20 vuotta oikeista töistä

Ei voi tietää minne päätyy. Se mikä jokunen vuosi sitten olisi ollut täysin järjetön ajatus onkin tapahtuessaan niin luonnollista ettei sitä edes älyä.

Oheinen kuva on otettu Kemin lentokentällä pari vuotta sitten. Ihmisillä on harrastuksia ja minun ja ystäväni JR:n harrastus on Paavo Väyrynen. Eikä tämä tarkoita sitä, että äänestäisimme häntä, mutta olemme seurailleet Väyrysen tekemisiä opiskeluajoista asti. Matkasimme Keminmaalle katsomaan Väyrysen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää, jossa hän esitti myös pääosaa. Tämä oli aasinsilta siihen, että myös siellä päin on ollut isoja irtisanomisia. Entisiä sahan työntekijöitä on koulutettu lähihoitajiksi. Jos JR olisi tuolla kesäretkellä tokaissut: sustakin tulee hoitsu, olisin nauranut viikon. Olin viimeksi oikeissa töissä 1990–luvulla.

Ehkä päätös vaihtaa alaa, tai siis laajentaa omaa osaamista (näitä koulusta jo tarttuneita termejä), alkoi kuitenkin itää Kemijärvellä. Kaikki eivät ole yhtä aikaansaapia kuin Väyrynen, joka pyörittää myös hotellia, nuorisokotia, viinitilaa ja sen lisäksi julkaisee kirjoja samaan tahtiin kuin toiset väkertävät kolumneja.

Ehkä minäkin voisin olla oman elämäni Väyrynen. Saada aikaan asioita, olla hyödyksi yhteiskunnassa, jos kirjoittamistyöt tökkivät.  Kyseessä oli tietynlainen heureka! Äkkiä asia oli päivänselvä. Paperit sisään Diakoniaopistoon.

On ihmisen perustarve kokea itsensä tarpeelliseksi. Että edes joskus tulisi sellainen tunne, että on hyvä jossain, pidetty, kaivattu, korvaamaton. Minulla ei ollut ollut sellaista tunnetta monen vuoteen, ei lapseni varhaisten vuosien jälkeen. Olin saanut kirjailijana tunnustusta, mutta sekään ei tuntunut oikein miltään. Olin ollut kirja-alalla liian kauan enkä pitänyt siitä, mitä näin. Kirjailijan työ näyttäytyy nykyään erilaisena kuin lähtiessäni alalle. Erämaakopissa pohdiskelevan sielun sijaan on oltava mediapelaaja. Kirjailijat ovat osa mediakenttää. Jos minun pitäisi nimetä yksi riippumaton itsellinen kirjailija, ajattelija, en saa päähäni kuin Leena Krohin ja Pentti Linkolan. Olen kokenut, että moni kirjailija miettii elämän tarkoituksen sijaan kuinka järkevästi rakentaa uraa. Se on ok, osa evoluutiota, mutta ehkä kirjailija ei enää ole sellainen vastarannan kiiski kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kirjailija ei ole ulkopuolella, kuten pitäisi, vaan mukana touhottamassa.

Diakonissalaitos on ihmeellisin paikka, missä olen Helsingissä käynyt. Olen asunut vuosia Alppilassa poikkeamatta siellä koskaan. Siellä on opiskelijoita sekä laitoksen omien yksiköiden asukkaita. Pihalla pyörii värikästä väkeä eikä siellä tarvita vartijoita, vaikka kaikki kuhina ei siedä päivänvaloa. Kahvilassa istuvat opiskelijat ja spurgut rinta rinnan ruoka-annostensa äärellä. Ketään ei katsota pahasti. Missään tässä kaupungissa ihminen ei saa yhtä luonnollista ja tasa-arvoista kohtelua kuin siellä.

Aloitin opintoni tammikuussa. On uusi tunne kävellä aamulla kouluun ja tutustua uusiin täysin eri taustan omaaviin ihmisiin. Samastun myös asukkaisiin. Jostakin syystä minun on helpompi rupatella alkoholistien asuntolassa asukkaiden kanssa kuin Fazerin kahvilassa pikkurilli pystyssä. Koen huojennusta. Toivon että minulla on antaa asiakkaille takaisin edes murto-osa siitä ilosta, jota nyt olen itse saanut kokea. Jos joku äijä nyt siellä asunnossaan suree, haluaisin mennä kertomaan, että miten tärkeä hän on vaikkapa kaltaiselleni aikuisopiskelijalle. Kaikki me toisiamme tarvitsemme.