Robotti pärjää – miten käy ihmisen?

Enää ei ole kyse siitä, tulevatko robotit mukaan hoitotyöhön – vaan siitä,
miten me ne sitten ohjelmoimme. Mutta vielä isompi kysymys on se, miten
teknologia vaikuttaa ihmiseen, Anu Silfverberg kirjoittaa.

Anu Silfverberg > Teksti
Marko Turunen > Kuvitus

Vuosituhannen alussa tapasin robotin. Hondan kehittämä Asimo oli silloin lapsenkengissään, eikä se osannut juuri muuta kuin tervehtiä ja johdattaa vieraat kohteliaasti yrityksen kokoushuoneeseen. Ensimmäinen ajatukseni oli: mitä se ajattelee minusta? Tiesin, että jotenkin se näki minut kamerasilmillään. Ajattelin itseäni koko sen ajan, kun olin robotin seurassa.

Ihmisten apuriksi kehitetty Asimo on peräisin Japanista, joka on yksi maailman isoimpia robottimaita. Siellä valmistetaan älykkäitä koneita, jotka auttavat vanhuksia kävelemään, käymään tarpeillaan, kantamaan tavaroita. Siellä ovat syntyneet uutisia lukeva Komodoro, ja nallenkasvoinen hoitaja Robear, seurarobotti Pepper sekä Euroopankin vanhainkoteihin levinnyt paijattava robottihylje Paro.

Japanissa ala on jo niin pitkällä, että siitä on alettu käydä kriittistäkin keskustelua. Hallitus on antanut satikutia robotiikkafirmoille siitä, etteivät ne ole kuulleet kehitystyössä kylliksi niitä ihmisiä, joita robottien olisi tarkoitus avustaa. Koneet ovat insinöörivinkkelistä innostavia, mutta käytännössä liian isoja, epäkäytännöllisiä ja kalliita. Nyt eri puolelle maata kaavaillaan keskuksia, joissa hoivarobotteja kehitettäisiin yhteistyössä, hoiva-ammattilaisten ja potilaiden ehdoilla.

”Ongelma on, että robotiikkamiehiä kiinnostavat vain tekniset asiat” sanoi robottiteknologiaa kehittävän Robot Innovation Research Centerin johtaja Kohtaro Ohba Japan Timesille helmikuussa.

”Harva ajattelee etiikkaa, koska me emme ole sosiaalitieteilijöitä.”

Robotit1ISOvarjo

Etiikka noihin koneisiin kuitenkin liittyy, mitä suurimmassa määrin. Robottietiikka on tieteenhaarana yhtä lapsenkengissään kuin Asimo vuosituhannen alussa, mutta sen käsittelemät kysymykset suuria.

”Heti kun koodia aletaan kirjoittaa jotain tarkoitusta varten, tehdään arvovalintoja”, sanoo kognitiotieteen tutkija Michael Laakasuo, joka johtaa Moralities of Intelligent Machines -hanketta Helsingin yliopistossa.

Nuo arvovalinnat voivat olla pieniä käytännön asioita – tai sitten elämän ja kuoleman kysymyksiä, jonka kaltaisia moraalifilosofit ovat pyörittäneet vuosisatoja.

Laakasuo antaa klassisen esimerkin. Siinä on itseään ajava robottiauto. Auton kyydissä matkustaa viisi ihmistä, kun äkkiä tielle juoksee lapsi. Tilanne vaatii nopeaa valintaa: auto voi pelastaa lapsen ajamalla pois tieltä, jolloin viisi matkustajaa kuolevat – tai se voi ajaa lapsen päälle ja säästää matkustajat.

Onko lapsen elämä tärkeämpi kuin aikuisten? Vai onko määrällä väliä? Entä jos kaikki viisi ovat psykopaattitappajia, joita kuljetetaan istumaan elinkautistaan vankilassa?

