Uudet kasvot, uusi elämä

Etiopiassa kasvanut Bekele Amare koki kovia jo ennen kuin luoti tuhosi hänen kasvonsa. Suomessa hän sai lopulta hoitoa ja uuden elämän. Rankkaa menneisyyttä ei kuitenkaan pääse kokonaan pakoon.

Teksti > Ilkka Karisto 
Kuvat > Laura Oja

”Olen iloinen 90 prosenttia ajasta, mutta välillä on hyvin raskasta ajatella kaikkea sitä, mitä olen kokenut”, Bekele Amare, 52, sanoo Helsingin Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhepalveluiden intensiivihoidon yksikön neuvotteluhuoneessa Helsingin Pitäjänmäessä.
On kulunut kuusi vuotta siitä, kun Bekele tuli tänne ensimmäisen kerran. Sen jälkeen hän on kertonut pala palalta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Etiopiassa ja Sudanissa perhekasvattaja Heikki Tikanojalle ja terapeutti Juha Roiskolle.
Tarina on hurja, eikä siinä tunnu olevan juuri suvantovaiheita: jokaista kaltoinkohtelua ja vastoinkäymistä seuraa uusi, entistä ikävämpi kokemus.

Bekele kasvoi pienessä Ismalan kylässä Etiopian maaseudulla. Perhe viljeli perunaa, maissia, ohraa, herneitä ja tef-viljaa, jota käytetään Etiopian kansallisruuan, injera-leivän, valmistamiseen. Perheellä oli myös lehmiä ja vuohia sekä mehiläisiä hunajan tuotantoa varten.
Kiertelevänä pastorina työskennellyt isä viipyi työmatkoillaan kuukausia kerrallaan, ja aina hänen poissa ollessaan Bekelen eno, äidin veli, löi. Kimmoke saattoi olla mikä tahansa.
”Tehtäväni oli huolehtia eläimistä. Niitä oli paljon, ja eläimiä pääsi helposti naapurien maille. Joka kerta kun niin tapahtui, minut pahoinpideltiin”, Bekele kertoo.
Kerran susi oli tappanut yhden Beklen perheen vuohista. Eno raivostui ja heitti Bekelen verisen vuohenruhon päälle ja pakotti tämän istumaan avonaiseen mahalaukkuun.
”Olin silloin ihan pikkupoika.”
Myös Bekelen oma äiti käytti väkivaltaa, eivätkä hakkaamiselta säästyneet Bekelen sisaruksetkaan. Yksikään heistä ei päässyt kouluun, vaikka halu oli kova. Enon lapset sen sijaan kävivät koulua.
Vaikka Bekelen perheellä oli paljon eläimiä, elämä oli köyhää. Bekele kertoo, että hänellä oli lapsena vain yksi ainoa vaate, pieni lanteilla pidettävä liina. Kerran hän meni läheiselle järvelle peseytymään ja uimaan ja jätti liinan rannalle. Paikalle löntysteli lehmä, joka söi liinan.
Bekele palasi kotiin alastomana.
”Äiti huusi niin paljon, etten koskaan unohda sitä. Sillä kertaa hän ei kuitenkaan pahoinpidellyt minua.”
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin äiti sai hankituksi uuden lannevaatteen. Kun Bekele oli 12, äiti myi hänet 1 euron hinnalla vuodeksi paimeneksi.
17-vuotiaana Bekele joutui naimisiin. Perheen hänelle valitsema morsian oli 12-vuotias, ja Bekele allekirjoitti sopimuksen, ettei koskisi tyttöön, ennen kuin tämä täyttäisi 15 vuotta.
”Minulla ei edes ollut minkäänlaista seksuaalista halua häntä kohtaan. Hän vaikutti silmissäni pikkutytöltä.”
Avioliitto raukesi nopeasti.

