Opi perusasiat

Kirjoitusvirheisiin takertuminen on julma ja ylimielinen tapa pilkata toista, kirjoitti Rosa Meriläinen Helsingin Sanomien kolumnissaan elokuussa. Somepilkka sanoista on tahallista väärinymmärtämistä ja jopa tapa vaientaa toinen.

Ihmisellä on muitakin tapoja ilmaista itseään, kuten tanssiminen, koskettelu, musiikki ja kuvataiteet, kirjoitti Meriläinen. Totta, itseään voi ilmaista monin tavoin, myös kakkuja leipomalla tai vaikka ojentautumalla auringon kuumentamalle kalliolle. Mutta mitä tarkoittaa, jos alamme ehdoin tahdoin mainostaa, ettei kansalaisuuden harjoittamisen perusedellytyksillä ole väliä?

Luku- ja kirjoitustaitokampanjat ovat kehitysavun peruskauraa. Muiden suhteen ymmärrämme, ettei köyhyyden keskellä mikään kehity, jos väki ei lue ja kirjoita.

Sata vuotta sitten tämä tiedettiin myös meillä, kun tiettömien taipaleiden taakse mentiin jalkapatikassa tai soutaen, jos ei muuta keinoa torppiin ollut. Luku- ja kirjoitustaito oli elämän ja kuoleman kysymys, keskeinen keino tulla meiksi. Edistyksen oli edistyttävä, ihmisille piti luoda mahdollisuudet syntymäkohtaloon katsomatta oppia. Oli oltava mahdollisuudet opiskella, ansaita elantonsa ja osallistua demokraattiseen päätöksentekoon – ottaa selvää ja tietonsa perusteella valita ja äänestää.

Luku- ja kirjoitustaito olivat välttämättömät, jotta lapset näkisivät pidemmälle kuin vanhempansa. Jos tahdottiin ruumiille parempia oloja, sielulle ylevämpiä maisemia, hengelle liito – oli osattava lukea ja osattava kirjoittaa, näin kuului yhteinen, jaettu käsitys.

Vain sortavat voimat halusivat pitää väen tietämättömyydessä ja sokeassa riippuvaisuudessa, ruokkia epäluuloja ja taikauskoa. Luku- ja kirjoitustaito oli yhtä kuin vapauden alkeet. Opetteleminen sattui päähän ja sen oli määräkin sattua päähän – Ovatko työ, vaivannäkö ja ponnistelu nykyään hyveitä vain kuntosalilla?

Ilman tietoa ja lukutaitoa meitä aletaan johtaa tunteilla ja tuoksukynttilöillä. Mikään ole yhtä manipuloitavissa kuin ihmisen tunne. Aistit ovat tie sen luokse.

Jos jätämme yhteiset asiat tunteillemme, väännymme aina siihen suuntaan, missä on suurempi hattara nuoltavaksi, mistä herkullisin makkaranhaju leviää. Aistimme jos saavat päättää, se voittaa, joka tarjoaa kellittäväksemme pehmeimmän patjan. Ja meitä hellivät jos huutavat että puskii, sinne me menemme, osoitettuun suuntaan yhteisen tunteen vallassa kuin riehaantuneet villisiat enempiä kyselemättä.

Me olemme laumaeläimiä, meitä johtaa lauman lämpö. Toisen kylki, kaikenmoinen kiehnääminen, värimaailmat ja sointukulut, ne koskettavat meitä syvästi, se on ihmisen osa.

Meidät on tehty ruoasta ja juomasta, porukkaan kuulumisesta ja pään silittämisestä, ja jokainen meistä janoaa rakkautta. Toivoa sopii, että joka ikinen syntyvä lapsi saa ylenpalttisesti osakseen hellyyttä, kuuluvuutta ja kaikenlaatuista aisti-iloa.

Mutta demokratia, se toimii kirjaimilla ja sanoilla. Ilman niiden hallintaa joutuu yhteisten asioiden ulkopuolelle. Ilman luku- ja kirjoitustaitoa ihminen on se, jota hallitaan, eikä hänestä koskaan voi tulla sitä, joka hallitsee edes omia asioitaan.

Meriläinen kirjoitti, että lähes puolella vangeista on vaikeuksia lukemisen ja kirjoittamisen kanssa. Jos näin on, vankilaan pitäisi palkata opettajia eikä hankkia lisää kuntosalilaitteita. Vain kielen avulla syntyvä kyky kuvitella muita maailmoja pitää meidät yhteisellä kartalla.

Millään keinoin ei ehkä päästä täydelliseen kommunikaatioon, mutta pyrkimys yhteiseen kieleen on parasta mitä meillä on.

Kaarina Hazard