”Jos haluamme asua maailmassa, jossa on liikennettä, niin käytännössä meidän on ohjelmoitava ne autot tappamaan”, Laakasuo sanoo.

Nytkin hyväksytään se, että liikenne aiheuttaa kuolemia. Mutta on eri asia tiedostaa tuo kuin ohjelmoida auto tappamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kone tekee valinnan sen perusteella, miten ihminen on sen ohjelmoinut. Ja kun kuolonuhreja joka tapauksessa tulee, olisi syytä tietää, kenen vastuulla ennakoitu päätös on. Olisi syytä säätää lakeja.

”Miten omaiset voivat saada hyvityksen kokemuksen, jos syyllinen on sokea algoritmi?” Laakasuo kysyy, eikä vastaa kysymykseen.

Koko kysymys vastuusta ja rangaistuksesta tekee tietysti ikävällä tavalla näkyväksi, kuinka paljon käsitys rikosoikeudesta linkittyy tunteisiin ja, no, koston ideaan. Koneelle on turha huutaa, sitä on turha lyödä tai haastaa oikeuteen.

Jos Asimo hoitaisi ihmistä ja tekisi ison virheen, aiheuttaisi vahingossa vaikka jonkun kuoleman tai vammautumisen, kehen raivokkaat tunteet kohdistuisivat: sairaalaan tai hoivakotiin? Vuorossa olleeseen ihmiseen, robotin valmistajaan, palvelun tilaajaan, joka ei ottanut riskiä huomioon? Vai koodariin, joka ohjelmoi koneen?

Vastuullisten ketju on monimutkainen ja pitkä.

Laakasuo antaa toisen esimerkin: lääkkeitä automaatiolla annosteleva robotti antaa hengenvaarallisen lääkeannoksen, koska sitä ei ole ohjelmoitu tarkistamaan potilaan lääkkeitä ristiin aiemman lääkehistorian kanssa. Kenen syy?

”Sekin on arvovalinta, halutaanko tehdä niin monimutkainen kone, että se ottaa huomioon kaikki variaatiot. Sellaisen tuominen markkinoille vie enemmän aikaa ja on kalliimpaa.”

Mutkikkaaksi menee myös tilanne, jossa ihminen kieltäytyy robotin hoidosta.

”Ymmärrämme, että ihminen voi tietyssä tilanteessa pakkohoitaa ihmistä jos toisen terveys on uhattuna. Mutta voiko kone tehdä sellaisen valinnan?”

Perusvastaus useisiin ongelmatilanteisiin on, että kone voi hälyttää ihmisen paikalle, jos tilanne on epäselvä. Se kuitenkin edellyttäisi, että koneet tuodaan nimenomaan ihmisten rinnalle ja avuksi, eikä työntekijöitä irtisanota sen varjolla. (Kyynikot selittävät Japanin robotti-intoa sillä, että maa on suhtautunut siirtolaistyövoimaan nihkeästi. Parempi robotti kuin ulkomaalainen.)

Laakasuon mielestä isoin ongelma on se, että koko keskustelua koneiden etiikasta ei ole edes aloitettu, vaikka kehitys on nopeaa. Jo nyt algoritmit hoitavat leikkausjonojen priorisointia ja eurooppalaiset vanhukset paijaavat kosketukseen reagoivia robottihylkeitä.

”Onko kaikilla mahdollisuus saada tietää, millaisia valintoja tehdään kun koodia tehdään? Voiko niistä valinnoista äänestää?”

Robotit2

Ajattelin Asimoa usein, kun vuosia myöhemmin hoidin muistisairasta isoäitiäni.

Arvelin, että robotin kanssa olisi varmasti mukavampi mennä vessaan avustettuna. Ja jos robotit olisivat hoitaneet kaikkia niitä juoksevia tehtäviä joita hoivakodin työntekijät suorittivat, hoitajilla olisi ehkä enemmän aikaa istua ja jutella ihmisten kanssa.

