, että lapsi tulee kotiin ja alkaa kiintyä ja sitten huomataankin, että ei tämä toimi”, Ratilainen sanoo.
Koulutus ja lapsen odottelu ovat hänestä vähän kuin synnytyksen odottamista: henkistä valmistautumista.
”Kun lapsi sitten ilmestyy, sitä on tunnetasolla valmiina hyväksymään. Aikuinen on valmiimpi ihastumaan lapseen.”
Koulutuksen jälkeisenä keväänä tuli tieto, että sopiva lapsi oli löytynyt.
Tutustuminen Annaan sujui silloin samaan tapaan kuin sijoitukset nykyisinkin hoidetaan: ensin oli tapaamisia vastaanottokodissa ja sen lähimaastossa, sitten vähitellen kotikyläilyä ja lomia. Tapaamisten aikana kaupunki teki arvion, että perhe soveltui hommaan. Sijaisvanhemmalla ei voi olla esimerkiksi vakavaa sairautta eikä päihde- tai mielenterveysongelmaa.
Lopulta Anna muutti taloon.
”Minulle oli yllätys se, miten nopeasti hän tuli hyvin lähelle ihan fyysisesti ja psyykkisesti”, Ratilainen muistelee. ”Miten kykenevä hän oli sillä tavalla.”

Vaikka kaikki perheet ovat erilaisia, saattaa sijoitusprosessin vaiheita ihmetteleviä vanhempia jonkin verran lohduttaa se, että hämmentävät tilanteet toistuvat myös aika samankaltaisina.
”Ensin on kuherruskuukausi, jonka aikana ihmiset katselevat vähän toisiaan ja yrittävät olla varovaisia. Sitten ruvetaan kokeilemaan särmiä ja lopulta kun on uskallettu, osataan myös luottaa toiseen.”
Sijais- ja syntymävanhempien suhteessa on myös tiettyjä lainalaisuuksia.
”Hyvin usein on niin, että molemmat pelkäävät aluksi toisiaan. Sijaisvanhemmat pelkäävät millainen vanhempi sieltä tulee, ja syntymävanhemmat pelkäävät, että superihmiset yrittävät kaapata heidän lapsensa.”
Usein käy niin, että syntymävanhempi ensin romahtaa, ”rotkon pohjalle” kuten Aaro Ratilainen sanoo. ”Mutta sitten kun he nousevat sieltä, sydän alkaa väristä.”
Se on tärkeä kohta, jossa voi syntyä sijoitusvanhempien ja syntymävanhempien välille kestävä kasvatuskumppanuus, riippumatta siitä, kenen luona lapsi aikuiseksi kasvaa.

RatilainenA-1336

Kun Anna tuli taloon, alussa auttoivat pienet sattumukset, jotka ovat vähän hassuja, mutta tuntuivat tärkeitä. Niin kuin se, että Annan äidin ja sijaisäidin molempien nimi oli Tuula ja lempinimi Tupu. Sitäkin hämmästeltiin yhdessä, että Aaro-isän ja Annan kasvonpiirteissä oli niin paljon samaa.
”Luulen, että nämä ovat asioita, joissa sosiaalityöntekijät silloin menivät aika tunteella – ja sitä ei pidä väheksyä. Myös Annan äidille oli tärkeää, että tämmösiä pieniä sattumia oli matkassa mukana.”
Syntymävanhemman on hyvä nähdä, että sijaisvanhemmat eivät ole superihmisiä vaan ihan tavallisia. Heillä nyt ei ole vaikkapa alkoholiongelmaa, ja siksi he voivat hoitaa lasta.
”Minusta Annan äiti teki hirveän fiksusti siinä, että kun hän oli paremmassa kunnossa hän oli yhteydessä, ja kun hän voi huonommin, hän pysytteli poissa.”
Ratilainen sanoo kunnioittavansa sitä suuresti.
”Sijaisvanhemman on tärkeää itse tutustua syntymävanhempaan, että pystyy tuomaan esiin ne asiat, joita aidosti arvostaa heissä. Se on lapsen elämää ja historiaa.”
Huolta ei lapselta voi koskaan kokonaan viedä. Mutta voi sanoa, että on joku muu, joka huolehtii vanhemmasta nyt.
Lapsen pitäisi myös itse voida ottaa syntymäperhettä keskusteluun. Se voi helposti unohtua.
”Meilläkin kävi vahingossa sillä tavalla, että vasta myöhemmin ymmärrettiin, että lapsi oli jotenkin luullut ettei hän voisi sitä asiaa tuoda puheeksi.”

