Uuden ajan sisar

Aila Heinonen todisti Alppikorttelin uuden ajan alkua.
Vuosikurssi sai viimeisenä kepsipuvut ja ensimmäisenä oman avaimen.

Teksti > Piia Leino Kuvat > Laura Oja & HDL arkisto

Aila Heinonen, 80, pukeutuu yhä suurissa juhlissa kepsipukuunsa. Hän haki Diakoniaopistoon jo alaikäisenä, mutta vanhempien suostumus katosi postissa.
Aila Heinonen, 80, pukeutuu yhä suurissa juhlissa kepsipukuunsa. Hän haki Diakoniaopistoon jo alaikäisenä, mutta vanhempien suostumus katosi postissa.

Aila Heinonen istui huonetoverinsa kanssa pöydällä Helsingin Diakonissakoulun vintin Pääsky-nimisessä huoneessa ja katseli Linnanmäen kesän päättäviä ilotulituksia. Pohjaslahtelaisesta ne näyttivät mahtavilta. Oli syyskuu 1962, ja Heinonen oli hiljattain aloittanut diakonissaopintonsa koulun 81. vuosikurssilla.
Heinonen tunsi olevansa täsmälleen oikeassa paikassa. Jo ensimmäinen päivä Alppikorttelissa oli sykähdyttänyt.
”Sairaalan ala-aulassa oli laitoksen informaationeuvonta, johon ilmoittauduttiin. Minua alettiin heti puhutella sisar Ailana, en ollut enää neiti Heinonen. Se tuntui tavattoman juhlalliselta.”
26-vuotiaana Heinonen oli kurssinsa vanhimpia. Hän haki kouluun jo alaikäisenä, mutta tuolloin vanhempien suostumus katosi postissa. Välissä hän kävi kodinhoitajakoulun, mutta tajusi pian, ettei jaksaisi työssä eläkeikään.
Uudella hakukerralla Heinonen ei jättänyt mitään sattuman varaan, vaan otti vuosilomaa opiskellakseen Raamattua pääsykokeita varten.
”Pääsin sille raiteelle, josta olin nuoresta asti haaveillut. Opiston arvomaailma ei tuntunut vieraalta, sillä seurakuntaelämä oli läheistä ja tuttua.”
Huonetoveri, syntyperäinen helsinkiläinen, opasti Heinosta ison kaupungin saloihin. Myös Linnanmäellä käytiin.
”Ei se kiellettyä ollut, mutta ei siellä jatkuvasti ravattu. Opiston portit suljettiin kymmenen aikaan, ja silloin piti viimeistään olla sisällä”, Heinonen kertoo.

Heinosen opintojen aikaan opistolla oli jo pitkät perinteet. Opiskelijoilta odotettiin yhä nuhteetonta käytöstä ja hillittyä pukeutumista, mutta uuden ajan henkäykset saattoi jo tuntea.
Valtaosa opiskelijoista asui asuntolassa laitoksen yläkerrassa. Vapaa-aikaa oli vähän ja se vietettiin tervehenkisesti opiskellen, käsitöitä tehden, laulukuorossa ja raamattupiirissä.
Opiskelijoiksi valitut saivat ennen koulun alkua listan, jossa lueteltiin tarvittavat varusteet kylpytakkiin ja aamutossuihin asti. Yhden puvun ja nauhakenkien värin tuli olla musta. Ennen opintojen aloittamista Heinonen lahjoitti pois meikkinsä ja värjäsi kirjavat alusvaatteet mustalla värinapilla hillityn harmaiksi.

Hammashoito on aina ollut kallista. Siksi myös sisarilta odotettiin sen maksamista itse.

”Kaiken piti olla vähän hillittyä ja mielellään pitkähihaista. Pitkiä housuja ei suvaittu. Kerran tosin saimme tulla syömään, vaikka meillä oli pitkät housut. Olimme olleet koko päivän perunannostossa emmekä olisi muuten ehtineet pöytään”, Heinonen kertoo.

Heinosen vuosikurssi oli viimeinen, joka sai koesisaruuden päättyessä laitoksen ompelimossa mittojensa mukaan tehdyn kepsipuvun. Kurssi oli myös ensimmäinen, joka sai oman avaimen, jolla pääsi portista sisään myös kymmenen jälkeen illalla. Enää myöhästelijöiden nimiä ei kirjattu mustaan kirjaan.
Vapaus ilahdutti erityisesti niitä, joilla oli kaupungille tähdellistä asiaa.