Kerran tulin dementiakotiin myöhään illalla, enkä löytänyt hoitajia. Viereisen osaston käytävältä löytyi vanha mies, joka makasi lattialla, vaikersi epätoivoisesti ja kurotteli käsillään kohti. Löysin hoitajat läheisestä toimistosta. He sanoivat, että miehen nostaminen on turhaa, koska hän menee siihen saman tien uudestaan makaamaan ja itkemään. Tunsin palavaa raivoa, epäilemättä juuri sellaista, jonka vallassa ihmiset tuhraavat koko elämänsä oikeustaisteluihin. Välinpitämättömyyttä ja julmuutta oli vaikea ymmärtää, sille halusi rangaistuksen.

Tuo kohtaaminen nousi mieleeni kun äskettäin keskustelin mielenterveyskuntoutujien palveluyksikön johtajan kanssa. Hän puhui asiasta, johon on vaikea puuttua: hoiva-alallakin on ihmisiä, jotka purkavat aggressioita ja vallanhalua niihin, jotka ovat heidän armoillaan.

Ihmistyötä tekeviä robotteja karsastetaan, koska niillä ei ole tunteita ja empatiaa. Mutta kuka sanoo, että tunteet ovat aina hyvä? Asimo ei tunne rakkautta, mutta ei myöskään ärtymystä tai halveksuntaa; sen voisi ohjelmoida nostamaan kaatuneen ihmisen vaikka sata kertaa tunnissa, koska mitäpä sitä liikuttaa, montako kertaa ihminen heittäytyy lattialle. Robotilla ei ole ihmisen pimeitä puolia.

Eihän?

Laakasuo on hiukan eri mieltä.

”Tiedetään että hoitajiksi hakeutuu jonkin verran jostain syystä ihmisiä, jotka rakastaa hierarkioita ja joilla on psykopaattisia taipumuksia. Tästä ei paljon puhuta, mutta se on ongelma. Samankaltaisia ongelmia voi kuitenkin olla hoitorobotiikassa, jonka koodi ei ole avointa. Ihan yhtä lailla sinne voi päätyä julmia asioita. Ei siitä roboteilla pääse mihinkään.”

Siksi yhteiskunnallinen keskustelu robottien etiikasta pitäisi hänestä aloittaa pian. Jos ongelmiin ei varauduta millään tavalla lainsäädännöllä tai muilla demokraattisen yhteiskunnan keinoilla, ihmisten terveydestä ja hyvinvoinnista vastaavien koneiden tekemät isot moraaliset valinnat jäävät lähinnä insinöörien ja suuryritysten käsiin.

”Tämä teknologia tulee olemaan murros joka määrittelee ihmisen paikan universumissa uudestaan. Peruskouluihin ja lukioihin tarvittaisiin useamman kurssin verran tavaraa siitä mitä ohjelmoiminen ja laskeminen tarkoittavat ihan raudan tasolla. Ja syvempää ymmärrystä siitä, mitä aivot ja mieli ovat.”

Aivojen ja mielen suhde koneisiin ainakin on omalaatuinen. Tutkimuksista tiedetään, että ihmiset projisoivat liikkuviin ja reagoiviin elollisenkaltaisiin robotteihin erilaisia inhimillisiä tunteita ja kokemuksia. Robottien kanssa työskentelevät tai elävät antavat niille nimiä ja kuvittelevat niille luonteenpiirteitä, ajatuksia ja tunteita. Sotarobottien kanssa toimivat sotilaat järjestävät hautajaisia koneapureilleen.

Jos ja kun robotteja aletaan laajemmin valmistaa ihmisen kumppaneiksi, sillä voi olla yllättäviä vaikutuksia, Laakasuo sanoo.

”Jos intiimiit tunteet ja tarpeet tulevat koneiden kautta täytettyä, alamme myös väistämättä elää yhteiskunnassa, jossa ei tarvitse välittää toisten tunteista – tai opetella anteeksiantoa tai hyväksyntää. Ei tarvitse miettiä kuin omia halujaan, ja sitä miten ne voi projisoida koneisiin.”

