Yksin valtiota vastaan

Helsinki on pitkään tarjonnut monia muita Suomen kaupunkeja enemmän sosiaali- ja terveyspalveluja. Terveyskeskukset ovat helsinkiläisille maksuttomia ja päivähoitoa tarjotaan laajalti. Nyt pääkaupunki tuntuu tekevän vielä kovempaa irtiottoa. Vain asumisessa on tapahtumassa käänne kovempaan päin.

Teksti > Oskari Onninen
Kuvitukset > Iiro Törmä

Hetki oli suunnilleen huonoin mahdollinen. Vain viikonloppu ehti kulua Turun terroriteoksi epäillystä puukkohyökkäyksestä, kun Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunta kokoontui käsittelemään vasemmiston Veronika Honkasalon, vihreiden Leo Straniuksen ja SDP:n Thomas Wallgrenin aloitetta.
Aloitteessa vaadittiin noudattamaan perustuslain takaamaa oikeutta toimeentuloon ja huolenpitoon myös paperittomien kohdalla. Toisin sanoen takaamaan muutkin kuin kiireelliset terveyspalvelut, laskemaan toimeentulotuki todellisen tarpeen mukaan, huolehtimaan myös Helsingin diakonissalaitoksen tarjoaman hätämajoitustoiminnan jatkumisesta.
Lautakunnassa äänekkäimmin aloitetta vastusti perussuomalaisten edustaja Mari Rantanen, jonka kaikki vastaehdotukset ja palautusvaatimus hylättiin. Lautakunta teki lausuntonsa SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden ja feministipuolueen äänillä. Lautakunnan kokoomusjäsen Daniel Sazonov sanoi Helsingin Sanomille, että nykyiset palvelut kyllä riittäisivät. Puolue päätyi kuitenkin puoltamaan oikeusapua koskevia osuuksia lausunnosta.
Samana päivänä sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko totesi kokoomuksen kesäkokouksessa Mikkelissä, että hallituksen pitäisi pohtia, tulisiko ”laittomasti maassa oleskelun”, siis paperittomuuden, rangaistuksia koventaa: tulisiko heidän ”piilottelustaan” rangaista?

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Helsinki lähti vastavirtaan. Kaksi vuotta sitten eduskunta päätti uudesta varhaiskasvatuslaista, joka tuli voimaan syyskuun alussa 2016.
Sen kuumin kysymys oli subjektiivinen päivähoito-oikeus, jota hallitus halusi rajata 20 tuntiin viikossa, jos toinen vanhemmista on kotona.
Helsinki lähti kapinaan varhaiskasvatuslautakuntaa johtaneen Emma Karin (vihr.) johdolla ja päätti pitää kiinni päivähoito-oikeudesta.
”Teetettiin virastolla omat selvitykset, joiden mukaan säästöt eivät olleet sellaisia kuin ministeriö väitti”, Kari sanoo.
”Lisäksi Helsingissä on paljon epätyypillisissä työtehtävissä olevia vanhempia, jotka osaavat itse arvioida parhaiten, mikä lastensa hoidontarve on.”
Kapina onnistui kaupunginhallituksessa vihreiden, vasemmiston, RKP:n ja demareiden vääntövoimalla. Perässä tulivat Tampere, Turku, Espoo ja noin 25 muuta kuntaa. Tänä syksynä aiemmin päivähoito-oikeutta rajannut Vantaa ilmoitti sekin palaavansa vanhaan.
Samassa väännössä Helsinki vielä kieltäytyi budjettineuvotteluissa kasvattamasta päiväkotien ryhmäkokoja, vaikka laki olisi tämänkin mahdollistanut. Rahat otettiin omasta pussista.
Nyt molemmat kohdat on kirjattu Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren (kok.) johdolla syksyllä kirjoitettuun Helsingin strategiaan, vaikka laki on entisellään.
Sooloilevat kaupungit ovat nykymaailman kuva. Kaupungistuminen megatrendinä on suunnilleen kaikille tuttu juttu. Sen uusin vaihe on se, että kaupungit alkavat ottaa ohjat käsiinsä tai jopa hangoitella emävaltioitaan vastaan.
Yhdysvalloissa New Yorkin ja San Franciscon kaltaiset liberaalit suurkaupungit ovat kieltäytyneet toteuttamasta presidentti Trumpin maahanmuuttopoliittisia vaatimuksia. Niistä on alettu puhua ”turvapyhättöinä”.
Lontoon pormestarin Ken Livingstonen vuonna 2006 aloittama C40-suurkaupunkiryhmä taas on tehnyt omat, valtioita kunnianhimoisemmat tavoitteet Pariisin ilmastosopimukseen ja hiilineutraaliuteen sitoutumisesta.
Pormestari Jan Vapaavuori kokosi ensi töikseen 21 suurinta kaupunkia koolle. Valtio jäi taka-alalle.
Helsingin omavaltainen sosiaalipolitiikka korostuu nykyisen oikeistohallituksen aikana. Toki Helsingillä on halua ja varaa tarjota omilleen enemmän.
On iltapäivähoitoa koululaisille, on positiivisen diskriminaation lisärahoja, on päiväkotien sisaralennuksia ja sosiaalisen sekoittamisen periaate eikä terveyskeskusmaksuja.
Ensi vuoden budjettiin lisättiin 21 miljoonaa euroa sosiaali- ja terveysaloille, vaikka kunnallisveroa leikataan samaan aikaan. Sote-palveluiden tuottavuustavoitetta laskettaneen prosentista alle puoleen ja lukioihin ja ammattikouluihinkin laitetaan rahaa. Jälkimmäinen tosin on vanhojen leikkausten paikkailua, mutta panostus silti yhtä kaikki.