”Monet tytöt seurustelivat, vaikka ei siitä ääneen puhuttu”, Heinonen toteaa.

Perinteisesti naimisiin meno tarkoitti diakonissalle eroa sisarkunnasta, mutta uuden ajan diakonissat saattoivat valita myös laitoksen ulkopuolisen elämän, palkkatyön ja perheen. Muutos ei sujunut aivan kitkatta.

”1960-luvulla, kun ensimmäinen diakonissa odotti vauvaa, joistain vanhoista sisarista oli vaikea ymmärtää sitä.”

Heinonen muistaa laitoksen tunnelmasta varsinkin hienovaraisen lämmön. Erityisen tunnelmallinen oli ilta ennen diakonissaksi vihkimistä keväällä 1966. Tuolloin vanhemmat sisaret opastivat nuorempia Aurora-salissa myssynteossa ja samalla tehtiin sinunkaupat. Koesisarista tuli täysivaltaisia yhteisön jäseniä.
Kaikille ei jäänyt laitoksesta yhtä mukavia muistoja. Jyrki Paaskosken historiikissa kerrotaan 1900-luvun alkuvuosikymmentä sisäoppilaitoksesta, joka tuotti oman aikansa kovatasoisia osaajia mutta myös kyynelehtiviä opiskelijoita.
Virheistä ja huonosta käytöksestä saattoi joutua oppilasmamman, johtajatteren tai pastorin puhutteluun, jonka jälkeen oppilaan oli tavallisesti pyydettävä anteeksi ja alistuttava polvirukoukseen. Historiikin mukaan juuri polvirukouksiin pakottaminen oli monille oppilaille pahimmaksi koettua hengellistä kiusaamista, josta oli vaikea toipua.
Sisarneuvoston jäsenet arvioivat diakonissoiksi vihittävien koesisarten ominaisuuksia henkilöön menevästi vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Sisarneuvoston pöytäkirjoissa erään koesisaren katsotaan koketeeraavan, toisen hosuvan, kolmannen olevan erikoinen ja luotaantyöntävä. Joidenkin katsottiin olevan ”vakaita körttityttöjä” tai ”syntyneitä sisariksi”.
Ennen diakonissavihkimystä käytiin koesisarten kanssa niin sanottuja hengellisiä keskusteluja, joissa koeteltiin sisaren uskon lujuutta ja sopivuutta diakoniatyöhön. Historiikin mukaan monet sisaret kokivat nämä keskustelut painajaismaisena tenttaamisena, jotka päättyivät usein kyyneliin.

Heinosen aikaan diakoniasairaanhoitajan opintoihin kuului paljon käytännön työtä ja jaksoja esimerkiksi Lastenklinikalla, Nikkilän mielisairaalassa ja Pitäjänmäen lastenkodissa. Pitäjänmäki oli vielä 1960-luvulla niin kaukana Kalliosta, että siellä asuttiin koko kahden kuukauden harjoittelujakson ajan.
Heinosen mukaan laitoksen opiskelijoilla oli sairaaloissa hyvä maine ja he saivat vaativia tehtäviä näytteiden viljelystä vauvojen hoitoon. Harjoittelujaksot olivat myös kurkistus toisenlaiseen maailmaan. Nikkilän mielisairaalassa tanssitettiin terapiamielessä potilaita ja harjoiteltiin tanssimista mielisairaanhoitajamiesten kanssa.

”Siitä ei paljon puhuttu tässä talossa”, Heinonen naurahtaa.

”Harjoittelussa oli selvää, että kaikki osallistuivat kaikkeen.”

Opiskelijat kiersivät myös kotikäynneillä Kalliossa sekä kotisairaanhoito- että seurakuntatyön harjoittelujakson aikana. Kallio oli siihen aikaan pitkälti köyhää puutaloaluetta. Sairausvakuutuslaki oli tullut voimaan aprillipäivänä 1964, mutta nykyaikaisia palveluita ei ollut.

”Joskus Linjoilla arvelutti, kun soitti ovikelloa, mutta ei siellä mitään vaaratilanteita tullut.”

