Albert ja Marshall 

Andy Warhol, Marshall McLuhan ja Albert Einstein. Kolme näkijää lähimenneisyydestä.

Warhol ymmärsi mediataiteilijan herkkyydellä, että tulevaisuudessa jokaisella on mahdollisuus 15 minuutin näkyvyyteen ja jokaisen on itsensä päätettävä, miten tuon näkyvyytensä käyttää. McLuhan taas tutki sosiologina maailmaa ja havaitsi, että jo pelkästään käytettävä media sisältää huomattavan määrän informaatiota. Einstein tutki fysikaalista todellisuutta ja päätyi laskutoimituksissaan siihen, että luonnossa kaikki, myös aika, on suhteellista.

Näiden ajattelijoiden päätelmät ovat osoittautuneet vuosikymmenien mittaan harvinaisen tarkasti oikeaan osuneiksi jopa syvemmällä ja kinkkisemmällä tavalla kuin he itse osasivat kuvitellakaan.

Some on tuonut Warholin teesin jokaisen ihmisen elämään – ei enää vain niiden, jotka työnsä tai pyrkyryytensä puolesta ovat hakeutuneet tai joutuneet julkisuuteen. Ihmisen käsitys omasta identiteetistään on muuttunut huomattavan lyhyessä ajassa enemmän kuin koko kirjoitetun historian aikana yhteensä. Ajan suhteellisuus siis myös evoluutiossa on laajentanut Einsteinin fysikaalisen ajan käsitettä aivan uuteen, sosiologiseen suuntaan.

Suuret jakolinjat ihmisten välillä ovat muuttuneet merkittävästi, nekin lyhyen ajan kuluessa. Vielä puoli vuosisataa sitten yhteiskunnalliset luokkaerot ilmentyivät pitkälti taloudellisilla premisseillä. Nykypäivänä McLuhanin ”Väline on viesti” -teesi määrittää yhteiskunnallisia jakolinjoja enemmän kuin pankkitilin saldo. Valta on siirtynyt sille, joka hallitsee mediaa. Käsite rahan tuomasta vallasta on muuttunut kehäpäätelmäksi: valta (median hallinta) tuo rahaa, joka tuo valtaa, joka tuo rahaa, joka tuo…

Yksityishenkilön lähes rajaton mahdollisuus tuoda ajatuksiaan ja tuntemuksiaan julkisiksi on tätä päivää: on tapahtunut eräänlainen lähidemokratian globaali invaasio. Jokainen meistä katsoo velvollisuudekseen tuoda julki näkemyksensä lähes kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu. Identiteettimme koostuu FB- ja Instagram-päivitysten määrästä, blogien klikkauksista, syntymäpäiväonnittelujen hymiöistä.

Ajatus Aleksandrian kaiken tiedon kirjastosta on toteutunut Jorge Luis Borgesin surrealististen romaanien kieroutuneella tavalla. Lähdekritiikki vikisee kuolinkouristuksissaan, totuus asuu toistojen määrässä: trollien tapa levittää epämääräistä tietoa on tehnyt faktoista viihdettä. Aivan kuin hyvä popmusiikki vain paranee tullessaan tutuksi, samoin informaatio totuudellistuu tullessaan yleiseksi meemiksi someviestinnän ehtymättömässä virrassa. Kvalitatiivinen on korvautunut kvantitatiivisuudella – ehkä vähän toisin, kuin Hegel ajatteli.

Mutta miten on käyvä identiteettimme tässä jatkuvassa informaation ja presentaatioiden virrassa? Mistä me tunnistamme olevamme olemassa, millä me nykyään lunastamme paikkamme maailmassa, oman oikeutuksemme olemassaoloon? Onko eksistenssi, tuntemus olemassaolosta, muuttunut yksityisestä yleiseksi?

Selvää on, että kaikki tämä digitaalisuus vaikuttaa meihin myös yksilöpsykologisesti. Niin sanottu ajatteleva ihminen on suuressa mullistuksessa.

Terapiaa – identiteettiterapiaa – tarvitaan ja tullaan tarvitsemaan todellisuuspakoisessa ajassamme entistä enemmän. Tämän muutoksen keskellä emme varmaan edes vielä uskalla ymmärtää, miten tämä kaikki tulee vaikuttamaan meihin yksilöinä. Siihen osaan meistä, jota joskus sieluksi kutsuttiin.

Onko se vielä olemassa?

Cogito ergo sum, sanoi Rene Descartes. Twitterum ergo sum, sanoo Homo Blogiens.

Jukka Orma
Kirjoittaja on muusikko, joka tunnetaan muun muassa Sielun Veljet -yhtyeestä.