Uusi, uljas kunta

Kuntien ja maakuntien tuleva vastuunjako tarjoaa kunnille tilaisuuden keksiä itsensä uudelleen,
sanoo kuntatutkija Jenni Airaksinen.

Teksti > Anna-Sofia Nieminen
Kuvitus > Terhi Ekebom

Kuvittele seuraava tilanne: Vanhus asuu yksin maaseutukunnassa. Hän pärjäilee vielä, kun pääsee autolla liikkumaan. Hänen suurin pelkonsa on, että joutuu jäämään yksin kotiin – että ajokortti otetaan pois.

Kun kortti lopulta lähtee, ei pääse enää vesijumppaan, kirpputorille tai sienimetsään, ei tapaamaan muita ihmisiä. Silti päivät pitää täyttää jotenkin. Pahimpina yksinäisyyden hetkinä vanhus tilaa sotetaksin ja menee sinne, minne sillä pääsee: terveyskeskukseen. Aina voi valittaa huimausta.

Tällaisia kokemuksia kuntatutkija Jenni Airaksinen kohtasi, kun hän kehitti kotona asuvien vanhusten ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten hyvinvointia Kainuussa Arjen pelastajat -hankkeessa. Se oli silmiä avaava kokemus.

”Kun vanhukset puhuivat hyvinvoinnin tai onnellisuuden kokemuksesta, he puhuivat aktiivisesta elämästä ja ihmisten kohtaamisesta. Hyvinvointia nakertavat kaikkein vahvimmin yksinäisyys ja passiivisuus.”

Nämä ovat ongelmia, joihin kunnat voisivat Airaksisen mielestä hyvin puuttua. Yleensä kunnat vain puuttuvat vasta, kun on pakko – siis siinä vaiheessa, kun yksinäisyydellä alkaa olla alkoholismin tai huumeongelman kaltaisia seurauksia.

Mutta jos sote- ja maakuntauudistus toteutuu, kunnilla on oiva tilaisuus muuttaa ajatteluaan. Uudistus nimittäin poistaa niiltä paljon valtion määräämiä tehtäviä.

Silloin kunnilla on Airaksisen mukaan mahdollisuus muuttua valtion palvelukoneista oikeasti itsehallinnollisiksi yksiköiksi ja keksiä itsensä uudelleen – ryhtyä todellisiksi ennaltaehkäisijiksi.

Se on yksi syy, miksi Airaksisella riittää tekemistä uudessa työpaikassaan. Elokuussa Airaksinen aloitti Kuntaliiton tutkimus- ja kehitysjohtajana.

Hän sanoo, että kunta ei lakkaa toimimasta millään osa-alueella. Sillä on edelleen roolinsa myös kuntalaisten terveyden ja hyvinvoinnin edistäjänä. Hyvinvoinnin edistämisen pitäisi hänen mielestään itse asiassa näkyä kaikessa kunnan toiminnassa, on kyse sitten maankäytöstä, infrastruktuurista tai koulutuksesta.

Kuntien ja maakuntien tuleva vastuunjako menee karkeasti siten, että kunta huolehtii elämän edellytyksistä ja maakunta korjaa, jos jotain menee pieleen.

”Karrikoiden sanottuna maakunnassa voidaan hyvin hoitaa ripulia, mutta mitä se auttaa, jos ripuli johtuu siitä, että vesi on saastunutta”, Airaksinen sanoo.

Hän oli tutkijana arvioimassa Kainuun hallintokokeilua, jossa maakunta alkoi vastata sosiaali- ja terveydenhuollosta. Se on nyt tarkoitus ulottaa koko maan laajuiseksi käytännöksi. Kokeilun yksi johtopäätös oli, että kunnat alkoivat kehittää toimintaansa, kun enää ei tarvinnut käyttää kaikkea aikaa sosiaali- ja terveysalan metsäpalojen sammuttamiseen.

Tämä siis siitä huolimatta, että velvoitteiden ohella myös resurssit olivat vähentyneet – niin kuin käy nytkin, jos sote- ja maakuntauudistus toteutuu.

”Monessa kunnassa näkyi, kuinka energiaa vapautui ja hyvinvoinnin käsitys laajentui koskemaan lenkkipolut ja hyvän suunnittelun.”

Samalla Airaksinen ymmärsi, että on tärkeää tukea elämän merkityksellisyyttä. Ja jos esimerkiksi järjestöt ovat hyviä sellaisessa, mikseivät kunnat voisi hyödyntää järjestöjen kokemusta ja tehdä tiiviimmin yhteistyötä niiden kanssa?

Toki yhteistyötä on jo nyt jonkin verran, mutta samalla ollaan hirveän varovaisia, että järjestöt eivät tee kuntien töitä. Siksi esimerkiksi vapaaehtoistyötä ei Airaksisen mielestä hyödynnetä riittävästi, vaikka se tuo merkitystä paitsi autettavien myös vapaaehtoisten elämään.

”Iso kysymys on se, mistä kunnan arvo syntyy ihmiselle.”