Julkisuudessa sijaisvanhemmuudesta elää kaksi tarinaa, jotka ovat toistensa vastakohdat.
Toinen on se, jossa lapsirakas sijaisperhe elää sulassa sovussa biologisten vanhempien kanssa, elämä on rikasta ja kaikki kasvavat ihmisinä.
Toinen on se, jossa lasta kaltoinkohdellaan ja sijaisvanhemmat vain tienaavat rahaa.
Ratilainen sanoo, että kaltoinkohtelua ei ehkäise muu kuin vahvat tukirakenteet ja seuranta. Sen merkityksen ovat hänestä viime aikoina viranomaiset ymmärtäneet: sijoituksiin kuuluu tietty määrä kotikäyntejä, tukea ja seurantaa, ja koulutuksista on tehty järjestelmällisempiä.
Mutta rahastusaihe Ratilaista selvästi mietityttää – hän palaa siihen kolme kertaa haastattelun aikana.
”Olen muutaman kerran törmännyt tähän, että ihmiset halveksuvat sitä, että motivaatio voi olla raha. Mutta minä halveksun taas sitä, että ihmiset piilottelevat motivaatiota.”
Ennemminkin hänestä olisi hyvä sanoa ääneen, miten erilaisia syitä ihmisillä on ryhtyä sijaisvanhemmiksi. Voi olla lapseton pariskunta, jolla on kova lapsenkaipuu. Sitten voi olla isossa talossa maalla asuva ihminen, jolla ei ole työllistymismahdollisuuksia ja joka ajattelee, että jospa tänne ottaisi lapsia ja saisi siitä samalla elannon.
”Ei mulla ole mitään sitä vastaan. Yleensä ne perheet, jotka ovat ajatelleet, että tämä voisi olla yksi tapa saada elantoa, ovat myös ihmisiä, joille lapsilla on hirveän iso merkitys. He tykkäävät siitä.”
Ratilainen itse ryhtyi sijaisisäksi ensin idealistisista syistä. Sitten perhe kasvoi uusilla sijoitetuilla lapsilla: Annan jälkeen Petteri, sitten sisarukset Jesse ja Sara.
”Meidän ensimmäinen sijoituslapsi oli maailmanpelastuslapsi. Toisen kohdalla vaimo toivoi kasvukumppania perheen kahdelle alle kouluikäiselle. Ja viimeksi sijoitetut sisarukset toivat mukanaan sekä lisää elämää että toimeentulon, joka osaltaan mahdollisti kotiin jäämisen.”
Jossain vaiheessa vaimon suurperhehaave toteutui toden teolla. Koko konkkaronkka asui Karkkilassa isoa taloa, jossa eli viiden lapsen lisäksi yksi lastensuojelun sijoitusperhe ja vielä Aaro Ratilaisen vanha isä.

SIJAISVANHEMMUUS on hurja lupaus: on sitouduttava rakastamaan jotakuta lopun elämäänsä, mutta samalla oltava valmis luopumaan hänestä koska vain.
Sijoituksen purkaminen on harvinaista, mutta sitä tapahtuu – oikeastaanhan se on koko järjestelyn tavoite. Huostaanotto on purettava, jos sen perusteet eivät enää ole voimassa. Ratilaisen perheessä niin kävi.
Jesse ja Sara elivät perheessä viisi vuotta, kunnes muuttivat takaisin äidilleen, seitsemän- ja yhdeksänvuotiaina. Siirtymä kesti pari vuotta. Sinä aikana sosiaalityöntekijä teki kotikäyntejä ja selvitti perhetilanteita. Vähitellen lomat äidin luona pitenivät.
Ei se kyllä helppoa ollut, Ratilainen myöntää.
”Mutta siinä kohtaa helpottaa kummasti ajatus, että tämä on lapsen etu.”
Ratilainen sanoo tietävänsä tilanteita, joissa sijaisvanhempi kokee, että lapsi on palaamassa perheeseen joka ei ole vielä valmis. Silloin huoli on hirveä.
”Se on ihan eri tilanne kuin sellainen, jossa tehdään syntymävanhemman kanssa yhteistyötä ja lapset menevät turvallisiin olosuhteisiin.”
Usein sovitaan, että sijaisperhe jää tukiperheeksi, jonka luona lapsi vierailee. Niin Jessen ja Saran kanssa tehtiin.
”Saralle varsinkin Anna oli tosi tärkeä henkilö, jota hän katsoi ylöspäin. Oli arvokasta, että tietynlainen sisaruussuhde säilyi heidän välillään. He olivat olleet monta vuotta yhdessä – ei sellainen häviä koskaan.”

