Tuettavasta tukijaksi

Kun Noora Haaja on tarvinnut tukea, häntä on auttanut muun muassa etsivä nuorisotyö ja mentori Silja Saari. Nyt Haaja pääsee itse auttamaan: Hänestä itsestään tuli mentori.

Teksti: Anna-Sofia Nieminen   Kuvat: Vesa Laitinen

Noora Haaja kertoo olleensa ennen yksinäinen. Viimeisen vuoden aikana hän on ystävystynyt mentorinsa Silja Saaren kanssa.

Ihan hiljattain Noora Haajalle sattui eräs hänelle tärkeä asia. Hän oli ollut äitinsä kanssa elokuvissa, ja he istuivat sen jälkeen kiinalaisessa ravintolassa syömässä. Sattumalta paikalle osui Helsingin Diakonissalaitoksen Amigo-toiminnan koordinaattori Valisa Krairiksh.

Krairiksh totesi, että Haajasta tulisi hyvä mentori jollekin elämänsä suuntaa etsivälle nuorelle. Krairiksh kysyi, haluaisiko Haaja alkaa vapaaehtoiseksi mentoriksi – siis tueksi ja juttelukaveriksi. Noora Haaja vastasi totta kai kyllä. Nyt Haaja on tavannut uuden mentoroitavansa vasta kerran.

”Se on tosi jännittävää. Pelottaa, onnistunko siinä”, Haaja sanoo helsinkiläisessä kahvilassa.

Hänen vierellään istuu Silja Saari, joka puuttuu keskusteluun.

”Totta kai onnistut. Kuka on parempi tuki ja turva kuin sellainen, joka on itse käynyt samoja asioita läpi?” Saari sanoo.

Saari tietää mihin Haaja pystyy, sillä hän on toiminut tämän mentorina viimeisen vuoden ajan. Noora Haaja oli siis vielä äskettäin itse mentoroitavana. Syy oli se, että Haaja ei ollut muutama vuosi sitten oikein kiinni elämässä.

Syitä oli monia. Epilepsialääkityksen takia parikymppinen Haaja eli elämäänsä vähän kuin humalassa – usein lattia keinui alla. Hänellä oli ollut epilepsia viisivuotiaasta saakka, mutta aikuisuuden kynnyksellä se oli pahentunut, ja siksi lääkemäärää oli kasvatettu. Lääkkeet laittoivat pään niin sekaisin, että Haaja masentui. Sitten tuli paniikkihäiriön oireita. Se oli viimeinen pisara, ja Haaja lakkasi käymästä koulua. Hän asui vielä vanhempiensa luona ja jäi kotiin.

”Puoli vuotta olin melkein sänkypotilaana.”

Nyt muutamaa vuotta myöhemmin Haaja höpöttää ja nauraa paljon. Kun Saari kertoo lähtevänsä ensi vuonna vaihtoon Itävaltaan, Haaja kysyy, saako tulla kylään.

”Nyt kun minulla on uudet lääkkeet, olen ihan normaali ihminen”, Haaja sanoo.

Saari ja Haaja löysivät toisensa Helsingin Diakonissalaitoksen Amigo-ohjelman kautta. Amigo on viimeisin palvelu siinä ketjussa, jonka Haaja on käynyt läpi. Kun Haaja makasi sängyn pohjalla, avuksi tuli etsivä nuorisotyö. Helsingin kaupunki oli määrännyt Haajan Duuriin, joka on nuorten työllistävä palvelu. Sieltä hänet ohjattiin Vamokseen eli Helsingin Diakonissalaitoksen etsivän nuorisotyön toimintaan.

Nuorisotyöntekijät auttoivat arkisissa asioissa: lähtivät mukaan erinäisiin virastoihin, auttoivat täyttämään lomakkeita ja opettivat käyttämään kalenteria. He myös kävivät Haajan kanssa lääkärissä ja vaativat, että lääkitystä on vähennettävä. Hiljalleen Haaja rohkaistui ja pääsi liikkeelle. Hän jatkoi koulun loppuun ja valmistui merkonomiksi.

Kun Haaja oli ollut puolitoista vuotta Vamos-nuorena, hän pääsi mukaan Amigoon. Hänellä on ollut sitä kautta kaksi mentoria, kumpikin vuoden kerrallaan. Etenkin jälkimmäisestä eli Saaresta on tullut Haajalle tärkeä.

”Olen saanut uuden ystävän. Olin ennen hirveän yksinäinen.”

