Nuo yksinäiset kalvot loskaisilla kaduilla

Suomen lääkäritiheys oli 1960-luvun lopussa Euroopan pienin heti Turkin ja Albanian jälkeen. Kansanterveyslaki astui voimaan 1972. Pian oltiin 1980-luvun palvelutasoparatiisissa. Ne olivat aikoja, jolloin sosiaali- ja terveyspoliittiset uudistukset vielä onnistuivat.

Nuorikin alkaa nostalgiseksi, kun seuraa oman aikansa suuren sote-uudistuksen valmistumisvaiheita. Vuodesta 2002 lähtien sitä on veivattu. Sinänsä kaikki tietävät, millainen järjestelmä olisi järkevä. Mutta sellaista ei tietysti voida rakentaa.

Poliittiset puhurit ovat vuodesta toiseen pyyhkäisseet valmistelutyöryhmien punnitut kalvot pois päätöspöydiltä. Ne ovat jääneet leijumaan, yksinäisinä, loskaisen Helsingin kaduille. Vain koska joku keksi, että hoidetaan soten ohella tämä kuntauudistus väkisin tässä samalla.

Professori Heikki Hiilamon kirja Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö kuvaa yhdestä näkökulmasta, kuinka turhauttavaa valmistelutyö poliittisen paineen alla on. Samalla kirja muistuttaa taustoista: vuonna 1993 valtionosuusuudistuksessa kuntien itsehallinnon alle siirrettiin reilusti sote-sarkaa. Siis valtaa sinne, missä ei ole taloudellista kantokykyä.

Se oli yksi virhe, jonka vuoksi sote-veteraanien neuvotteluja muonittaneet Uudenmaan kampaviineritehdaslinjat ovat käyneet kuumina kaikki nämä vuodet.

Nyt olen alkanut kerätä yksityistä sosiaali- ja terveyskirjastoa. Se käsittää uutisia ja analyyseja, joissa joku yrittää ymmärtää, miten tämä uusin päätös sote-uudistuksesta etenee tai mistä oikeastaan on edes vielä päätetty.

Helppohan se Aurora Karamzinin ystävineen oli perustella sairaaloita ja laitoksia – vähänpä he tiesivät sotehimmeleistä!

Riku Siivonen
Päätoimittaja