Vauvauutisia ja itsesensuuria

Tasavallan presidentin kanslia ilmoitti lokakuussa ilouutisen: Presidenttiparille syntyy vauva. Mikä sen somempaa – vauvat vallan huipulla ovat kansalle harvinaista herkkua ja kevyelle lehdistölle otsikoita alati muniva kana. Tervetuloa, uusi kansalainen, kuka mahdat olla, missä kasvat, missä on päiväkotisi ja koulusi, miten elämäsi mahtaa sujua, pohdittiin tuoreeltaan kautta virkeän väen. Ja mikä oli pohtiessa: Kuolemat, avioliitot ja lasten syntymät ovat toki syvästi yksityisiä asioita, mutta samalla ne kuuluvat koko yhteisölle. Elämää leikkaavat keskeistapahtumat halkovat yksilön sisintä ja aloittavat perheissä uusia lukuja, mutta ne tapahtuvat myös yhteisölle, joka jäsenistään koostuu. Kertomalla ääneen omat vainajansa, liittonsa ja syntymänsä yhteisö organisoituu alati uudelleen.

Aivan tavallisetkin ihmiset tapaavat ilmoittaa tällaisista asioista julkisilla lehti-ilmoituksilla, saati sitten merkkihenkilöt. Olikin varsin kohdallista, että presidenttipari julkaisi perheenlisäyksestään virallisen tiedotteen, vaikkakin he siinä tahtoivat rajata vauvantulon yksityiseksi perheasiaksi. Sellaisena se pysyy vain osin. Valta – myös presidentin – on kansalta saatu, siksi vallan yksityisetkin asiat kuuluvat osin myös kansalle, pidimme siitä tosiseikasta tai emme.
Presidentinkanslian tiedotteessa kerrottiin, että tuleva lapsi on isälleen kolmas ja äidilleen ensimmäinen, mutta kerrottiin myös muuta, intiimimpää: Lasta on odotettu ja toivottu vuosia, on ollut vastoinkäymisiä ja raskauden alkuun on ”sisältynyt herkkyyksiä”. Näin kautta rantain kerrottiin ilouutinen, mutta tahdottiin myös suunnata sitä, millä tavoin perhetapahtumasta on tästedes lupa puhua.
Tiedotteen lausumaton, mutta ilmeinen päiväkäsky ymmärrettiin heti. Ennen kuin uutisesta oli ehditty julkisesti keskustella mitään, alettiin keskustelua jo suitsia. Kommentoijien parvi ilmoitti toruvaan sävyyn, ettei yksikään vauva ole vaalivauva, eikä kukaan liian vanha vanhemmaksi. Uutisen ympärille kehkeytyi virtuaalinen suojahavina, joka peitti alleen muut kuin lattean ihastelevat kommenttisävyt. Presidentti tahtoi määrätä päiväkäskyllään miten hänen asioistaan julkisesti tulee puhua ja siinä hän onnistui.

”Presidentti tahtoi määrätä päiväkäskyllään miten hänen asioistaan julkisesti tulee puhua ja siinä hän onnistui.”
Presidentillinen vauva on yksityinen asia, mutta syntymällä on väistämättä myös kansansuosioon ja sitä kautta vaalitulokseen ja näin ollen valtaan liittyviä seurauksia. Julkisen keskustelun sävyä koskeva kätkettykin retorinen mahtikäsky on sellaista vallankäyttöä, johon istuvan presidentin ei vapaassa demokratiassa pitäisi sortua. Häpeä niitä journalisteja, jotka kysymättä sitä tottelivat.
Vapaaehtoinen vaikeneminen ja siihen havahtuminen kertoo meille itsellemme siitä, minkä kaiken hyväksymme maan tavaksi neuvottelematta, ilman perusteita. Kun mykäksi tosiasiaksi kuvittelemamme nousee keskustelun piiriin, silmillemme paljastuvat vallan rakenteet. Aiemmin luonnolliseksi mieltämämme paljastuu kulttuuriksi, joka on muutettavissa, koska se on ihmisten tekemää.

Me vaikenemme, koska luulemme ettei puhua sovi, tottelemme rangaistuksen pelossa ja alistumme, kun pelkäämme sosiaalista häpeää ja tulemista sysätyksi yhteisömme ulkopuolelle. Se on kaikki kovin ymmärrettävää, mutta mitään se ei vie eteenpäin. Kun presidentti saa vauvan, kyseessä on yksityinen perheasia, joka ei ehkä vaikuta viranhoitoon millään tavoin, mutta samaan aikaan totta on myös se, että Sauli Niinistö on vanha mies ja presidentinvaalit lähellä.

Kaarina Hazard