Asialliset hommat

Maaliskuun alussa toimittaja ja meppiavustaja Maria Pettersson kirjoitti Ylen kolumnissaan miesavaimistaan, joilla hän ei ollut tiennyt olevan sukupuolta. EU-parlamentissa kollega oli kauhistunut, kun kirjoittaja oli jättänyt vessan lavuaarinreunalle nipun, jonka renksussa oli kuusi avainta ja pullonavaaja – oliko joku mies kenties tunkeutunut naisten vessaan, koska avainten perusteella siltä näytti? Kolumnissaan Pettersson äityi pohtimaan, miksi ja millä tavoin esineillä on sukupuoli, miksi on ylipäätään on erikseen vaikkapa naisten ja miesten sateenvarjoja.

Kun jako menisikin näin tasan, mutta ei se mene. Perusmalli, nimittäin, se on kyllä mies, oli sitten kyse ihmisistä tai esineistä. Nainen tuunataan tämän perusmallin päälle. Ajatelkaapa itse: Musta, miehinen, tavallinen sateenvarjo on sateenvarjon perusolemus, sen ur-muoto, josta värikkäät, kukikkaat, pienet ja sievät tai suuret ja näyttävät on versioitu. Avainnipussa sama: paljas nippu on miehinen, naisen nippu siitä tulee vasta, kun siihen tällätään jokin koru tai nauha, sillä tavoin syntyy naisesine. Kännykästä tekee tytön kännykän koru tai tarra, ikkuna on pelkkä ikkuna, kunnes siihen ripustetaan verhot ja näin siitä tulee naisen ikkuna.

Ihminen kulkee housuissa, se on työn suorittamisen perusasu. Vartijat, hoitajat, poliisit ja rakentajat seilaavat maisemassamme kaikenmoisissa haalareissa ja löysissä housuissa – työssä tekijästä katoaa sukupuoli ja naisetkin ovat hetken aikaa miehistä perusmallia. Naiseksi pukeudutaan työajan jälkeen, jos on aikaa ja halua. Niin, naiseus on ylimäärää, johon sonnustaudutaan, kun siihen on varaa – jos ei tarvitse pinkoa pommeja pakoon tai leivän perässä, jos on rauha pysähtyä. Kun pitää sotia tai rakentaa, järjestää tai pitää huolta, kaikki ovat sukupuoleen katsomatta peruslahkeissa, vasta hyvät ajat sallivat kukkamekot, soljet ja paljetit. Naiseus on ylimäärää. Naisellisuudestaan vapaaehtoisesti luopuva nainen (kuten vaikkapa sellainen, joka ei koristele avainnippuaan, vaan kantaa siinä jopa pullonavainta) on hälyttävä seikka, koska se kielii mielen, hengen tai kulttuurin köyhyydestä – naiseudesta riisuttu olemus kertoo siitä, että varat on syöty ja pohja näkyy.

Ehkä juuri tämä käsitys naisesta lisäosana selittää sen, miksi asioiden vakavoituessa naiset siirretään syrjään. Kun ajat ovat kovat, ei naisiin ole varaa. Suomalaisten puolueiden johtopaikat olivat vielä kymmenisen vuotta sitten piukeanaan naisia, mutta maailmanlaajuisen talouslaman iskettyä he häipyivät kuvasta kuin yhdessä yössä. Äkkiä joka johtoporras oli tummaa pukua ja kravattia kuin merkkinä siitä, että nyt on tosi kyseessä. Vaikeina aikoina all male paneliin tunkeva nainen kielii kuin huutomerkkinä horjuvasta tilannetajusta, vakaviin asioihin suhtautumisesta leikillisesti. Jos on tiukka paikka, avain on avain, ikkuna on ikkuna, auto on auto ja leipä on leipä. Vasta hyvät ajat, lauha tuuli ja leppeä joutoaika tuo paikalle kaiken sen koristuksen, joka naiseksi ymmärretään. Nainen, siis, ei suinkaan ole ihmisen versio, vaan perusihmisen päälle rakennettu lisä.

Jotta alituista hätää korkeamman koulutuksen naisistumisesta voi ymmärtää, on ymmärrettävä tämä perimmäinen käsityksemme olemisen ja tekemisen miehisestä perusjuuresta. Kun ajat ovat ankarat, kun kaikessa pitää säästää, tuntuu yliopistojen tyttöistyminen entistä huolestuttavammalta – aivan kuin suhtautuisimme ylimpään opetukseemme leikkimielisesti, kuin tahallamme tahtoisimme viedä opinahjoistamme vakavuuden. Liika määrä naisia paikalla häivyttää vallan tunnun ja sulattaa sen selkäruodon, jonka varassa kaikki toimii – ikään kuin jäisimme kermavaahdon varaan ja alta puuttuisi kakku.

Kaarina Hazard