Kun Aaro Ratilainen itse oli pieni lapsi, hänen äitinsä työskenteli johtajana vanhusten kunnalliskodissa. Perheen koti oli sen yhteydessä. Siellä Ratilainen asui ensimmäiset seitsemän elinvuottaan. Ne ajat varmasti vaikuttivat siihen, millainen hänen elämästään myöhemmin tuli.
”Kun lapsi haluaa mahdollisimman kauas siitä, mitä vanhemmat ovat, niin vanhainkodin johtajasta tuli sitten lastenkodin johtaja”, hän vitsailee.
”Mutta elämää on ohjannut sellainen arvopohja, että ihmiset ovat tärkeitä. Toinen on se, että itse on kokenut jollain tavalla turvallisen lapsuuden, että haluaa jakaa sitä eteenpäin.”
Ratilaisen rakkaat lapsuudenmuistot ovat välähdyksiä siitä, miten hän isoveljensä kanssa juoksee pitkin vanhainkodin käytäviä.
”Me pojanviikarit oltiin muka kiusaavinamme vanhuksia ja he muka ottavinaan meitä kiinni. Heille oli meistä ilonsa ja meillä taas kokemus ympärillä olevien ihmisten seurasta. Se oli yhteisöllinen kokemus. Ehkä siitä tuli myös ajatus, että perheen ei tarvitse olla pienin mahdollinen.”

RatilainenA-1414

Tapaaminen on lopussa, työt odottavat. Ratilainen näyttää mietteliäältä. Parisuhteesta ja omasta elämästä voisi kyllä vielä sanoa pari sanaa, hän ehdottaa.
”Hiljattain Helsingin Sanomissa oli iso juttu, jossa kerrottiin, että parisuhde voi hyvin, kun on enemmän itsekeskeinen ja vähemmän lapsikeskeinen”, hän muistelee.
Sijaisvanhemmuudessa lapsikeskeisyys kuitenkin korostuu väistämättä enemmän. Sille ei oikein mahda mitään.
”Silloin pitää huolehtia että parisuhde saa polttoainetta ja toisaalta, että itselle jää tilaa.”
Ratilainen itse huomasi jossain vaiheessa, ettei ollut koskaan yksin. Kauppareissullekin tarttui aina joku mukaan.
Mitä siinä sitten ihminen voi?
”No, mä hommasin moottoripyörän”, hän sanoo.
Montako lasta kotona oli silloin?
”Kaikki viisi.”

Sijoituslasten nimet on muutettu.

Teksti > Anu Silfverberg
Kuvat > Tuomo Manninen

Oliko artikkeli kiinnostava? Lataa uusin Viesti-lehti pdf-tiedostona tästä.

Sijoitukset hienoisessa laskussa

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa. Varsinkin kiireellisten sijoitusten määrä on lisääntynyt viime vuosina. Muutosta saattaa olla: suurten kaupunkien tilannetta selvittävän Kuusikko-raportin mukaan kiireellisten sijoitusten määrä kääntyi lievään laskuun viime vuonna.

Vuonna 2013 Suomessa noin 18 000 lasta sijoitettiin kodin ulkopuolelle tilapäisesti tai pitkäaikaisesti. Heistä 37 prosenttia oli perhehoidossa. Yleensä sijoituksen taustalla on syntymävanhempien mielenterveys- tai päihdeongelma.

Lähtökohta on, että lapsi palaa syntymävanhemmilleen, jos tilanne on muuttunut niin, että sijoituksen perusteet eivät enää päde. Laki edellyttää, että sijaisvanhemmat käyvät valmentavan koulutuksen, ja takaa heille oikeuden tukipalveluihin. Lain mukaan sijoitettuja lapsia voi olla perheessä enintään neljä.