Bekele Amaren nuoruusvuosina Etiopiassa valtaa piti kommunistinen sotilasjuntta, joka tunnettiin nimellä Derg.
Se värväsi väkisin armeijaan myös alaikäisiä poikia, ja sotaväkeen joutuneita odottivat kovat koettelemukset: Etiopiassa riehui sisällissota Dergin ja lukuisten kapinallisryhmien välillä, ja etenkin itsenäistymään pyrkivän Eritrean alueella taistelut olivat raskaita.
Bekelestä tuli Dergin vastustaja. Kun hän oli 19-vuotias, hän osallistui kotikylässään oppositiomielisten kokoukseen. Poliisi sai kokouksesta vihiä ja teki sinne ratsian.
20 ihmistä jäi vangiksi, mutta Bekelen onnistui paeta. Hän lähti saman tien kohti Sudania, kävellen. Matka kesti kymmenisen päivää. Bekele ja hänen toverinsa kävelivät vain öisin, sillä päivisin he pelkäsivät tulevansa ammutuiksi. Ja oli sitä paitsi liian kuumakin.
Etiopiasta pystyi siihen aikaan siirtymään Sudanin puolelle ilman mitään rajatarkastuksia, ja seuraavina vuosina Bekele ylittikin rajan moneen kertaan.
Sudanissa hän ryhtyi kaupittelemaan juomavettä ja tienasi niin mukavasti, että sai rakennettua itselleen jopa talon.  Samalla hän liittyi Dergiä vastaan taistelleeseen Ediu-nimiseen sissiliikkeeseen. Sillä oli parituhatta taistelijaa, ja operaatioita suunniteltiin Sudanin puolella.
”Tavoitteemme oli edetä pääkaupunki Addis Abebaan asti.”
Sinne Amare ja hänen sissitoverinsa eivät koskaan päässeet. He tekivät iskujaan Etiopian ja Sudanin rajaseudulla ja palasivat aina vähän väliä rajan pohjoispuolelle keräämään voimia ja valmistautumaan uuteen iskuun.
Bekele oli viettänyt sissin elämää puolisen vuotta, kun hänen elämänsä sai uuden dramaattisen käänteen. Hänen ryhmänsä oli leiriytynyt yöksi Etiopian puolella, ja Bekele oli vahtivuorossa. Kello oli viisi aamulla, oli vielä täysin pimeää. Yhtäkkiä lähellä ammuttiin. Dergin joukot olivat piirittäneet sissit, mutta sitä Bekele ei vielä siinä vaiheessa tiennyt. Pimeydessä oli mahdotonta päätellä, mistä suunnasta ammuttiin ja kuka ampui ketä. Sekavassa tilanteessa hän siirtyi pois vahtipaikaltaan, ja silloin hänen päähänsä osui luoti. Häneltä irtosivat leuka ja kieli.
”En heti tajunnut, mihin minua oli ammuttu.”
Bekelen sissitoveri oli nähnyt osuman ja sai raahattua verisen miehen turvaan kivenlohkareen taakse.
”Jos olisimme olleet tasangolla, olisin varmasti kuollut. Mutta seutu oli vuoristoista ja siellä pystyi piileskelemään.”
Bekele pääsi turvaan Sudanin puolelle. Kipu oli siinä vaiheessa jo hirvittävä. Hänelle tarjottiin särkylääkettä, mutta hänellä ei ollut enää suuta, jolla niellä pilleri.
Lopulta hänelle annettin suoneen nestettä ja ravinneliuosta sissien alkeellisessa kenttäsairaalassa. Hänen tilanteensa oli kuitenkin niin toivoton, että puoluetoverit tekivät päätelmän: on parempi antaa miehen kuolla kuin kärsiä.
He päättivät antaa tappavan myrkkyruiskeen, mutta Bekele pani hanttiin. Lopulta häntä pideltiin kiinni kaikista raajoista, ja piikki saatiin isketyksi.
Jostain syystä myrkky ei tehnyt tehtäväänsä. Amare jäi henkiin. Hän ei edelleenkään tiedä, mitä ruiske sisälsi, mutta kovat tuskat se aiheutti.
”Se oli pahempaa kuin ampumahaava. Koko vartaloani poltti. Tuntui kuin olisin ollut helvetissä. Vasen käteni on yhä sen jäljiltä kuin puuta, vailla tuntoa.”

Suomessa asuessaan Bekele Amare on ehtinyt tehdä monenlaisia töitä.
Suomessa asuessaan Bekele Amare on ehtinyt tehdä monenlaisia töitä.