Sitä, kuinka tehokasta helsinkiläinen sosiaalipolitiikka on, ei kuitenkaan ole juuri tutkittu.
Poikkeus siitä ovat positiivisen diskriminaation niin sanotut pd-rahat. Niitä on jaettu Helsingissä Suomen ainoana kaupunkina vuodesta 2008. Heikompiosaisten alueilla toimivat koulut saavat pd-rahaa summan, jonka ne saavat käyttää parhaaksi näkemällään tavalla.
Elokuussa julkaisemassaan tutkimuksessa Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT näytti toteen, että erityisesti suomenkieliset pojat ja maahanmuuttajataustaiset tytöt jatkavat selvästi aiempaa todennäköisemmin toiselle asteelle pd-rahaa saaneista kouluista.
”Esimerkiksi Turussa koulut ovat etnisesti paljon eriytyneempiä kuin Helsingissä, ja siihen on vaikuttanut paljon Helsingissä tehty politiikka”, sanoo kouluja tutkinut kaupunkimaantieteen yliopistonlehtori Venla Bernelius Helsingin yliopistosta.
Toisin sanoen Suomen ainoassa suurkaupungissa on ainakin näiltä osin saatu ratkotuksi suurkaupunkien tyypillisiä ongelmia.

Jos Helsinki on pystynyt pelaamaan tähän asti omaa peliään, pelonaiheita on kaksi, mutta ne ovat sitäkin suurempia: sote ja asunnot.
Soteuudistuksessa pääkaupunkiseutua ollaan laittamassa osaksi Uudenmaan maakuntaa, samalle viivalle mäntsälöiden ja pornaisten kanssa. Alueen kaupungit vaativat hallitukselta vuosi sitten omaa sotealuetta, mutta hallitus tyrmäsi ehdotuksen.
Se saattaa kääntää Helsingin linjan. Soteuudistuksen periaate on tarjota tasavertaiset palvelut kaikille, mutta tasoa ei oteta mallioppilaiden mukaan.
Jos ministeriö pitää budjetin raamit tiukkoina, tasavertaiset palvelut voivat tarkoittaa sitä, että siinä missä pienempien kuntien palvelutasoa saadaan nostettua, Helsinki joutuu laskemaan omaansa niiden tasolle.
Tällä hetkellä esimerkiksi omaishoidon palvelut ovat Helsingissä muuta Uuttamaata laajemmat. Syynä pääasiassa se, että monissa lähikunnissa palveluita heikennettiin säästösyistä viime vuosikymmenen päätteeksi. Nyt sosiaali- ja terveyslautakunnalle on luotu poliittinen paine laskea omaishoidontukea asteittain ennen maakuntauudistusta.
Helsingin kaupunginhallitus kuitenkin päätti kesällä yksimielisesti palauttaa käsittelyyn omaishoidontuen kriteereihin viime talvena tehdyn uudistuksen, jonka seurauksena monen tuet laskivat, vaikkei se ollut tarkoitus. Lisäksi marraskuussa sosiaali- ja terveyslautakunta antoi lausunnon, johon sisältyy tuen nostaminen Espoon tasolle.
Pian tämän jälkeen sosiaali- ja terveyslautakunta valmisteli kaupunginhallitukselle erittäin kriittisen lausunnon valinnanvapausmallista.
Kysymykseen, kaventaisiko valinnanvapaus hyvinvointieroja ja lisäisi yhdenvertaisuutta, vastaus on tyly ”ei pääosin”. Asiakkaan mahdollisuuteen saada laaja-alaisia ja yhteen sovitettuja palveluita lausunto ei usko sitäkään vähää.