Koesisaret kulkivat tummansinisessä koesisarpuvussa, sisaret diakonissan mustassa kenttäpuvussa. Heinonen koki puvun suojelevan heitä.

”Kukaan ei halunnut vahingoittaa diakonissaa, auttajaa, jonka tunnisti jo kaukaa.”

Vuonna 1962 Helsingin Diakonissalaitoksen diakonissakoulun aloittanut vuosikurssi. Aila Heinonen istuu eturivissä toisena oikealta.

Opiskelijat siirtyivät opiskelun edetessä ylimmän kerroksen Vintiltä alaspäin parempiin tiloihin. Toukokuussa 1966 Heinonen vihittiin diakonissaksi ja hän sai omien mittojensa mukaan tehdyn kepsipuvun.
Työura alkoi diakonissana Vuosaaressa, juuri Helsinkiin liitetyllä puutaloalueella.
Parin vuoden päästä Heinosta pyydettiin työhön apulaisjohtajaksi Helsingin Epilepsiayhdistyksen Pitäjänmäelle perustettavalle epilepsiaklinikalle. Epilepsia oli vielä noihin aikoihin avioeste, ja asenteissa ja hoidossa paljon kehitettävää.
Heinonen muutti Villa Droppenin pieneen kamariin, ja epilepsiklinikka polkaistiin pystyyn käytännössä ilman minkäänlaista alkupääomaa. Diakonissalaitos luovutti Pitäjänmäen lastenkodin vanhat tilat klinikan käyttöön.

”Lauttasaaren kirkon alta varastotiloista löytyi paljon hyvää, seurakunnilta poistettua kalustoa. Kalustoa saatiin myös Meilahden sairaalan kellareista.” Lääketehtaat antoivat laitteita koekäyttöön ja lahjoituksena, Marimekko antoi verhokankaita ja Stockmann astioita sekä monet muut kaikkea tarpeellista. Työssä oli mukana myös paljon innostuneita vapaaehtoisia, Heinonen muistelee.

Heinonen toimi klinikan apulaisjohtajana 22 vuotta. Viimeiset vuodet urastaan hän työskenteli Munuais- ja maksaliiton toiminnanjohtajana. Työhön potilasjärjestöissä on kuulunut esimerkiksi lainsäädäntöön vaikuttamista.
Nyt 80-vuotias Heinonen toimii yhä aktiivisesti erilaisissa järjestöissä, luottamustehtävissä ja vapaaehtoistyössä. Tapahtumia myös Diakonissalaitoksella voi kertyä useampikin viikkoon. Hän mahtuu yhä kepsipukuunsa ja aikoo edelleen pukeutua siihen suurissa juhlissa.
Heinonen kokee saaneensa diakonissasairaanhoitajan opinnoista vankan pohjan, joka on täydentynyt muun muassa kesäyliopiston valtio-opin opinnoilla.

”Hyvältä pohjalta on ollut hyvä ponnistaa”, hän toteaa.

  • Sairaanhoidon opetus alkoi Helsingin Diakonissalaitoksella heti laitoksen perustamisvuonna 1867. Sairaanhoitajakoulu aloitti virallisesti toimintansa 1932.
  • Apuhoitajakoulutus tuli mahdolliseksi vuonna 1957, seurakuntakuraattorin koulutus 1972 ja vajaamielishoitajan vuonna 1976.
  • Opistolla sijaitsi 160-paikkainen asuntola, johon mahtui valtaosa noin paristasadasta opiskelijasta.
  • Opiskelijoiden lisäksi Alppikorttelissa asui työssä ja eläkkeellä olevia diakonissoja ja laitoksen johtoa.
  • Ensimmäiset miesopiskelijat aloittivat Diakoniaopistolla vuonna 1972 opiskelun seurakuntakuraattoriksi.
  • Diakonissojen koulutus päättyi ammattikorkeakoulun aloittaessa vuonna 1996. Viimeiset diakonissat vihittiin tehtäväänsä vuonna 1999.  
  • Koulutus säätiön alaisuudessa päättyi vuoden 2016 lopussa. Helsingin, Oulun ja Lahden Diakonissalaitokset ryhtyvät tarjoamaan koulutusta osakeyhtiönä, jonka nimi on Suomen Diakoniaopisto.

Lähteet: Jyrki Paaskosken historiikki, Nainen paikallaan – diakonissoja kotona ja kentällä