Pimeydestä valoon

Kesän lopussa Diakonissalaitoksen kortteli muuttui valtavaksi teatterinäyttämöksi. Tässä menee raja -esitys valoi uskoa ihmisyyteen.

Ilkka Karisto > teksti
Laura Oja > kuvat

Elokuun viimeisinä päivinä Helsinkiin saapuvat junamatkustajat saattoivat hieraista silmiään heti Linnanmäen jälkeen. Aivan radan varressa, Helsingin Diakonissalaitoksen vanhan ja arvokkaan punatiilirakennuksen ikkunaräystäällä, seisoi mustiin pukeutunut näyttelijä Sanna-Mari Metsi, ja alhaalla nurmikolla monikymmenpäinen yleisö kuunteli kuinka tämä luki asiakkaan tarinaa. Räystäällä hahmo sanoi yrittäneensä nuorempana rakkauden vuoksi itsemurhaa.

”Toivon et jotenkin pärjäis ja sais tän kauheen katastrofaalisen elämänsä jotenkin järjestykseen, mut tiedän, ettei se oo helppoo.”

Viereisellä parvekkeella asiakkaan tekemää viestiä julisti Diakonissalaitoksen kulttuurin ja liikunnan tuottaja Anssi Pirttineva.

”Minä uskon, että kaikki menee vituiksi Suomen maassa”, hän aloitti ja jatkoi: ”Minä toivon ettei niin olisi. Minä rakastan lapsia, luontoa ja kaikkea kaunista kuten kannabis… Kuolisin jos voisin. Kuolisin lasteni puolesta. Kuolisin köyhien puolesta. ”

Käynnissä oli esitys nimeltä Tässä menee raja – laulu unelmien huomisesta. Sen tekemiseen osallistui liki 80 ihmistä, ja esitykseen sisältyi kaikenlaista: puhetta, laulua ja tanssiakin. Esiintyjistä noin kolmannes oli Diakonissalaitoksen työntekijöitä, kolmannes sen asiakkaita ja loput näyttelijöitä Ylioppilasteatterista, Kellariteatterista ja Ilves-teatterista.

Näytelmä oli lajityypiltään sosiokulttuurinen todellisuusesitys – kaikki tekstit pohjautuivat Diakonissalaitoksen korttelin asukkaiden ja työntekijöiden kokemuksiin ja tuntemuksiin.

Lähtökohtana oli viime vuoden lokakuussa järjestetty demoesitys. Varsinaista esitystä oli valmisteltu peräti kymmenen kuukautta, ja ohjaajaksi pestattu Sirpa Riuttala vietti paljon aikaa Diakonissalaitoksella, haastatteli ihmisiä ja järjesti työpajoja.

Esitys täytti koko Diakonissalaitoksen korttelin, ja yleisö siirtyi kävellen paikasta toiseen.

Kaikki alkoi korttien jaolla. Jokainen katsoja sai nostaa korttipakasta oman ”kohtalon korttinsa”. Padan tai ristin saaneet muodostivat mustien ryhmän, ja hertalla tai ruudulla pääsi punaiseen ryhmään, ja sitten ryhmät lähtivät eri suuntiin.

Punaista ryhmää johdatteli Kari Vähä-aho, joka on asunut viimeiset seitsemän vuotta Diakonissalaitoksen asuntolassa. Hän esitteli itsensä ”besserwisseriksi ja peluriksi, joka on aika usein oikeassa”.

Ensi töikseen Vähä-aho viittilöi Alppikadun toiselle puolelle, Kuntatalolle päin.

”Siinä oli aikoinaan puutalokortteli, jossa eli huostaanotettuja lapsia, ja sieltä alkoi minun laitoselämäni”, hän kertoi.

Varsinainen ensimmäinen näytös tapahtui Diakonissalaitoksen yli sata vuotta vanhassa kirkossa. Portailla olivat vastassa ”sisaroppilas” Riitta Roine ja jo eläkkeelle jäänyt johtava diakonissa Eira Pulkki. He johdattivat yleisön kirkkosaliin, jossa odotti legendaarinen kuoro, Koiton laulu. Se esitti Diakonissalaitoksen strategiajohtajan Mitti Storckoviusin sanoituksen, joka kertoi siitä, millaiseen Suomeen Storckovius uskoo –  sellaiseen, jossa lapset voivat leikkiä yksin pihalla ja lähimetsissä ja jossa hätää kärsiviä ihmisiä autetaan ja jossa autettavista kasvaa itse auttajia.

Tässä menee raja -esitys juhlisti Helsingin Diakonissalaitoksen 150-vuotista taivalta köyhien auttajana, ja esityksessä historia tuli ilmi monin tavoin. Diakonissalaitoksen omien työntekijöiden roolin muutosta kuvattiin suorasukaisesti:

Ennen tästä työstä ei ees maksettu palkkaa/saimme vanhuudenturvan, asunnon ja ruokaa.

Se oli kutsumusta! Se oli tosi uskoa/ei ollut mitään telkkareita, me rukoiltiin, katseltiin iltaruskoa!

Nyt on täällä projekteja, taidetta ja tukea/kahvia on tarjolla ja jengi osaa lukea/me puhutaan politiikkaa ja tyypit kelaa sotea/ongelmat on silti samat ja täällä saapi potea

Henkilökohtaisen elämän muutosta kuvasi Kari Vähä-aho, kun esitys oli edennyt Auroratalon puutarhaan. Siinä oli aikoinaan Aurora-hotellin terassi, ja se oli Vähä-aholle hyvinkin tuttu paikka.