Asuntopoliittinen tulevaisuus on Helsingin oma ongelma, mutta se ei näytä yhtään helpommalta.
Helsingissä on ARA- ja Hitas-järjestelmät, joilla kohtuuhintaisia asuntoja rakennetaan kaikille eikä vain erityistarpeeseen, kuten muualla Suomessa. Samoin segregaatiota torjutaan kaavoituksella. Mutta ylipäänsä asuntoja on liian vähän, mikä nostaa niiden hintoja niin, että jopa työssäkäyvät joutuvat asumistuelle.
Virallinen helppo ratkaisu olisi rakentaa lisää. Kysyntä ja tarjonta kohtaamaan. Siinä se.
Mutta.
”Näytä minulle yksi kaupunki maailmassa, jossa tässä on onnistuttu”, sanoo asunto- ja maapolitiikasta yhteiskuntapolitiikan väitöskirjaansa Helsingin yliopistoon viimeistelevä Mika Hyötyläinen.
Hyötyläinen sanoo, että myös asuntopoliittisesti Helsingissä on ollut oma linjansa, mutta siinä on ensi sijassa ollut kyse suurkaupungin roolin ymmärtämisestä. Pienituloisille työläisille on löydyttävä asunnot, sillä he tätä kaupunkia pyörittävät.
”Kyllä Helsingin virkamiehet ovat ylpeinä kertoneet, kuinka pääkaupunkiseudun kunnista vain Helsingissä rakennetaan kohtuuhintaista, valtion tukemaa asumista ihan kaikille, ei vain erityistarpeeseen. Toisaalta tätä asuntopolitiikan pehmeyttä on myös valiteltu, koska pääkaupunkiseudulla pienituloiset ovat keskittyneet Helsinkiin, kun taas vaikka Espoo on nähty, kuten eräs haastattelemani päättäjä sanoi, ”maapoliittisena kermankuorijana”.
Nyt on kuitenkin tapahtumassa käänne, sillä Helsinkiäkin ovat alkanut kiinnostaa nämä kovatuloiset veronmaksajat. Maapolitiikka on kääntymässä markkinaehtoisempaan ja kovempaan suuntaan. Helsingistä on tulossa kaupunki muiden joukossa.
Hyötyläinen on huolissaan siitä, että maapolitiikassa sosiaalipoliittiset tavoitteet on haastettu: Kaupungin maata yksityistetty, mikä nostaa maavuokria ja asuntojen hintoja. Päiväkodit ja koulut toimivat tilakeskuksen vuokralaisina, ja asuntojen rakentamiseen liittyviä minimikriteerejä on alettu purkaa, sillä ”riittäähän ulkona syöville nuorille kahvinkeitin ja leivänpaahdin keittiöttömän yksiön nurkassa”.
Samaan aikaan esimerkiksi Vantaalla kehutut 15 neliön pikkuyksiöt ovat neliöhinnaltaan paljon keskiarvoa kalliimpia.
”Kun pitkäjänteistä asuntopolitiikkaa ei ole, on uhka, että se jää kaupungistumisen ongelmien paikkailuksi. Markkinaehtoisilla hinnoilla monilla duunareilla ei ole varaa asua Helsingissä”, Hyötyläinen sanoo.
”Nyt norminpurku tapahtuu nimenomaan rakennusliikkeen ja sijoittajan eduksi. Se ei oikeasti laske asumisen hintaa, eikä kukaan mieti sitä, että asumisen pitäisi olla samanlainen oikeus kuin peruskoulun. Mutta siinähän paahdat leipää törkykalliin yksiön nurkassa.”