Pidemmän päälle tällä voi olla valtavat vaikutukset.

Isoin kysymys ei ehkä silloin olekaan se, tekevätkö robotit pahaa ihmisille, vaan tekevätkö ihmiset vielä enemmän pahaa, jos maailma on täynnä ihmisenkaltaisia olentoja, joiden tunteista ei tarvitse välittää.

Jos ihmiset helposti mieltävät robotin ihmiseksi, he voivat yhtä hyvin mieltää ihmisen robotiksi.

MIT-yliopiston tutkija Kate Darling on yksi robottietiikan kuumista nimistä. Häntä kiinnostaa, miksi ihmiset heijastavat robotteihin elollisia piirteitä – ja raaistaako koneiden kaltoinkohtelu ihmistä.

Darling on selvitellyt tätä muun muassa käskemällä koehenkilöt mätkimään pieniä robottiötököitä. (Yhdessä workshopissa Darling laittoi koehenkilöt leikkimään eloisien pikku dinosaurusten kanssa ja lopulta käski kiduttamaan ja tappaan ne. Koehenkilöt olivat aluksi kauhuissaan, mutta suostuivat pahoinpitelemään yhden “hengiltä”, kun tutkijat sanoivat muuten tappavansa ne kaikki.)

Darling on huomannut, että hanakkuus robotin hakkaamiseen ainakin korreloi muu empatiakyvyn kanssa. Mitä empaattisempi ihminen, sen vaikeampi hänen on vahingoittaa elollisen kaltaista ötökkää, vaikka tietäisi sen koneeksi.

Toisin päin mekanismi on rumempi. Sosiaalipsykologiasta tiedetään, että raa’at teot raaistavat tekijäänsä. Poikkeusoloissa ihmiset alkavat tehdä myös täysin tarpeettomia julmuuksia, koska ne helpottuvat ja normalisoituvat toistolla.

Etiikkaa pohtivat ovat oudon dilemman edessä: robotit eivät tunne kipua tai surua, mutta pitäisikö niiden kiusaaminen kieltää, jotta se ei tee meistä kylmempiä myös ihmisiä kohtaan?

Vielä robotti ei ratkaisisi hoitokodin lattialla makaavan itkevän miehen ongelmaa. Robotti voisi nostaa hänet kymmenen kertaa, mutta ei lopulta ollut kyse nostamisesta. Mies ei heittäytynyt maahan siksi että jalat eivät kantaneet, vaan saadakseen toisten ihmisten huomion ja myötätunnon osakseen.

 

Robottikissaa on paijattu ja kuristettu

Suomessa robotit ovat vielä kuriositeetteja. Attendon hoivakodeissa on vieraillut viime vuodesta alkaen Zora roboticsin kehittämä humanoidirobotti Lydia. Se ei ole hoivaaja vaan ennemminkin viihdyke: vieraileva tähti, joka käy näyttäytymässä ja pitämässä jumppaa ja yhteislaulua.

Yhtiön viestintä- ja yhteiskuntasuhteiden johtaja Lauri Korkeaoja sanoo, että tässä vaiheessa Lydian kanssa lähinnä kokeillaan, miten ihmiset – hoitajat ja hoivattavat – suhtautuvat robottiin.

”Kun me lanseerasimme Lydian, tuli paljon kommentteja, että nyt se tulee ja vie meidän työt. Mutta kaikki jotka näkevät Lydian kuitenkin tietävät, että se ei poista työtä, ennemminkin lisää sitä.”

Se ei siis korvaa ihmistyövoimaa, ainakaan vielä.