Saarelle Haaja on uskaltanut kertoa myös epilepsiasta. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Hän ei kerro siitä kaikille, koska hänestä tuntuu, että se saa jotkut pelkäämään häntä. Esimerkiksi eräs kaveri on sanonut Haajalle, ettei halua tavata tätä uutena vuotena, koska pelkää Haajan saavan kohtauksen ilotulitteiden takia.

”Jotkut kaverisuhteet ovat katkenneet sairauden takia.”

Haajan epilepsia johtuu siitä, että hänellä on CP-vamma. CP-vamma on aivovaurio, joka johtaa liikuntavammaan. Vaikka se ei itsessään vaikuta muuhun aivotoimintaan, siihen liittyy usein niin sanottuja liitännäisoireita, kuten juuri epilepsia. CP-vamman takia Haaja liikkuu vähän hitaammin kuin muut, ja hänen oikea kätensä on spastinen. Toisin sanoen oikea käsi ei toimi.

Haaja pystyy asumaan omillaan ja tekemään monia asioita itse, mutta ne vievät paljon aikaa. Esimerkiksi ponnarin laittaminen yhdellä kädellä onnistuu nykyään vartissa, pitkän harjoittelun tuloksena. Henkilökohtainen avustaja auttaa Haajaa kotiaskareissa noin 30 tuntia kuukaudessa. Töitä Haajalla ei ole.

”Olen ammatiltani merkonomi, mutta kun minulla on tämä vamma, en pysty tekemään töitä. Olen kyllä hakenut, mutta en saa töitä.”

Hän haluaa kuitenkin opiskella lisää ja on käynytkin avoimen ammattikorkeakoulun kursseilla. Suurin unelma on, että saisi sosionomin tutkinnon ja pääsisi auttamaan nuoria.   Vapaaehtoistyötä hän tekee jo. Hän on toista vuotta varajäsenenä Invalidiliiton nuorisotoimikunnassa ja jäsenenä Allianssin yhdenvertaisuusryhmässä. Käytännössä hän ajaa molemmissa luottamustoimissa sitä, että kaikilla nuorilla olisi mahdollisuus tehdä yhdenvertaisesti asioita – siis oikeastaan tavoittelee aika samaa asiaa kuin Amigo-mentoriohjelma.

Vielä muutama vuosi sitten Noora Haaja makasi masentuneena kotona. Nyt hän muun muassa tekee vapaaehtoistyötä ja unelmoi sosionomin koulutuksesta.

Haaja ja Saari ovat tavanneet mentorivuoden aikana noin kolmen viikon välein ja pitäneet muuten yhteyttä sosiaalisessa mediassa. He ovat käyneet esimerkiksi elokuvissa, museoissa ja Justin Bieberin keikalla. Usein he ovat vain istuneet kahvilla ja jutelleet.

”Minulla on nykyään paljon ajatuksia. On pakko puhua ne jollekin. Ei saa jäädä yksin ajatustensa kanssa”, Haaja sanoo.

He ovat puhuneet paljon esimerkiksi unelmista, mutta myös yhteiskunnallisista ongelmista. Päivittelyn aihe voi olla vaikkapa pienet tuet, joita opiskelijat tai eri tavoin rajoitteiset saavat. Saaren mielestä on tärkeää, että he molemmat ovat nuoria naisia, Saari 28-vuotias ja Haaja 24-vuotias. He ovat tasavertaisia.

”Painimme samojen asioiden äärellä. On helppo olla ystävä sellaisen kanssa, jonka kanssa elää samoja asioita”, Saari sanoo.

Haaja on myös pystynyt auttamaan Saarta ihan konkreettisissa asioissa. Saari opiskelee toimintaterapeutiksi, ja yhtenä kouluprojektina hän teki opiskelukavereiden kanssa Haajalle toimintakyvyn arvioinnin, juuri Haajan spastisen käden vuoksi.

”Noora auttoi minua koulutyön tekemisessä, mikä on ihan supersiistiä. Ei kenelläkään ole niin hyvää asiakasta”, Saari sanoo.

Ja koska Haajalla on henkilökohtainen avustaja SOL-yrityksestä, Saari osasi hakea sieltä töitä. Hän ei muuten olisi tiennyt, että yritys työllistää henkilökohtaisia avustajia. Nyt hän tekee siellä keikkatöitä. Vuoden kestävä mentorointiohjelma on nyt lopuillaan, mutta nuoret naiset aikovat pitää jatkossakin yhteyttä.

”Totesimme, että ainakin olemme saaneet tästä ikuisen ystävyyden”, Haaja sanoo.

”Se on ollut tavoite alusta pitäen”, Saari täydentää.