Pahasti vammautuneena Amaresta ei ollut sisseille enää mitään hyötyä. Hänet vietiin Punaisen Ristin kenttäsairaalaan. Siellä kilpailevan oppositiopuolueen jäsenet tunnistivat Bekelen ja heittivät hänet ulos, suoraan kastelukanavaan.
”En pystynyt edes seisomaan enkä pitelemään päätäni pystyssä. Oli elokuu ja sadekausi, tuli hirveästi vettä. Jouduin viettämään yön siinä.”
Aamulla Bekele onnistui raahautumaan muutaman metrin, jotta pääsi aurinkoon lämmittelemään. Ohi kulki eräs tuttu mies.
”Hän nosti takin kaulusta kuin ei olisi nähnytkään minua ja käveli ohi.”
Jotkut ohikulkijat säälivät Bekeleä ja heittivät hänelle lantteja. Hän pääsi ryömimällä läheiseen kahvilaan ja tilasi elekielellä teetä. Ympärille kerääntyi paljon katsojia.
”Ihmiset katsoivat kauhuissaan, kun yritin saada teetä juoduksi”, Amare sanoo. ”Haisin niin pahalle, ettei kukaan halunnut tulla lähelleni. Osa käänsi päänsä pois.”
Samana päivänä Bekeleä kuitenkin onnisti. Eräs kotiseudulta tuttu mies löysi hänet ja toimitti takaisin Punaisen Ristin sairaalaan. Johtaja oli paikalla, ja kaikille tehtiin selväksi, että Bekele tarvitsee hoitoa, edustipa hän mitä puoluetta hyvänsä. Lääkärit arvioivat hänen olevan lähellä kuolemaa.
Sudanin pääkaupungista Khartoumista lähetettiin ambulanssi noutamaan häntä. Khartoumissa hän sai vihdoin hoitoa ampumahaavaansa. Pian aukko päässä kuivui, mutta siihen se kuitenkin jäi. Seitsemän seuraavan vuoden ajan Bekele joutui syömään pelkästään tahnaksi jauhettua ravintoa, joka sekoitettiin nesteeseen.
”Söin aina ilman paitaa, koska neste valui rinnuksille.”
Jollain tavalla Bekele kuitenkin kotiutui Khartoumiin. Hän alkoi kaupitella sokeria, teetä, tupakkaa ja alkoholia, joka islaminuskoisessa Sudanissa oli kielletty. Hän myös pesi ja silitti paikallisten vaatteita.
”Sain paljon rahaa. Kun asiakkaat näkivät, minkä näköinen olin, he maksoivat paljon enemmän kuin muille.”
Bekele kehuu sudanilaisten sydämellisyyttä pitkään ja vuolaasti. Edes risti hänen kaulassaan ei häirinnyt ketään. Etiopiaan palaamisesta hän ei enää haaveillut. Hän ei halunnut mennä perheensä eteen sen näköisenä, kasvot turmeltuneina.
Hän oli valmis jäämään loppuiäkseen Sudaniin. Mutta sitten eräs ystävä alkoi puhua Bekelelle Euroopasta. Siellä hän voisi saada hoitoa ja muutenkin paremman elämän. Bekele lähetti lääkärinlausunnon ja muut paperinsa YK:n pakolaisjärjsetö UNHCR:lle Geneveen, ja viidennellä kerralla tärppäsi.

Suomeen Bekele Amare saapui loppuvuodesta 1995.
Viranomaiset olivat järjestäneet hänelle asunnon Espoosta. Taksimatkalla Helsinki-Vantaan lentoasemalta Bekele katseli lumista maisemaa ja ihmetteli, missä kaikki ihmiset ovat.
”Missään ei ollut ketään. Ajattelin, että he elävät lumen alla.”
Kasvot operoitiin moneen kertaan Töölön sairaalassa, joka on erikoistunut vaativiin plastiikkakirurgisiin leikkauksiin. Ensimmäinen leikkaus kesti kahdeksan tuntia ja onnistui hyvin. Bekele sai uudet kasvot.
”Sinä päivänä kun leikkaus tehtiin, sain takaisin ihmisarvoni ja sen kunnian, jonka olin menettänyt. Minut oli heitetty kuin roska kadulle, ja jossain vaiheessa en itsekään ollut pitänyt itseäni enää ihmisenä.”

Bekele Amare kiittelee Töölön sairaalassa tehtyä leikkausta: hän sanoo saaneensa takaisin ihmisarvoisen elämän.
Bekele Amare kiittelee Töölön sairaalassa tehtyä leikkausta: hän sanoo saaneensa takaisin ihmisarvoisen elämän.

Muutaman vuoden Suomessa asuttuaan Bekele Amare sai apukuljettajan paikan helluntaiseurakuntien lähetysjärjestöltä Fidalta. Sen jälkeen hän on tehnyt töitä ravintoloissa, laivoilla ja siivoojana.
”Olen luultavasti siivonnut jokaisessa Helsingin koulussa.”
Nykyisin Bekele työskentelee keittiöapulaisena.
Perheenkin hän on Suomessa ehtinyt perustaa, mutta avioliitto kariutui. Ja sen vuoksi Bekele on päätynyt puhumaan asioistaan Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhetyön työntekijöiden kanssa.
”Lapseni ovat täällä, joten täällä on puoli elämääni”, Bekele sanoo.
Hän kertoo syyttävänsä yhä itseään perheen hajoamisesta. Omat käyttäytymismallit tulivat jostain syvältä, omasta lapsuudesta.
”Olen täällä oppinut, että pahoinpitelemällä asiat eivät selviä. Lapsia on kasvatettava keskustellen ja kuunnellen.”
Nykyisin Bekele on itsekin taas väleissä oman äitinsä ja myös enonsa kanssa. Hän käy säännöllisesti tervehtimässä heitä Etiopiassa ja avustaa heitä myös taloudellisesti.
”Olen yrittänyt ymmärtää heitä ja olen antanut heille anteeksi”, hän sanoo. ”Äitini on kouluttamaton ihminen. Kun olin lapsi, hänellä ei ollut tietoa siitä, mitä inhimillisyys on. En muista, että äitini olisi koskaan pitänyt minua kädestä.”