”Eikä robotti voikaan korvata ihmiskontakteja kun puhutaan hoivatyöstä, saati tehdä päätöksiä johon liittyy eettis-moraalista arviointia. Tulevaisuudessa robotteja voidaan kyllä varmasti käyttää tekemään toistuvaa, uuvuttavaa työtä. Ja ne voivat auttaa liikkumaan ja aktivoitumaan, ja varoittaa vaaratilanteista.”

Attendolla on Korkeaojan mukaan monenlaisia suunnitelmia uuden teknologian hyväksikäytöstä, mutta ne ovat vielä auki. Lähinnä ideat liittyvät siihen, miten vanhukset voisivat pitää helpommin yhteyttä omaisiin.

”Onko se sitten liikkuva Ipad vai robotti, sitä en osaa sanoa.”

Helsingin Diakonissalaitoksella tutkitaan robottikissojen käyttämistä vaikeasti muistisairaiden hoidon apuna. Kissat kehräävät, maukuvat ja niiden kyljet kohoilevat aivan kuin ne hengittäisivät. Eläinten hyväilemisen on tutkittu aiheuttavan mielihyvää – eikä eläimen välttämättä tarvitse olla oikea. Oikeiden eläinten pitämiseen hoivakodissa liittyy ongelmia: eläimen hyvinvointi, allergiat sekä se, ettei oikea eläin jaksa olla sylissä kovin kauan.

Mielihyvän lisäksi hoivarobotit helpottavat vuorovaikutusta muistisairaan kanssa. Omaisen, vierailijoiden tai hoitajien on helpompaa keksiä jutun juurta muistisairaan kanssa välineen kautta. Pitkäaikaishoidon arjessa valtaosa ajasta kuluu vailla toimintaa tai mahdollisuutta positiivisiin tunneilmaisuihin.

”Vähävirikkeinen arki lisää muistisairaan käytösoireita ja silloin myös hoitajien työ käy raskaammaksi. Heistä tuntuu ettei aikaa riitä arjen rutiinien lisäksi mihinkään muuhun”, kertoo maisteriopiskelija ja HDL:n yksikön johtaja Anna-Liisa Arjama, joka tekee aiheesta tutkielmaa.

Työntekijät ovat suhtautuneet varovaisen myönteisesti hoivarobottiin. Omaiset ovat olleet helpottuneita, kun rakkaan ihmisen vaikean sairauden oireiden lievittämiseen saattaa löytyä apua robottikissasta. Muistisairaiden vanhusten reaktiot vaihtelevat yksilön ja ajankohdan mukaan.

”Kissoja on silitetty, niille on juteltu, niistä on juteltu ja niitä on myös kuristettu ja heitelty.”

Työntekijöiden kanssa on noussut esiin joukko huomioita: Ensinnäkin muistisairaat ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, koska eivät voi relevantisti tehdä itseään koskevia päätöksiä – myöskään hoivarobottien käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä. Toisekseen on noussut esimerkiksi esiin kysymys siitä, onko hoitajan välittämä empatia aidompaa kuin hoivarobotin? Siis mitä empatia on?

”Intuitiivisen käsityksen voi joutua kyseenalaistamaan, kun robotti saattaakin olla myötätuntoisempi kuin kiireinen, osaamaton tai kielitaidoton hoitaja”, Arjama sanoo.

Perimmäisiä peruskysymyksiä on paljon: Onko hoivarobotin käyttämisessä kyse vuorovaikutuksen korvaamisesta – vai täyttääkö hoivarobotti aukon muistisairaan arjessa, joka ei muuten täyttyisi millään?

Tulevaisuus tuo osan vastauksista. Arjaman mukaan eettiset kysymykset hoivarobottien suhteen ovat päivittäin läsnä keskusteluissa. Loppujen lopuksi kyse on oikean hoitomuodon löytämisestä oikealle asiakkaalle. Kaikki ei sovi kaikille, mutta jos joku hyötyy hoivarobotista, eikö olisi epäeettistä olla käyttämättä sitä?

Anu Silfverberg
Riku Siivonen