Sairaan hyvät hoitajat

Saara Uromon työssä näkyi lähimmäisenrakkaus – samoin kuin Jingke Gaolla nyt.

Teksti > Anna-Sofia Nieminen Kuvat > Sakari Piippo & Vesa Laitinen

Saara Uromo piti hoitajana mielessään Raamatun ohjeen: tee ihmisille se, minkä toivoisit itsellesi tehtävän.

Polvet vähän tutisivat, kun juuri sairaanhoitaja-diakonissaksi valmistunut Saara Uromo kuuli vuonna 1971, minne pääsisi töihin: kirurgiselle osastolle Diakonissalaitoksen sairaalaan. Se tunnettiin talon vaativimpana osastona.

”Meidät pantiin aika isoihin vastuisiin. Olen monta kertaa sanonut omalle suojelusenkelille, että on sinulla ollut työtä.”

Uromo oli tullut Diakonissalaitokselle opiskelemaan kolme ja puoli vuotta aiemmin, samana vuonna kun laitos täytti 100 vuotta. Siihen aikaan diakonissakoulu oli sisäoppilaitos, joten aluksi Uromo myös asui laitoksella. Lähes puolet vuosikurssin opiskelijoista jäi valmistuttuaan laitoksen sairaalaan töihin, mutta moni haki samalla seurakuntasisaren paikkaa eri seurakunnista. Uromo on yksi harvoja, joka jäi tekemään sairaanhoitajan uraa. Pitkä ura siitä tulikin: hän jäi laitokselta eläkkeelle vuonna 2007, ja teki senkin jälkeen pari vuotta keikkatöitä. Suurimman osan ajasta Uromo työskenteli kirurgisella osastolla.

”Siellä on tehty kaikkea mahdollista, paitsi synnytetty ei koskaan. Aina piti olla valmis oppimaan uutta.”

Työ oli raskasta paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Piti kohdata parantumattomasti sairaita ihmisiä. Usein oli kiirettä. Kun tuli hälytys, oli pakko mennä. Uromo kertoo, että syömään ehti välillä vasta työpäivän päätyttyä. Moni asia ehti muuttua Uromon uran aikana. Hänelle oli kova paikka, kun tietokoneet tulivat. Yhtäkkiä piti istua koneen äärellä, vaikka jo koulussa oli opetettu, että hoitajan paikka on sairaan vierellä. Toki kehitys toi mukanaan myös hyvää, esimerkiksi leikkausmenetelmät ja hoitovälineet kehittyivät ja hoito nopeutui.

”Mutta sama kipeä ihminen siinä oli, joka vaati samat ohjeet ja neuvot ja avun.”

Uromo ajattelee hoitotyön olevan sitä, että kohtaa sairaan ihmisen, joka tarvitsee hoitajan apua ja taitoja. Pitää olla sairaan rinnalla ja tilanteen mukaan valaa uskoa toipumiseen tai saada hyväksymään, että ei voi parantua. Liikaa ei saa murehtia sairaan kohtaloa.

”Eihän siitä mitään tule, jos märisee kotona. Se ei ole enää hoitamista. Ihmisellä pitää olla vapaa-ajalla niin paljon muuta tekemistä, että pysyy tasapaino.”

Uromo piti hoitajana mielessään Raamatun ohjeen, joka kehottaa tekemään ihmisille sen, minkä toivoisi itselleen tehtävän. Kristillisyys oli muutenkin läsnä sairaalan arjessa. Uromo muistelee, että keskusradiosta tuli aamuisin virren säkeistö ja päivän sana vielä 90-luvun alussakin. Sairaalapappi kuului tietysti henkilökuntaan.

Asiakkaiden ja omaisten tyytyväisyys auttaa sairaanhoitaja Jingke Gaota jaksamaan toisinaan raskasta työtään.

Enää kirurgista osastoa tai sairaalaa ei ole, mutta Diakonissalaitoksella tehdään edelleen niin sielunhoitotyötä sairaaloissa kuin monenlaista arkista hoitotyötä. Jingke Gao työskentelee sairaanhoitajana muistisairaiden hoivakodissa Leenankodissa.

Työtä tehdään aika samanlaisella otteella kuin aikanaan kirurgisella osastolla: asiakkaan kunnioittava kohtaaminen on tärkeää. Leenankoti on lyhytaikaisen hoidon paikka, eli asiakkaat ovat siellä keskimäärin kaksi viikkoa kerrallaan. He saavat kuntoutusta ja heidän toimintakykyään pidetään yllä. Sillä välin omaiset saavat levätä.

Monista tulee vakiasiakkaita. Gao uskoo asiakkaiden viihtyvän ja palaavan, koska Leenankodissa toteutuu diakonissalaitoksen juhlavuoden iskulause ”rohkeutta välittää”.

”Muistisairaiden tavat osoittaa tai kokea asioita voivat olla erilaisia kuin muilla ihmisillä. Rohkeutta välittää on, että hoitajat ajattelevat heidän näkökulmastaan ja tukevat omaisia.”

Kun osastolle tulee uusi asiakas, hoitajat tutustuvat häneen ja omaisiin kunnolla. Toiveet ja esimerkiksi harrastukset pyritään huomioimaan hoidossa. On esimerkiksi tuolijumppaa ja levyraatia, ja vapaaehtoiset käyvät lukemassa asiakkaille. Asiakkaat ovat asiakkaita, mutta myös ystäviä. Heidän kanssaan jutellaan vaikkapa lapsuudesta tai entisistä työpaikoista.

Gao on kotoisin Kiinasta. Hänestä Euroopassa on hoitotyössä humanistinen asenne. Gao kertoo, että hänen isoisänsä työskenteli Kiinassa kirurgina, ja siellä hoitohenkilökunta suhtautui asiakkaisiin viileämmin.

”En ole itse uskonnollinen, mutta meidän työpaikalla toteutuvat diakonissalaitoksen arvot, kristillisyys ja lähimmäisenrakkaus.”

Gao muutti Suomeen 17-vuotiaana, heti lukion käytyään, ja opiskeli Jyväskylässä englanninkielisellä linjalla sairaanhoitajaksi. Hän valmistui joulukuussa 2011. Suomi valikoitui opiskelupaikaksi aika sattumanvaraisesti: äidin kaverin poika oli opiskellut Suomessa ja suositteli maata. Valmistumisen jälkeen Gao jäi Suomeen, alkoi opiskella kieltä ja sai muutaman kuukauden päästä ensimmäisen sairaanhoitajan sijaisuuden Jyväskylästä. Vuoden 2014 alusta hän aloitti Leenankodissa vakituisena työntekijänä.

Työ on usein kiireistä ja raskastakin. Muistisairaat eivät välttämättä pysty hallitsemaan omaa käytöstään. Osa asiakkaista on aggressiivisia. Ammattitaidon ja kokemuksen karttuminen kuitenkin helpottavat työntekoa. Tärkeää on myös hyvä työyhteisö, palaute ja työn tulosten näkeminen.

”Minun motivaatio ja jaksaminen tulee asiakkaiden ja omaisten tyytyväisyydestä.”