Airaksinen on itse tamperelainen. Hänelle arvo syntyy sujuvasta liikkumisesta, lasten toimivasta koulusta ja kaupungin jatkuvasta kehittämisestä.

Kuntatutkija Jenni Airaksinen on erityisen tyytyväinen tamperelainen – koska kohtaamiset arjessa kaupungin kanssa ovat olleet hyviä.
Kuntatutkija Jenni Airaksinen on erityisen tyytyväinen tamperelainen – koska kohtaamiset arjessa kaupungin kanssa ovat olleet hyviä.

Airaksinen on tutkinut kuntia ja niissä tapahtuneita muutoksia parikymmentä vuotta, pisimpään Tampereen yliopistossa, jossa hän työskenteli tähän kesään saakka kunta- ja aluejohtamisen yliopistonlehtorina.

Sillä kokemuksella Airaksinen sanoo, että sote- ja maakuntauudistusta vaivaa sama ongelma kuin muitakin kuntauudistuksia: yritetään samalla kaavalla koko maata. Hän totesi jo väitöskirjassaan 2009, että suomalaisen kunnallishallinnon uudistaminen on liian yksiäänistä ja kaavamaista.

Sen sijaan Airaksinen kaipaa kunnilta erilaistumista. Mitä varten juuri meidän kuntamme on olemassa? Mitä tekoja voimme tehdä, jotta ihmisillä on täällä hyvä olla?

Nyt meneillään oleva muutos antaa erilaistumiseen mahdollisuuden. Yksi voi panostaa digitaalisiin palveluihin, toinen yhteisöllisyyteen, kolmas jonkin elinkeinon tukemiseen. Erilaistuminen ei välttämättä tarkoita eriarvoistumista.

”Ajattelen olevan kunnille mahdollisuus, että ne pystyvät ja joutuvat ajattelemaan itseään paikallisyhteisön ja ihmisten edun kautta eivätkä niinkään valtion antamien velvoitteiden toteuttajana.”

Airaksisen mukaan niin kuntalaisten hyvinvointi kuin kunnan maine syntyvät kohtaamisista. Jos kunta väittää olevansa digikunta, mutta yksittäinen lomake ei ole helposti löydettävissä ja pitää lopulta tulostaa ja postittaa, kohtaaminen kunnan kanssa ei ole onnistunut.

Uudistus ei kohtele kaikkia kuntia yhtä hellin käsin. Suurissa kaupungeissa palvelut voivat heiketä. Eniten tarpeeseen uudistus tulee niille pienille kunnille, joiden kaikki aika on mennyt velvoitteiden toteuttamiseen ja jotka taistelevat olemassaolostaan. Mutta ei uudistus niitä välttämättä pelasta.

”Sellaisilla kunnilla on kovat ajat edessä, jos sote- ja maakuntauudistus menee läpi. Niiden on pakko jossain määrin keksiä oma ideansa uudestaan.”

Kaikki kunnat eivät ehkä kykene tähän, mutta tällaisia kuntia Airaksinen ei jäisi surkuttelemaan. Ehkä siinä kohtaa on parempi liittyä osaksi jotain isompaa kuntaa, jos ei onnistu löytämään omaa identiteettiä, vaan kunta on olemassa vain täyttääkseen valtion velvoitteita.

Kuntien uutta roolia ei voi oikein miettiä pohtimatta myös kuntalaisten roolia. Airaksisen mielestä järjestelmä on tehnyt meistä ikäviä asiakkaita, jotka vain vaativat hyviä palveluja. Hänestä kuntalaisilla on kuitenkin myös velvollisuuksia, ennen kaikkea velvollisuus huolehtia itsestään ja muista ja ympäristöstä.

Hän palaa Kainuun hallintokokeiluun. Osana sitä päätettiin vähentää radikaalisti vanhustenhoidon laitospainotteisuutta.

Airaksinen jutteli silloisen sosiaalijohtajan kanssa ja kysyi, millaista palautetta muutoksesta on tullut. Tämä vastasi, että todella aggressiivista ja kaikkein aggressiivisinta kaukana asuvilta omaisilta. He kysyvät, että kun heidän vanhempansa eivät enää makaa terveyskeskuksen vuodepaikalla, kuka heitä käy katsomassa, jos eivät terveyskeskuksen työntekijät.

”Meidän ajattelutapamme on, että minun ei tarvitse käydä katsomassa äitiäni, koska hän on kunnan vastuulla. Siinä on minun mielestäni jotain hassua.”

Airaksinen ei tarkoita, että jokaisen pitäisi hoitaa omaisensa itse tai että julkinen sektori voisi vetäytyä vastuusta. Mutta hän toivoo, että kuntalaiset saataisiin ymmärtämään huolenpidon arvo ja se, että huolenpito tuo onnellisuutta myös itselle.

Siitähän lopulta on kyse: että kuntalaiset olisivat onnellisia ja hyvinvoivia. Siihen voivat vaikuttaa niin kuntalaiset itse kuin se, millaisia päätöksiä kunnissa tehdään.