Onko diakonialle tilaa?

Helsingin Diakonissalaitoksen 150 toimintavuoden aikana Diakonissalaitos on ollut suomalaisen diakonian tienraivaaja, vieruskaveri ja edelläkävijä. Diakonia on eri vaiheissa saanut ajan haasteisiin vastaavavan sisällön. Olemme oppineet, että diakonia ei ole jokin menetelmä tai työmuoto, ei sosiaalityön jatke, eikä sitä voi kutistaa hyväntekeväisyydeksi. Diakoniassa on kyse kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten puolelle ja rinnalle asettumisesta, toimimisesta yhdessä heidän kanssaan. Diakonia on identiteetti.

Mutta mikä on diakonian tehtävä tänään – onko sille tilaa?

”Ilman rohkeutta tulevaisuus on vain toistettua menneisyyttä”, sanoo Tommy Hellstén. Vaikka menneisyys olisi ollut kuinka loisteliasta tahansa, harva meistä aidosti haluaa sitä sellaisenaan toistaa. Eikä se ole mahdollistakaan, elämä ei toimi niin.

”Rohkeus on sen tekemistä mitä ei voi tehdä”, elämän paradoksien mestari Hellstén jatkaa. ”Rohkeus on sen tekemistä mitä ei voi tehdä – jos ei ole rakkautta.”

Diakonian itseymmärryksen ytimessä on rakkaus ja muodoltaan se on liike, movement. Siinä tehdään paradokseista totta, jotain sellaista, jota inhimillisesti ottaen ei oikeastaan voida edes tehdä.

Diakonian perustana on ajatus jakamattomasta ihmisarvosta. Koska olemme kaikki koulutuksesta, tulotasosta tai muusta menestyksestä riippumatta samanarvoisia, myös ihmisoikeuksien tulee olla samat kaikille. Siellä missä näin ei tapahdu johtuen vaikkapa sairaudesta, vammaisuudesta, vanhuudesta tai kyvyttömyydestä huolehtia itsestä, siellä aukeaa diakonialle yhteiskunnallisestikin merkittäviä tehtäviä.

Monet diakonian toimintatavat ovat perinteisesti ylläpitäneet ja edistäneet mukana olevien ihmisten toimintakykyä. Asunnottomat tarvitsevat asuntoja, nälkäiset ruokaa ja suojattomat suojaa. Näin diakonian tulee osaltaan toimia jatkossakin.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on haastavassa vaiheessa. Yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky murenee tilanteessa, jossa mittarit osoittavat hyvinvointipalveluille merkittävää kasvupainetta. Samaan aikaan perinteinen kansalaisyhteiskunta, järjestötoiminta ja monet instituutiot heikkenevät.

Nykyinen tilanne avaa diakonialle selkeän tehtävän, ei vain ihmisten toimintakyvyn ylläpitämiseen, vaan myös heidän toimijuutensa vahvistamiseen. Toimijuuden vahvistamisessa on kyse aktiivisista toimista, joilla ihmiset havahtuvat omiin kykyihinsä ja myös löytävät uusia. Löydetään tapoja osallistua ja kantaa vastuuta itselle tärkeissä yhteisöissä, kukin kyvykkyyksiensä ja kiinnostuksensa mukaan.

Toimijuuden vahvistuminen tapahtuu vuorovaikutuksessa, usein avoimissa yhteisölähtöisissä prosesseissa, mikä osaltaan korostaa diakonian movement-luonnetta. Palautunut luottamus oman elämän mahdollisuuksiin tekee elämästä jälleen mielekästä, millä on aina myös myönteisiä yhteiskunnallisia seurauksia.

Matti Helin
Kirjoittaja on Helsingin
Diakonissalaitoksen diakoniajohtaja