Ei koskaan enää kirkkoon

En mene enää KOSKAAN kirkkoon, seitsemänvuotias esikoiseni puuskahti. En ihmetellyt. Olimme istuneet helsinkiläisessä kirkossa vajaat kaksi tuntia. Kummipojan konfirmaatiojumalanpalvelus oli puuduttava. Papin puheiden sisältö kuulosti hatusta repäistyltä. Virrenveisuutta johti raskassoutuinen kanttori. Ensimmäiset nuorten heleästi laulamat laulut kuultiin viime minuuteilla. Ankeus olisi menetellyt, jos olisimme nähneet takarivistä kummipojan kasvot, mutta takariviltä sai lähinnä ihastella edessä istuvien selkiä.
Tämä oli sääli. Osallistujien näkökulmasta jumalanpalvelus oli pakkopullaa, jonka sieti kohteliaisuutena kummilapselle. Vielä suurempi sääli oli kirkon näkökulmasta.
Aivan kuin paikallinen seurakunta, pappi tai kanttori ei olisi lukenut uutisia siitä, kuinka kirkosta erotaan kiihtyvää tahtia. Mitä vähemmän seurakuntalaisia, sitä vähemmän mahdollisuuksia pyörittää toimintaa tai tehdä diakoniatyötä. Aivan kuin tilaisuuden suunnittelijat olisivat istuneet sakastissa pölyttymässä sillä välin, kun maailma ympärillä on muuttunut.

Suunnittelen työkseni markkinointia ja viestintää. Siksi kärsin ammattitaudista: turhauttaa, kun joku taho ei käytä potentiaaliaan hyödyksi. Paikalla kirkossa oli sentään satoja ihmisiä. Heistä todennäköisesti noin kaksi kolmasosaa kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja kolmasosa ei. Ensimmäiset pitäisi sitouttaa kirkkoon ja jälkimmäiset houkutella mukaan.
Luterilaisen jumalanpalveluksen koruttomuus on periaatteessa kaunis ajatus, mutta kuka haluaa hukata aikaansa laimeisiin saarnoihin ja laahaaviin virsiin? En minä. Mitä enemmän kulutan tekstejä ja musiikkia digitaalisesti, sitä suuremmat ovat odotukseni, kun vaivaudun paikan päälle. Silloin odotan esiintyjiltä läsnäoloa, musiikilta tenhovoimaa ja tilalta visuaalisuutta – oli kyse sitten kirkosta, työseminaarista tai taiteesta. Tuskin olen ainoa.

Suhtaudun itse kirkkoon myönteisesti, mutta kriittisesti. Tapakristittyjen vanhempien tyttärenä minut luonnollisesti kastettiin. Olin uskovainen lapsi, joka rukoili kotiovella avainten jäätyä jonnekin: ”Rakas Jeesus, avaa ovi”. Teini-iässä heräsin ihmisoikeuksiin, feminismiin ja vähemmistöjen oikeuksiin sekä valistusaatteeseen. Uskovaisuus tuntui lapselliselta: kuka nyt satuihin uskoisi? Suutuin siitä, kuinka laimeasti kirkko puolusti naispappeja ja kuinka homoja syrjittiin. Erosin kirkosta heti kun pystyin, 18-vuotiaana.
Keski-iässä aloin nähdä toisin: meillä on hieno instituutio, joka tukee ihmisiä elämän suurissa mullistuksissa, luo yhteisöllisyyttä ja auttaa elämän mysteerien käsittelyssä. Ymmärsin, että voi yhdistää tieteellisen maailmankuvan ja olla samalla sinut jonkin mystisen tunteen kanssa. Liityin takaisin. Myös kirkko on ilokseni muuttunut. Rohkea ja edistyksellinen nainen, Irja Askola, on noussut Helsingin hiippakunnan johtoon ja nauttii monien ei-uskovaisten arvostusta ja kunnioitusta.
Uuden testamentin kultaiselle säännölle toivoisi näinä aikoina entistä enemmän kaikupohjaa. Kirkon pitäisi kaikin tavoin tulla kuorestaan ja kuoria pölyt tilaisuuksistaan ja ottaa edes mallia omista parhaista käytännöistään.
Kauneimmissa joululauluissa nähdään.

Heli Suominen
Kirjoittaja on yksityisten ja julkisten terveyspalvelujen sekakäyttäjä, joka on aiemmin seurannut sote-keskustelua Helsingin Sanomien toimittajana. Nykyisin hän tarkkailee politiikkaa johtavana asiantuntijana viestintätoimisto Milttonissa.

Oliko artikkeli kiinnostava? Lataa uusin Viesti-lehti pdf-tiedostona tästä.