Helsingin sosiaali- ja terveysalojen apulaispormestari Sanna Vesikansa (vihr.) ottaa vastaan työhuoneessaan. Pöytä on täynnä kahvikuppeja edellisen palaverin jäljiltä: vammaispalveluiden sopimus on katkolla keväällä ja sosiaali- ja terveystoimessa on päätetty, että vanhan sopimuksen lisävuosioptiota ei käytetä. Tämä huolestuttaa joitakin vanhempia.
”Vaikka Helsinki on aina satsannut vammaisten palveluihin oikeinkin hyvin”, Vesikansa aloittaa.
Ja on muuhunkin.
Vesikansa hyväksyy tämän kirjoituksen hypoteesin siitä, että Helsingissä on oma sosiaalipoliittinen henkensä. Hänestä se on ”systemaattinen, mutta ei läpitunkeva”.
”On Helsingin pitkä linja, että on haluttu nähdä, ettei sosiaalipolitiikka ole vain suurta kustannusrakennetta vaan että se on myös laatua ja hyvää palvelua. Me olemme suurkaupunki, ja meidän pitääkin pystyä tarjoamaan parempaa. Ihmisten pitää saada vastinetta, jos he hakeutuvat tänne ja ovat valmiita maksamaan kovia hintoja asunnoista.”, Vesikansa sanoo.
Vastine voi olla leikkipuistoja tai koulujen aamupäivähoitoa keskiluokalle tai sitten niitä sosiaalipalveluita, jotka yleensä tulevat mieleen sanasta sosiaalipalvelu.
Linja näkyi kevään kuntavaaleissakin. Kokoomuksen Vapaavuori piti segregaatiota Helsingin suurimpana uhkana, minkä suhteen konsensusta löytyi vasemmistoon asti.
”Sille tuntuu olevan yllättävän laaja poliittinen kannatus, vaikka tason ja keinojen suhteen on varmasti hajontaa.”
Saman näkee valtuustossakin. Helsingin puoluekartta on poikkeuksellinen Suomen mittapuulla. Kaupunkilaisempi, joku voisi sanoa. Joka tapauksessa se selittää paljon.
Vihreät, Sdp ja vasemmistoliitto olivat jo viime kaudella riittävän suuria ajaakseen asioita läpi yhdessä. Nyt feministinen puolue laajentaa vielä rivistöä. Helsinkiläispuolue kokoomuskaan ei läheskään aina näytä vetävän samaa linjaa kuin hallituspuolue kokoomus.
Kyse ei silti ole pelkistä puolueista.
”Jotain kertoo Helsingistä, että kokoomus suostui nielemään sen subjektiivisen päivähoito-oikeuden, jota he olivat päättämässä hallituksessa päinvastoin”, Vesikansa sanoo.

Jälleen Helsinki on toimimassa hallitusta vastaan. Paperittomille ollaan antamassa oikeutta terveydenhoitoon, ja Helsingin virkamiehet antoivat elokuussa kriittisen lauselman hallituksen ehdottamasta ohjeesta rekisteröidä jokainen hätämajoituksia käyttävä sosiaalihuollolle.
”Se meni läpi koneiston, koska kaikki tietävät, että näin sen kuuluu mennä. Hallitus toisaalla vie tällaista esitystä. Jos se sattuu menemään läpi, niin Helsinki sitten tekee omalla kustanuksellaan järjestöjen kautta toisin. Emme me mene missään nimessä siihen, että alettaisiin käyttää sosiaalityöntekijöiden nimien rekisteröimiseen”, Vesikansa sanoo.
Todellisuus ei tietenkään ole yksipuolisen ruusuinen, edistyksellisyys ei mahdu joka puolelle. Vesikansa myöntää suoraan, että vanhustenhoidossa on korjailtavaa, monet maksut ovat ylärajoilla ja asuntotilanne on kriisiytynyt.
Ja se sote pelottaa.
Silti Helsingillä on oma peruslinjansa. Siinä on Vesikansan mukaan kyse kahdesta asiasta. Ensinnä Helsingissä on tajuttu, että sosiaalipolitiikka ei ole vain sosiaalipolitiikkaa. Se merkitsee hyvän toimintaympäristön takaamista kaupunkilaisten lisäksi myös yrityksille.
”Sitä ei ollut, kun tulin itse kuntapolitiikkaan mukaan kymmenen vuotta sitten. Se oli silloin sosiaalipolitiikkaa, ja se lakaistiin enemmän siihen lokeroon. Nyt sosiaalipolitiikka ymmärretään investoinniksi infraan.”
Toiseksi nyt on ratkaiseva hetki toimia. Väestökäyrät sojottavat taivaisiin, ulkomaalaiskäyrät samoin, ja kuten hyvin tiedetään, yhtälö ei ole mennyt monessa eurooppalaiskaupungissa putkeen.
”Me tiedämme, että nyt on oikea hetki. Nyt voidaan vielä vaikuttaa.”