”Olin aikoinaan töissä tuolla Linnanmäellä Uudessa Iloisessa Teatterissa, ja toisinaan tulimme esitysten väliajoilla tänne nauttimaan virvokkeita”, hän sanoi.

Seitsemän vuotta sitten Vähä-aho sai oman asunnon Auroratalosta, joka oli muutettu Diakonissalaitoksen asumisyksiköksi. Talo lienee Vähä-ahon laitostumisen päätepiste, ja sattumoisin se sijaitsee vain kivenheiton päässä paikasta, jonne hänet 12-vuotiaana otettiin huostaan.

Katsojille jaettu kohtalon kortti sai käyttöä esityksen loppupuolella. Kari Vähä-aho ja punaisen ryhmän toisena oppaana toiminut näyttelijä Iiris Kankkunen ohjasivat ryhmän työmaakontin luo. Kankkunen avasi salvat ja kehotti astumaan sisään. Sitten ovi suljettiin, ja kontin sisälle laskeutui pimeys.

Pitkään oli täysin hiljaista, ja ajatukset kääntyivät väkisinkin synkkiin uutisiin Eurooppaan pyrkineistä pakolaisista, jotka ovat tukehtuneet vastaavanlaisiin kontteihin.

Äkkiä yhdestä nurkasta kuului ääni: ”Mieti pimeintä hetkeä sun elämässä. Sä uppoat siihen pimeimpään hetkeen ja sä kuljet mielessäsi rajalle. Toivottomuuteen, avuttomuuteen, sokeaan raivoon. Jonnekkin mille ei oo nimeä. Sä kuljet siellä pimeydessä etkä tunne olevas kukaan. Sä vaan olet. Sinä ja pimeys.”

Sitten ääni käski jokaista katsojaa laittamaan kohtalon kortin otsalle ja muistelemaan, miten oli päässyt tuosta pimeästä hetkestä takaisin valoon.

Kohtaus päättyi vapauttavaan huumoriin, kun ”ohikulkija” kuuli kontin sisältä ihmisten ääniä, raotti ovea ja tivasi, mitä ihmettä nämä siellä puuhaavat. Sitten hän hoputti ihmiset ulos valoon ja raahasi lopuksi nurkassa kyhjöttäneen näyttelijä Hanna Raita-ahonkin puoliväkisin mukaansa.

Loppukohtauksessa punainen ja musta katsojaryhmä kohtasivat. Kumpikin ryhmä laskeutui alas laaksoon, jonka pohjalla odotti peräti 14 puhallinsoittajaa, kitaristi ja rumpali – sekä Koiton laulu. Pian rinteeseen alkoi ilmestyä lisää porukkaa: esiintyjiä tuli eri suunnista, ja he jäivät seisomaan ylväinä aloilleen. Sitten orkesteri aloitti, ja Koiton laulu lauloi:

Tänään elän, huomisesta en tiedä.
Tänään elän, huomisesta en tiedä.
Me elämme tänään, sinä ja minä, me elämme tänään yhdessä.
Huomisesta ei tiedä, huomisesta ei tiedä.
Tänään on hyvä päivä elää
Tänään on hyvä päivä elää

 

Ohjaaja Sirpa Riuttala: Tällaista ei ole ennen Suomessa tehty

Kun ohjaaja Sirpa Riuttala aloitti keräämään materiaalia Tässä menee raja – laulu unelmien huomisesta –esitystä varten, hän kuuli Diakonissalaitoksella monta vaikuttavaa ja järkyttävääkin tarinaa.

”Ymmärsin Diakkarin tekevän todella hienoa työtä. En vaan meinannut tottua siihen ajatukseen, että nämä ihmiset tekevät sitä työtä joka päivä. Miten he jaksavatkin suhtautua asiakkaisiin niin kylmän rauhallisesti ja täynnä empatiaa. Se oli minulle aluksi shokki”, Riuttala sanoo.

Suuren esityksen valmistelussa oli monta mutkaa matkassa. Kaikki eivät aina muistaneet tulla harjoituksiin, tai joskus sinne tuli ylimääräisiä ihmisiä.

Yksi vaikeimmista asioista oli houkutella ihmiset ylipäänsä mukaan projektiin. Välillä Riuttala koki sen yhtä vaikeaksi kuin murrosikäisen pään kääntämisen, eivätkä kaikki lopulta lähteneetkään mukaan.

”Mutta tärkeintä oli just pyytää. Se on osa sitä työtä.”

Tässä menee raja -esitys esitettiin vain kahtena päivänä, mutta sen valmisteluun meni lähes vuosi. Projektia voi hyvällä syyllä pitää eräänlaisena sosiaalityön muotona. Sirpa Riuttala korostaa kuitenkin työryhmän tehneen nimenomaan taidetta ja isoa, julkista esitystä.

”Työpajoja voi aina järjestää, mutta ihmisten sitoutuminen on surkeaa, jos ei tähdätä esitykseen. Juuri yleisön edessä esiintyminen oli tässä tärkeää. Se on sitä nähdyksi tulemista”, hän sanoo.

”On hienoa, että Diakonissalaitos lähti tämmöiseen mukaan ja antoi kaikki tilansa käyttöön. Ei tällaista teosta ole ennen Suomessa tehty.”