Tähän asti Helsingissä paperittomien asemaan tehdyt parannukset ovat olleet pitkällisen taistelun takana.
Vihreiden Emma Kari teki syksyllä 2012 valtuustoponnen siitä, että pitäisi selvittää, millä edellytyksillä paperittomille voitaisiin järjestää terveydenhuolto. Sitä pompoteltiin lautakunnassa ja kaupunginhallituksessa yli vuosi. Lopulta silloinen sosiaali- ja terveyspalveluista vastannut apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty (kok.) totesi aikarajapakon edessä, että poliittinen viesti on selvä.
Silti lautakunnalle esitettiin yhä, ettei palveluita järjestettäisi. Lautakunta päätti kuitenkin toisin. Asia vietiin kaupunginhallitukseen, jossa se meni läpi. Raskaana olevat naiset ja alle 18-vuotiaat saivat terveydenhuollon.
Byrokraattisesta väännöstä huolimatta Helsinki on edelläkävijä: kokoomuksen Alexander Stubbin hallitus jätti keväällä 2015 loppuromahduksensa yhteydessä demarisisäministeri Kari Rajamäen ja perussuomalaisten sosiaali- ja terveysministerin Hanna Mäntylän tuella samankaltaisen, paperittomille lyhytkestoiset palvelut taanneen lakiesityksen pöydälle.
Helsingin kaupunginhallitukseen Veronika Honkasalon (vas.) aloite paperittomien aseman parantamiseksi tuli marraskuun puolivälissä sekä sosiaali- ja terveyslautakunnan että kasvatus- ja opetuslautakunnan tukemana.
Ensimmäisessä käsittelyssä aloite jätettiin pöydälle. Viikkoa myöhemmin oli äänestyksen aika. Moni olisi halunnut lykätä päätöstä ja kävellä apulaispormestari Vesikansan vallan yli. Tällöin asia olisi jätetty edellisen kaupunginjohtajan Jussi Pajusen (kok.) viime töikseen toukokuussa perustaman työryhmän selvitettäväksi. Lykätty siis.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Honkasalon aloite voitti yhdellä äänellä 8–7.
Kokoomus vastusti, samoin perussuomalaisten Mari Rantanen. SDP:n ryhmä jakautui. Vihreät, RKP ja vasemmisto puolsivat.
Perussuomalaiset ottivat päätöksestä kaiken irti. Helsingin kaupunginvaltuutettu Matias Turkkila kirjoitti Suomen uutisiin, jonka päätoimittaja hän on, kuinka ”Helsingin korkeat päättäjät repivät Suomen keulaporttia auki” ja kuinka päätöksen ”signaalivaikutus” on ”mittakaavaltaan samantasoinen” kuin Juha Sipilän (kesk.) tarjous luovuttaa talonsa turvapaikanhakijoiden käyttöön.
Apulaispormestari Sanna Vesikansa muistutti Helsingin Sanomissa, että oikeus välttämättömään hoitoon on turvattu perustuslaissa eikä paperittomille olla tarjoamassa samoja palveluita kuin Suomen kansalaisille.
Kaupunginvaltuusto keskusteli asiasta marraskuun lopussa yli neljä tuntia. Perussuomalaiset ja SDP vaativat aloitteen palauttamista. Ensin mainittu olisi halunnut Jussi Halla-ahon johdolla kaataa esityksen. Jälkimmäisen Eveliina Heinäluoma piti valmistelua ”sekavana ja puutteellisena” ja olisi odottanut joulukuussa valmistuvaa asiantuntijaraporttia.
Äänestys saatiin päätökseen vasta ennen yhtä yöllä. Valtuusto myönsi paperittomille laajennetun terveydenhuollon äänin 45–39. Keskusta ja RKP olivat vasemmistonliiton ja vihreiden puolella, piraattien ja feministien edustajat samoin. Jakolinja meni keskeltä sosiaalidemokraatteja: puolet äänestivät puolesta, puolet vastaan.
”Hyvinvointivaltio on aivan uusien haasteiden edessä. Näitä asioita pitäisi pohtia valtion tasolla, eikä yksittäisissä kunnissa”, vaati häviäjien puolelle jäänyt kokomuksen Terhi Koulumies ennen äänestystä.